Aluksi: Tiedän kyllä että laitoin tämän aloituksen väärään 'topiciin' tai mikä tämä nyt sitten nimeltään onkaan. Täällä rakkaus-palstalla vain nyt näyttäisi olevan eniten kävijöitä. Mutta asiaan.
Muutin porukoitteni kanssa pois Helsingistä, kun olin viisi. Muutettiin pois kaupungista, pois esikaupungistakin. Se ahdisti mua niin pienenäkin jo ihan hirveästi. Kaupungin äänet oli kadonnut kokonaan, en tykännyt siitä. Niihin aikoihim aloin kyselemään mun vanhemmilta, milloin saisin muuttaa pois kotoa. Ensin olin kuulemma puhunut ihan Helsingistä, sitten jutut alkoivat lipua Tukholman suuntaan. (Tunnen Tukholman kantakaupungin yhtä hyvin kuin Helsingin, käymme siellä niin usein). Tukholmasta puhuminen vaihtui nopeasti entistä isompiin kaupunkeihin, Lontoo, Rooma, NYC, Rio de Janeiro, lista jatkuu loputtomiin. Porukat luuli että oon vaan matkustelusta pitävä lapsi.
Joskus yhdeksän ikävuoden korvilla aloin ihan tosissaan ahdistua tästä korvesta. Mua ahdisti ajoittain niin paljon että vain tuijotin eteeni ja itkin. Se oli sydäntä pusertava ja mahan pohjaa kouriva tunne, pää tuntui räjähtävän.
Mä tunnen ihanan raukeuden aina kun oon matkalla jonnekin, tarkoitan nyt vain pitkiö matkoja. Rakastan istua pitkään autossa, maisema vaihtuu tasaiseen tahtiin ja auto huriseen, voi luoja miten rakastan sitä. Small talk junamatkan aikana tai VRn yhdessä manaaminen randomin kanssa. Laiva terminaalin melu ja fiilis. Lentokentän hektisyys. Rakastan.
Viihdyn uusissa paikoissa paremmin kuin kotona. Ihan vieraille juttelu, etenkin vieraalla paikkakunnalla. Ulkomailla ihmisiin tutustuminen on aivan oma lukunsa. Sponttaani reissu mihin tahansa, oli sit kohteena joku Helsingin puiston ensivisiitti, kaverin mökki tai Tallinan äkillinen laivamatka, oon mukana ilman varoitus aikaakin.
Mun ystävät ymmärtää mun tuskan paikallaan olosta, jollain asteella. Ne ei kuitenkaan voi tajuta tätä mun suunnilleen kroonista matkakuumetta. En oo ikinä tavannu ihmistä joka ymmärtäis tän. Ikinä. Että onko täällä ketään, joka edes jollain tasolla jakaa nää fiilikset mun kanssa?
Muutin porukoitteni kanssa pois Helsingistä, kun olin viisi. Muutettiin pois kaupungista, pois esikaupungistakin. Se ahdisti mua niin pienenäkin jo ihan hirveästi. Kaupungin äänet oli kadonnut kokonaan, en tykännyt siitä. Niihin aikoihim aloin kyselemään mun vanhemmilta, milloin saisin muuttaa pois kotoa. Ensin olin kuulemma puhunut ihan Helsingistä, sitten jutut alkoivat lipua Tukholman suuntaan. (Tunnen Tukholman kantakaupungin yhtä hyvin kuin Helsingin, käymme siellä niin usein). Tukholmasta puhuminen vaihtui nopeasti entistä isompiin kaupunkeihin, Lontoo, Rooma, NYC, Rio de Janeiro, lista jatkuu loputtomiin. Porukat luuli että oon vaan matkustelusta pitävä lapsi.
Joskus yhdeksän ikävuoden korvilla aloin ihan tosissaan ahdistua tästä korvesta. Mua ahdisti ajoittain niin paljon että vain tuijotin eteeni ja itkin. Se oli sydäntä pusertava ja mahan pohjaa kouriva tunne, pää tuntui räjähtävän.
Mä tunnen ihanan raukeuden aina kun oon matkalla jonnekin, tarkoitan nyt vain pitkiö matkoja. Rakastan istua pitkään autossa, maisema vaihtuu tasaiseen tahtiin ja auto huriseen, voi luoja miten rakastan sitä. Small talk junamatkan aikana tai VRn yhdessä manaaminen randomin kanssa. Laiva terminaalin melu ja fiilis. Lentokentän hektisyys. Rakastan.
Viihdyn uusissa paikoissa paremmin kuin kotona. Ihan vieraille juttelu, etenkin vieraalla paikkakunnalla. Ulkomailla ihmisiin tutustuminen on aivan oma lukunsa. Sponttaani reissu mihin tahansa, oli sit kohteena joku Helsingin puiston ensivisiitti, kaverin mökki tai Tallinan äkillinen laivamatka, oon mukana ilman varoitus aikaakin.
Mun ystävät ymmärtää mun tuskan paikallaan olosta, jollain asteella. Ne ei kuitenkaan voi tajuta tätä mun suunnilleen kroonista matkakuumetta. En oo ikinä tavannu ihmistä joka ymmärtäis tän. Ikinä. Että onko täällä ketään, joka edes jollain tasolla jakaa nää fiilikset mun kanssa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tajuan jollain tasolla matkakuumeesi. Luin juuri äskettäin kirjan, joka kertoo sellaisista tytöistä, joilla se oli. Hannu Raittila: Terminaali. Lainaapa kirjastosta ja lue.Veikkaan, että voit samastua heihin sataprosenttisesti.
Vähän samantapaista itselläkin, en tosin välttämättä halua mihinkään suurkaupunkiin muuttaa, mutta noin muuten.
Kotikaupunkini on mukavan viihtyisä, mulla ei sillä tavalla ole mitään hinkua muuttaa mihinkään muualle, mutta se ns. paikallaan jumittaminen kyllä ahdistaa usein. Vieraiden ihmisten kanssa jutustelu ja heihin tutustuminen antaa paljon, uusien paikkojen näkeminen ja kokeminen tuntuu mahtavalta, jopa ne auto/junamatkat tai lennot tuntuu lähes yhtä tärkeiltä kun itse määränpää, vaikka moni niitä matkoja vihaakin.
Harmi vaan, että harvemmin mihinkään pääsee. Ei tunnu kellään tutulla riittävän aika tai kiinnostus lähteä mihinkään ikinä. Itsellänikin töitä, niin sitä aikaa ei loputtomasti ole ja silloin kun olisi mahdollisuus jonnekkin lähteä, niin se on käytännössä pakko tehdä yksin. :/