Herätyskello soi ärsyttävällä äänellään. Hapuilen kädelläni ja yritän saada sen sammumaan. Nousen istumaan ja katselen sotkuista huonettani, en eilenkään jaksanut siivota. Vedän verryttelypuvun päälleni ja sukellan kirpeään pakkaseen. Juoksen aina sen saman reitin. Ensin rakennustyömaan läpi metsän rajalle, jyrkkä ylämäki kallioille, metsäpolkua ja sitten laskeudun rantaan. Hengitys höyryää ja sumu leijuu järven yllä, on vasta aikainen aamu.
Elämässäni ei juuri koskaan tapahdu mitään erikoista. Olisihan se jo outoa, jos minulle tapahtuisi joskus jotain mielenkiintoista. Siinä missä muut ovat käyneet disneylandissa ala-aste ikäisenä, olen minä tallannut särkänniemen ja linnanmäen huvipuistojen katuja. Vasta lukiossa kävin ensikertaa ulkomailla. Nytkin olen kangistunut tavalliseen arkeen. Jokainen päivä on samanlainen. Herään aamulla, menen töihin, tulen kotiin ja menen nukkumaan. Harvemmin kerkeän tehdä mitään muuta kuin syömään, nukkumaan, lenkkeilemään ja käymään töissä. Olen joskus miettinyt olenko tyytyväinen omaan elämääni, mutta ei minulla taida olla paljon vaihtoehtoja.
Pysähdyn uimarannan kohdalla. Istahdan penkille ja nautin hiljaisuudesta. On vasta niin aikainen aamu, että kukaan ei ole liikkeellä. Siksi käynkin aina näin aamusta lenkillä. Saa juosta yksin ja rauhassa. Katselen järvelle ja näkymä saa minut muistelemaan vuosien takaisia tapahtumia..
Silloin oli kesä ja myöhäinen ilta. Olimme poikaystäväni kanssa veneilemässä ja rantauduimme pieneen saareen uimaan ja syömään eväitä. Sumu alkoi peittää näkymää, joten päätimme jäädä siihen rantaan yöksi. Nuotion ääressä istuimme pitkälle yöhön jutellen niitä näitä ja katsellen järvelle. Olin silloin niin onnellinen. Rakastin täydestä sydämestäni ja minua rakastettiin. Muistan vielä kun olimme sitten seuraavana päivänä lähdössä saaresta ja minä liukastuin työntäessäni venettä rannasta. Olin läpimärkä, mutta silti me vain nauroimme. Ehkä silloin pienet vastoinkäymiset olivat merkityksettömiä. Nykyään ne joskus paisuvat ylitsepääsemättömän suuriksi.
Havahdun ja huomaan kellon olevan jo aika paljon. Nousen ylös ja lähden hölkkäämään kotia kohti.
Mietin, jos olisinkin syntynyt joksikin toiseksi. Entä jos minusta olisikin tullut näyttelijä? Millainen olisin nyt? Olisinko kuuluisa? Olisiko minulla komea mies vierellä? Vai olisinko sittenkin sama tyttö kuin nytkin, vain eri ammatissa? Tuskin ajatukseni pääni sisällä suuremmin olisivat muuttuneet. Ehkä saattaisin olla tyytyväisempi elämääni, ehkä en. Sitä on vaikea tietää. Sen kuitenkin tiedän, että en ole tyytyväinen tähän elämääni. Elämästäni puuttuu jotain.
Kiristän vauhtiani ja hengästyen saavun kerrostaloni alaovelle. Aukaisen oven ja meinaan kävellä jonkun päälle. Se on mies minun kerroksestani. Ohimennessään hän mutisee jotain huomenen tapaista. Yllään tumma puku ja solmio hän kiirehtii autolleen salkku kädessään. Katson oven ikkunasta , kuinka mies kaasuttaa pihasta. En ole koskaan nähnyt häntä kuin aamuisin. joskus kuullut kuinka rappukäytävässä ovi käy myöhään illalla. Kerran katsoin ovisilmästä ja näin miehen väsyneenä ovellaan, hänellä oli silloinkin tuo tumma puku. Tuskin hänenkään elämä suuremmin hienoa on, ajattelen kun kipuan portaita kohti omaa oveani.
Avaan kotini oven ja menen sisään. Lasken avaimet eteisen pienelle pöydälle. Pöytä huojuu vähän. Sekin pitäisi korjata joskus, ajattelen. Laitan kahvin tippumaan ja katoan makuuhuoneeseeni. Heitän lenkkivaatteet sängylle ja katoan suihkuun. Suihkussa annan veden virrata alastomalla ruumiillani. Peseydyn nopeasti, sillä kello alkaa olla jo pian seitsemän. Pukeudun ja istahdan kahvikupin kanssa pienen keittiönpöytäni ääreen. Puhelin soi ja juoksen vastaamaan. Siellä on ystäväni. Hän itkee, mutta ei surusta, vaan ilosta. Hän on saanut tyttövauvan. Sanon tulevani heti ja suljen puhelimen. Seison hetken paikoillani tajuamatta mistään mitään. Sitten soitan pomolleni, sanon että myöhästyn vähän töistä. Pomo kysyy onko kaikki hyvin. Kerron hänelle ja hän ymmärtää.
Pakkaan nopeasti tavaraa kassiin ja etsin katseellani autonavaimia. Juoksen nopeasti autolleni ja lähden ajamaan kohti sairaalaa. Ajaessani tajuan, että minulla voisi asiat olla huonomminkin. Voisin olla yksin, ilman ystäviä, ilman äitiä ja isää. Nyt minulla on ne kaikki tukena. Lasken käteni vatsani päälle, se on alkanut jo näkymään, ajattelen. Sitten se tapahtuu. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hymyilen aidosti. Ehkä kaikki vielä selviää, ajattelen.
Kaarran sairaalan parkkipaikalle. Sumu on hälventynyt ja aurinko alkanut paistaa.
Elämässäni ei juuri koskaan tapahdu mitään erikoista. Olisihan se jo outoa, jos minulle tapahtuisi joskus jotain mielenkiintoista. Siinä missä muut ovat käyneet disneylandissa ala-aste ikäisenä, olen minä tallannut särkänniemen ja linnanmäen huvipuistojen katuja. Vasta lukiossa kävin ensikertaa ulkomailla. Nytkin olen kangistunut tavalliseen arkeen. Jokainen päivä on samanlainen. Herään aamulla, menen töihin, tulen kotiin ja menen nukkumaan. Harvemmin kerkeän tehdä mitään muuta kuin syömään, nukkumaan, lenkkeilemään ja käymään töissä. Olen joskus miettinyt olenko tyytyväinen omaan elämääni, mutta ei minulla taida olla paljon vaihtoehtoja.
Pysähdyn uimarannan kohdalla. Istahdan penkille ja nautin hiljaisuudesta. On vasta niin aikainen aamu, että kukaan ei ole liikkeellä. Siksi käynkin aina näin aamusta lenkillä. Saa juosta yksin ja rauhassa. Katselen järvelle ja näkymä saa minut muistelemaan vuosien takaisia tapahtumia..
Silloin oli kesä ja myöhäinen ilta. Olimme poikaystäväni kanssa veneilemässä ja rantauduimme pieneen saareen uimaan ja syömään eväitä. Sumu alkoi peittää näkymää, joten päätimme jäädä siihen rantaan yöksi. Nuotion ääressä istuimme pitkälle yöhön jutellen niitä näitä ja katsellen järvelle. Olin silloin niin onnellinen. Rakastin täydestä sydämestäni ja minua rakastettiin. Muistan vielä kun olimme sitten seuraavana päivänä lähdössä saaresta ja minä liukastuin työntäessäni venettä rannasta. Olin läpimärkä, mutta silti me vain nauroimme. Ehkä silloin pienet vastoinkäymiset olivat merkityksettömiä. Nykyään ne joskus paisuvat ylitsepääsemättömän suuriksi.
Havahdun ja huomaan kellon olevan jo aika paljon. Nousen ylös ja lähden hölkkäämään kotia kohti.
Mietin, jos olisinkin syntynyt joksikin toiseksi. Entä jos minusta olisikin tullut näyttelijä? Millainen olisin nyt? Olisinko kuuluisa? Olisiko minulla komea mies vierellä? Vai olisinko sittenkin sama tyttö kuin nytkin, vain eri ammatissa? Tuskin ajatukseni pääni sisällä suuremmin olisivat muuttuneet. Ehkä saattaisin olla tyytyväisempi elämääni, ehkä en. Sitä on vaikea tietää. Sen kuitenkin tiedän, että en ole tyytyväinen tähän elämääni. Elämästäni puuttuu jotain.
Kiristän vauhtiani ja hengästyen saavun kerrostaloni alaovelle. Aukaisen oven ja meinaan kävellä jonkun päälle. Se on mies minun kerroksestani. Ohimennessään hän mutisee jotain huomenen tapaista. Yllään tumma puku ja solmio hän kiirehtii autolleen salkku kädessään. Katson oven ikkunasta , kuinka mies kaasuttaa pihasta. En ole koskaan nähnyt häntä kuin aamuisin. joskus kuullut kuinka rappukäytävässä ovi käy myöhään illalla. Kerran katsoin ovisilmästä ja näin miehen väsyneenä ovellaan, hänellä oli silloinkin tuo tumma puku. Tuskin hänenkään elämä suuremmin hienoa on, ajattelen kun kipuan portaita kohti omaa oveani.
Avaan kotini oven ja menen sisään. Lasken avaimet eteisen pienelle pöydälle. Pöytä huojuu vähän. Sekin pitäisi korjata joskus, ajattelen. Laitan kahvin tippumaan ja katoan makuuhuoneeseeni. Heitän lenkkivaatteet sängylle ja katoan suihkuun. Suihkussa annan veden virrata alastomalla ruumiillani. Peseydyn nopeasti, sillä kello alkaa olla jo pian seitsemän. Pukeudun ja istahdan kahvikupin kanssa pienen keittiönpöytäni ääreen. Puhelin soi ja juoksen vastaamaan. Siellä on ystäväni. Hän itkee, mutta ei surusta, vaan ilosta. Hän on saanut tyttövauvan. Sanon tulevani heti ja suljen puhelimen. Seison hetken paikoillani tajuamatta mistään mitään. Sitten soitan pomolleni, sanon että myöhästyn vähän töistä. Pomo kysyy onko kaikki hyvin. Kerron hänelle ja hän ymmärtää.
Pakkaan nopeasti tavaraa kassiin ja etsin katseellani autonavaimia. Juoksen nopeasti autolleni ja lähden ajamaan kohti sairaalaa. Ajaessani tajuan, että minulla voisi asiat olla huonomminkin. Voisin olla yksin, ilman ystäviä, ilman äitiä ja isää. Nyt minulla on ne kaikki tukena. Lasken käteni vatsani päälle, se on alkanut jo näkymään, ajattelen. Sitten se tapahtuu. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hymyilen aidosti. Ehkä kaikki vielä selviää, ajattelen.
Kaarran sairaalan parkkipaikalle. Sumu on hälventynyt ja aurinko alkanut paistaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vaikutti ikäänkuin tajunnanvirralta. perusjuttua. kyl sen luki
Jäi oikein positiivinen viba lopun 'paljastuksesta'. Muutenkin jotenkin tuollainen tervehenkinen ja lämmin tunnelma maustettuna jokamiehen melankolialla. Ehkä voisit työtää kieltäsi hieman omaperäisempään suuntaan, jos siis harrastat kirjoittamista muutenkin. Otsikko on latteuden riemuvoitto, se ekana vaihtoon. Tosin tää on vaan mun mielipide.