Meillä (tai siis lähinnä minulla) on ongelmana se, että mies ei halua enempää lapsia. Hänellä siis aiemmasta liitosta kaksi kouluiän kynnyksellä olevaa muksua. Ikäeroa meillä on paljon, minä olen 25 ja hän 38. Suhde on kaikin puolin vakaalla pohjalla ja kaikesta olemme pystyneet keskustelemaan ihan alusta alkaen eikä ikäero näy muuten kuin numeroina. Myös tästä lapsiasiasta on keskusteltu useaan otteeseen, sillä se kalvaa minua enemmän aika ajoin.
Olen aina ajatellut hankkivani suuren perheen ja lisäaikuisen (en voi sietää sanaa äitipuoli, yök :D) roolikin on nuoresta iästäni huolimatta lähtenyt rullaamaan kivasti, vaikka "valmiiseen elämään tuleminen" välillä haastavalta tuntuukin. Mies ei ole suoraan tyrmännyt haavettani omasta jälkikasvusta, mutta toteaa aina, että ei voi vielä alkaa lapsia tekemään kanssani. Enhän minäkään toki tuoreeseen suhteeseen (vajaa vuosi) sitä lasta olisi heti tekemässä, mutta minulle riittäisi edes lupaus siitä, että hän voisi kuvitella meille yhteisen lapsen vaikka muutaman vuoden kuluttua. Luonnollisesti ikäero myös arveluttaa. Ei sen osalta, että se varsinaisesti arjessa mitenkään näkyisi tai minua milläänlailla muuten vaivaisi, mutta onhan se ymmärrettävää, että hän on jo käynyt vaipparallin ja yöheräämiset läpi.
Miehen ex-avovaimo suhtautuu minuun hienosti eikä lastenkaan kanssa suurempia ongelmia ole ollut. Varmasti harvat eronneet vanhemmat pystyvät ajattelemaan ja toteuttamaan valintansa ja käyttäytymisensä yhtä kauniisti. Tuntuu vain, että olen toisessa hetkessä osa pakettia ja toisessa hetkessä täysin perheen ulkopuolinen. Itse olen epäonnistuneesta eroperheestä, jossa läpikäytiin erohelvetti osittain lasten kustannuksella, joten ainakin kuvittelen osaavani välttää kyseiset sudenkuopat. Siloitinhan aikanani pikkusiskonikin elämää erohelvetin keskellä. Uskon siis, että ainakaan osaamattomuuteni uusperheen arjessa ei ole syynä miehen kantaan.
Eikä mies varmasti tarkoita koskaan pahaa, mutta välillä sanat kuitenkin loukkaavat ja saavat minut tuntemaan itseni turhaksi "pikkutytöksi". Esim. jos sanon jostain asiasta, että lasten etu menee tietysti edelle (ihan vilpittömästi tätä tarkoittaen, sillä lapset ovat minullekin luonnollisesti rakkaita), niin hän saattaa vastata, että niin menee ja hän (tai hän ja lasten äiti) on sen niin päättänyt. Tällaisissa tilanteissa tuntuu, että minut suljetaan arjen ulkopuolelle. Välillä tuntuu vain niin lohduttoman yksinäiseltä, vaikka päällisin puolin kaikki onkin paremmin kuin hyvin.
Onko muilla ollut vastaavanlaisia tilanteita? Pelottaa sitoutua liikaa, jos sitten muutaman vuoden päästä joutuukin valitsemaan rakastamansa miehen ( tämän lasten) ja oman lapsen kaipuun välillä.
Olen aina ajatellut hankkivani suuren perheen ja lisäaikuisen (en voi sietää sanaa äitipuoli, yök :D) roolikin on nuoresta iästäni huolimatta lähtenyt rullaamaan kivasti, vaikka "valmiiseen elämään tuleminen" välillä haastavalta tuntuukin. Mies ei ole suoraan tyrmännyt haavettani omasta jälkikasvusta, mutta toteaa aina, että ei voi vielä alkaa lapsia tekemään kanssani. Enhän minäkään toki tuoreeseen suhteeseen (vajaa vuosi) sitä lasta olisi heti tekemässä, mutta minulle riittäisi edes lupaus siitä, että hän voisi kuvitella meille yhteisen lapsen vaikka muutaman vuoden kuluttua. Luonnollisesti ikäero myös arveluttaa. Ei sen osalta, että se varsinaisesti arjessa mitenkään näkyisi tai minua milläänlailla muuten vaivaisi, mutta onhan se ymmärrettävää, että hän on jo käynyt vaipparallin ja yöheräämiset läpi.
Miehen ex-avovaimo suhtautuu minuun hienosti eikä lastenkaan kanssa suurempia ongelmia ole ollut. Varmasti harvat eronneet vanhemmat pystyvät ajattelemaan ja toteuttamaan valintansa ja käyttäytymisensä yhtä kauniisti. Tuntuu vain, että olen toisessa hetkessä osa pakettia ja toisessa hetkessä täysin perheen ulkopuolinen. Itse olen epäonnistuneesta eroperheestä, jossa läpikäytiin erohelvetti osittain lasten kustannuksella, joten ainakin kuvittelen osaavani välttää kyseiset sudenkuopat. Siloitinhan aikanani pikkusiskonikin elämää erohelvetin keskellä. Uskon siis, että ainakaan osaamattomuuteni uusperheen arjessa ei ole syynä miehen kantaan.
Eikä mies varmasti tarkoita koskaan pahaa, mutta välillä sanat kuitenkin loukkaavat ja saavat minut tuntemaan itseni turhaksi "pikkutytöksi". Esim. jos sanon jostain asiasta, että lasten etu menee tietysti edelle (ihan vilpittömästi tätä tarkoittaen, sillä lapset ovat minullekin luonnollisesti rakkaita), niin hän saattaa vastata, että niin menee ja hän (tai hän ja lasten äiti) on sen niin päättänyt. Tällaisissa tilanteissa tuntuu, että minut suljetaan arjen ulkopuolelle. Välillä tuntuu vain niin lohduttoman yksinäiseltä, vaikka päällisin puolin kaikki onkin paremmin kuin hyvin.
Onko muilla ollut vastaavanlaisia tilanteita? Pelottaa sitoutua liikaa, jos sitten muutaman vuoden päästä joutuukin valitsemaan rakastamansa miehen ( tämän lasten) ja oman lapsen kaipuun välillä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Puhu miehelle suoremmin. Älä yritä arvailla, ennustaa tai lukea ajatuksia. Sano mitä elämältä haluat, sano miltä asiat sinusta tuntuvat yms. Muista että olet itse vastuussa omasta elämästäsi ja onnestasi. Ja kysy suoraan, mitä mies haluaa tulevaisuudelta. Jos miehellä ei ole mitään hajuakaan, niin tuskin on vielä sopiva hetki vakaalle parisuhteelle.
Sinä olet vielä nuori, ja saattaa olla että senkin takia olet miehellä uudessa elämäntilanteessa ns. sopiva kumppani. Siis en epäile etteikö hän pitäisi sinusta vilpittömästi, mutta kenties mies ei eronsa jälkee halua vielä kumppania, joka haluaa perheen, talon yms. Ehkäpä mies haluaa vain hengittää vapaammin, ja keskittyä lapsiin jotka hänellä jo on. Mies ei ole paha, mutta teidän toiveenne eivät vain kohtaa.
Joo, siis mies on juuri käynyt läpi pikkulapsivuodet, eron yms. niin ei varmaan ihan helposti halua aloittaa samaa heti alusta uudelleen. Katsele vähän nuorempia miehiä, heissä on vielä lapsettomia, jotka haluavat samaa kuin sinäkin.
Uudet lapset tietävät uusia vastuita mm. taloudellisesti. Ehkä mies ei ole halukas/kykenevä ottamaan sellaisia vastuita entisten lisäksi... saattaa pelätä, ettei resurssit riitä, koska uusi nainen vaatii kuitenkin yhteiselle lapselle samoja etuja jotka aiemman liiton lapsilla on. Pahimmillaan sitten uusi nainen hoitaa yksin kaikki yhteisen lapsen kulut ja suurimman osan sen hoidosta myös.
Olen 32v mies, minäkin erohelvettiperheestä kotoisin ja potenut vauvakuumetta ajoittain jo 26-vuotiaasta saakka, mutta eipä vaan ole löytynyt sellaista kumppania, joka ensinnäkin haluaisi vähintään kaksi- tai kolmelapsisen perheen kanssani ja toisekseen kykenisi kovinkaan realistisesti siitä vanhemman roolistaan suoriutumaan. Kokemus on lähinnä osoittanut, että lapsitoiveiden osalta täytyy löytyä yhteisymmärrys jo ennen kuin suhteen sallii edes edetä suhteeksi. Umpikujille lähteminen kuluttaa huomaamatta vuosia elämästä johtamatta yhtään mihinkään.
Sinuna en luottaisi liikoja siihen, että miehesi mieli vielä joskus muuttuu jos hän ei osaa sanoa suoraan nyt ja heti, että todellakin haluaa lapsia kanssasi vielä joskus, olkoon se sitten vuoden, kolmen tai viiden kuluttua. On varsin ymmärrettävää, miksi hänelle olisi niin vaikeaa sanoa suoraan ei, enkä lainkaan ihmettelisi jos hän jopa taipuisi tahtoosi, mikäli vaihtoehtona olisi suhteen päättyminen. En silti kannusta ketään painostamaan kumppaniaan tai tekemään mitään muitakaan temppuja: Minun isäni ei minua halunnut, eikä se ole tehnyt elämästäni ainakaan yhtään helpompaa.
Miehellä on yksi ero takana. Se on ollut varmasti rankkaa koko perheelle. Nyt mies haluaa rakentaa rauhassa uutta suhdetta ja nauttia uudesta rakkaudesta. Mies haluaa varmistua, että suhteesta tulisi tällä kertaa kestävämpi. Luulen, että lapsi asia ei mahdu nyt miehen mieleen, koska suhteenne on niin tuore. Asia voi hyvin kypsyä, kun aikaa kuluu ja hän näkee, että suhde kestää.
Kun kerroit noista ulkopuolisuuden tunteista, niin ne ovat tuttuja varmaan jokaiselle lapsettomalle uudelle kumppanille. Kun toinen on elänyt jo yhden perhe-elämän ja toisella on lapsia, niin sitä tulee toisen valmiiseen perheeseen. Kun ei ole elänyt tuon perheen kanssa niitä vuosia, niin eri tasoisia ulkopuolisuuden tunteita voi tulla useiden vuosien ajan.
Minusta olisi tärkeää, että kerrot tunteistasi miehellesi. Miehellesi on tärkeä ymmärtää, että sinun on vaikea sitoutua häneen, jos tätä lapsi asiaa ei ratkaista. Sinulla on oikeus saada varmuus siitä, että mies on valmis saamaan lapsen kanssasi. Puhumalla asiat yleensä selviää.
Nyt vasta luin, että alle vuosi on seurusteltu... ei sellaisen perusteella voi vaatia mieheltä mitään lupauksia lapsista, avioliitosta, avoliitosta eikä muustakaan. Ellet sitten ole jo raskaana yli 12 vkoa ja mieti, että miten tää tieto kerrotaan miehelle.....!!??
On ihan luonnollista, ettei keski-ikäistä miestä enää kiinnosta lapsenteko. Jos mies olisi viisas, hän lähtisi nostelemaan ja antaisi sinun perustaa perheen sellaisen ihmisen kanssa, joka elää samaa elämänvaihetta kuin sinä.
Itse pidin 25-vuotiaana lähes 4-kymppisiä ihmisiä jo ikäloppuina, enkä olisi kelpuuttanut sen ikäistä seurustelukumppanikseni ikinä.
Paraskin sanomaan joka nai suvustaan kun muille ei kelvannut. Mites siinä kävi. Mies ei kestänyt kraakkuvaa varista ja läksi pois.
Nyt ei voi kraakkua muualla niin täällä päätään aukoo. Joko alkaa taas pää pihistä ja höyry tulla ulos. Milloin räjähdys tapahtuu......
Itsestäsikö kirjoitat? Selvä. Minun puolisoni ei takuulla ole sukua minulla, toisin kun sinulla, jonka mielestä serkunkaa on herkumpaa. :D
No kuule, kun nämä eroiskät menevät ihan pehmeäksi kun on uutta nuorta lihaa saatavilla. Ne on luultavasti olleet vuositolkulla pakkoselibaatissa siellä edellisessä avioliitossa. Niin kyllähän ne tekee yhtä sun toista pitääkseen sen nuoren lihan siinä saatavilla.
Miksi pakkoselibaatissa? Onko niiden ex-vaimolla ollut paljon vierasta lihaa jo avioliiton aikana?