Mä olin riidellyt miehen kanssa päiväkausia. Että mua vitutti, kun se heittäyty reppanaksi. Minkä takia sen täytyy tehdä niin aina? Olla ku idiootti ja mongertaa ja änkyttää niinku joku puudeli.
Mä vihaan puudeleita. Ja mä vihaan kynnysmattomiehiä. Vuf vuf! Mä huusin sille eilen illalla läimäytin päin näköä. Sä olet poika parhaimmillasi piikkikoron alla, mä äyskäsin sille ja koetin kävellä viileänä pois.
Ajattelin, että myyn sen vinkujan huutokaupassa jollekin kovalle Dommelle ja alan itse vaikka haaremiorjaksi, eihän tästä elämästä muuten mitään tulisi. Perkelettäkö se mulle vinkuu, olis niinku miehet.
Vinkujaan tulikin yllättäen eloa. Se syöksy sohvalta mun perääni ja tarras ponnariin kiinni. Mä älähdin ja tunsin miten raivon punainen harso peitti mun ajatukset. Tartuin sen ranteeseen ja iskin kyynärpäällä taaksepäin sen palleaan. Se ähkäisi ja sen ote mun hiuksista heltisi sen verran, että pääsin viemään kunnon litsarin sen poskelle.
Voi pikkuhauvaa, kun se vinkas ja horjahti. Mä ravistin sen irti, mutten ollut tarpeeksi nopea. Se kiskas mua ponnaristani sen verran napakasti, että ihan yllätyin. Kas, asuuko sen sisällä sittenkin mies?..mä ehdin ajatella ennen kuin polveni löivät lattiaan.
-Nyt riittää!! Se huusi mulle ravistaen päätäni hiuksista ja läimäytti tehokkaasti kummallekin puolelle kasvojani. - Sä et jumalauta enää koskaan kohota kättäs mua vastaan, tai kärsit vielä katkerasti!
-Niin varmaan, mä sähisin. -Susta ei ole mulle vastukseksi, eikä mieheksi. Puudeleita ei kunnioita kukaan.
- hmph..sehän nähdään, narttupieni, se tuhahti mulle pilkallisesti vetäen perässään makuuhuonetta kohti. Se piti huolen, että pysyi mun takana, ja että mä pysyin matalassa kumarassa, joten en voinut antaa yhtään iskua, enkä saanut pontta riehumiselleni. Saatoin vain takertua kaksin käsin hiuksia riepottavaan ranteeseen ja koettaa pehmittää riepomisen aiheuttamaan kipua päänahassani. Mä kihisin raivosta ja suunnittelin murhaa. Kiljuin sille kaikki osaamani herjaukset ja keksin muutaman uudenkin, mutta sille otteelle poninhännässäni mä en mahtanut mitään.
Mä riehuin, kun satimeen jäänyt villikissa, kun miehestäni kuoritui jälleen kerran Isäntä, joka tietää tasan tarkkaan, mitä riehuville naiseläjille pitää tehdä. Se puhu mulle pilkallisesti ja ylimielisesti kertoen, millainen rassukka olen sortuessa moiseen käytökseen. Se kiepautti ponnarin ranteensa ympärille ja tempas mut polvilleni kertoen tietävänsä, että kiima ja huomionkipeys se on, joka mut riehumaan saa, ei suinkaan viha häntä kohtaan. Se säälitteli mun heikkoa tahtoani painaessaan polvensa kipeästi niskani päälle, nauliten tällä tavoin raivoni lattiaan.
Mä uhosin minkä pystyin, vaikka liikkeelle en päässytkään. Yritin vakuuttaa sille olevani jotakin parempaa, ylempänä, kuin hän. Väitin, ettei hän ole Isäntä kenellekään, ettei hänestä ole siihen, ja miten sylkisin hänen kasvojaan kohti, jahka joskus pääsisin jaloilleni.
- jep, jep, tuumasi Isäntä läväyttäessään vyön ensimmäisen kerran selkääni.
- Lopeta helvetti! Meni jo! Sulla ei ole minkäänlaista valtaa muhun!!
Mä sätin pieksäjääni minkä kerkesin iskujen tahdissa. Iskut kovenivat ja herjaukseni muuttuivat epäselviksi tuskanparahdusten sävyttäminä. Tunsin pakaroideni kirvelevän ja polttelevan, selkäni kostuvan hiestä aiheuttaen oman katkeran sävynsä ihon juomuihin.
Aloin väsyä ja hengästyä..raivoni kutistui kivun alle pikkuhiljaa vyön värittäessä ihoani. Vastarintani alkoi murentua häpeän ja nöyryyden alle, kyynelten työntyessä suljettujen luomieni lomasta.
- Tällä lailla, tätä sinä olet vailla..NÄIN sua pitää käsitellä, että muistaisit paikkasi, etkä ala kyseenalaistamaan Isäntääsi..SÄ uhoat omaa epävarmuuttasi..kuin huonosti kasvatettu KAKARA..etkö sä onneton KOSKAAN opi, että lopulta MÄ olen se, joka määrää tahdin..hemmetin narttu, Isäntäni puhisi iskujensa tahdissa.
Enää jäljellä olivat vain kyyneleet ja häpeä..toisaalla kiitollisuus..vaikeroin vain hiljaa nyyhkyttäen, ja lakkasin rimpuilemasta..kyllä kyllä..mä olin väärässä jälleen ja sorruin samaan jälleen..minä olen sinun pikkuisesi ja sinun vallassasi..jos en olisi en koskaan edes sortuisi moiseen..minun Isäntäni..minun jumalani..anna minulle anteeksi.
Polven paino niskassani alkoi hellittää, ja lyönnit kevenivät ja harvenivat laantuen lopulta kokonaan. Mun jokaista lihasta särki, ja mun iho oli kuin tulessa. Häpesin käytöstäni ja vielä enemmän sisimmästäni kuumana hohkaavaa kiimaa, joka kurottu Isäntääni kohti..silti koko sieluni seurasi mukana nostaessani katseeni Isäntää kohti.
-Anna anteeksi oppimattomalle nartulle. Päästäthän mut vielä jalkojesi juureen ja olet kanssani pitkämielinen, jotta joskus oppisin?
Isännän katse oli niin kova ja kylmä. Pelko hiipi mieleeni ja raskaat nyyhkytykset alkoivat vapisuttaa minua. Entä jos hän hylkääkin minut nyt?
Kiitin Isäntää selkäsaunasta ja tunnustin, miten onnellinen saan olla, että hän edes viitsii vaivautua vuokseni. Pyysin anteeksiantoa ja kerroin miten lujasti sieluni on häneen kiinnittynyt, paljastin sykkiväni kiimaa Häneen ja kiitin uudestaan.
Tunnustukseni särkyi kyyneliin uudelleen ja painoin väsyneenä otsani lattiaan. Lopulta tunsin lujan, mutta lempeän hyväilyn niskassani, joka muuttui jälleen otteeksi hiuksissani. Ote nosti otsani lattiasta.
- no niin pikkuinen. Ei hätää. Pikkunartuilla pitää olla Isäntä siksi, että nartut pysyvät nahoissaan, ja voivat olla kiitollisia ja turvassa, Isäntäni jutteli rauhallisesti avaten sepaluksensa.
Helpotuksen onni rinnassani otin vastaan huomion osoituksen huulillani ja kielelläni. Pyysin anteeksi koko nielullani ja kiitin kasteesta kasvoilleni.
Mä vihaan puudeleita. Ja mä vihaan kynnysmattomiehiä. Vuf vuf! Mä huusin sille eilen illalla läimäytin päin näköä. Sä olet poika parhaimmillasi piikkikoron alla, mä äyskäsin sille ja koetin kävellä viileänä pois.
Ajattelin, että myyn sen vinkujan huutokaupassa jollekin kovalle Dommelle ja alan itse vaikka haaremiorjaksi, eihän tästä elämästä muuten mitään tulisi. Perkelettäkö se mulle vinkuu, olis niinku miehet.
Vinkujaan tulikin yllättäen eloa. Se syöksy sohvalta mun perääni ja tarras ponnariin kiinni. Mä älähdin ja tunsin miten raivon punainen harso peitti mun ajatukset. Tartuin sen ranteeseen ja iskin kyynärpäällä taaksepäin sen palleaan. Se ähkäisi ja sen ote mun hiuksista heltisi sen verran, että pääsin viemään kunnon litsarin sen poskelle.
Voi pikkuhauvaa, kun se vinkas ja horjahti. Mä ravistin sen irti, mutten ollut tarpeeksi nopea. Se kiskas mua ponnaristani sen verran napakasti, että ihan yllätyin. Kas, asuuko sen sisällä sittenkin mies?..mä ehdin ajatella ennen kuin polveni löivät lattiaan.
-Nyt riittää!! Se huusi mulle ravistaen päätäni hiuksista ja läimäytti tehokkaasti kummallekin puolelle kasvojani. - Sä et jumalauta enää koskaan kohota kättäs mua vastaan, tai kärsit vielä katkerasti!
-Niin varmaan, mä sähisin. -Susta ei ole mulle vastukseksi, eikä mieheksi. Puudeleita ei kunnioita kukaan.
- hmph..sehän nähdään, narttupieni, se tuhahti mulle pilkallisesti vetäen perässään makuuhuonetta kohti. Se piti huolen, että pysyi mun takana, ja että mä pysyin matalassa kumarassa, joten en voinut antaa yhtään iskua, enkä saanut pontta riehumiselleni. Saatoin vain takertua kaksin käsin hiuksia riepottavaan ranteeseen ja koettaa pehmittää riepomisen aiheuttamaan kipua päänahassani. Mä kihisin raivosta ja suunnittelin murhaa. Kiljuin sille kaikki osaamani herjaukset ja keksin muutaman uudenkin, mutta sille otteelle poninhännässäni mä en mahtanut mitään.
Mä riehuin, kun satimeen jäänyt villikissa, kun miehestäni kuoritui jälleen kerran Isäntä, joka tietää tasan tarkkaan, mitä riehuville naiseläjille pitää tehdä. Se puhu mulle pilkallisesti ja ylimielisesti kertoen, millainen rassukka olen sortuessa moiseen käytökseen. Se kiepautti ponnarin ranteensa ympärille ja tempas mut polvilleni kertoen tietävänsä, että kiima ja huomionkipeys se on, joka mut riehumaan saa, ei suinkaan viha häntä kohtaan. Se säälitteli mun heikkoa tahtoani painaessaan polvensa kipeästi niskani päälle, nauliten tällä tavoin raivoni lattiaan.
Mä uhosin minkä pystyin, vaikka liikkeelle en päässytkään. Yritin vakuuttaa sille olevani jotakin parempaa, ylempänä, kuin hän. Väitin, ettei hän ole Isäntä kenellekään, ettei hänestä ole siihen, ja miten sylkisin hänen kasvojaan kohti, jahka joskus pääsisin jaloilleni.
- jep, jep, tuumasi Isäntä läväyttäessään vyön ensimmäisen kerran selkääni.
- Lopeta helvetti! Meni jo! Sulla ei ole minkäänlaista valtaa muhun!!
Mä sätin pieksäjääni minkä kerkesin iskujen tahdissa. Iskut kovenivat ja herjaukseni muuttuivat epäselviksi tuskanparahdusten sävyttäminä. Tunsin pakaroideni kirvelevän ja polttelevan, selkäni kostuvan hiestä aiheuttaen oman katkeran sävynsä ihon juomuihin.
Aloin väsyä ja hengästyä..raivoni kutistui kivun alle pikkuhiljaa vyön värittäessä ihoani. Vastarintani alkoi murentua häpeän ja nöyryyden alle, kyynelten työntyessä suljettujen luomieni lomasta.
- Tällä lailla, tätä sinä olet vailla..NÄIN sua pitää käsitellä, että muistaisit paikkasi, etkä ala kyseenalaistamaan Isäntääsi..SÄ uhoat omaa epävarmuuttasi..kuin huonosti kasvatettu KAKARA..etkö sä onneton KOSKAAN opi, että lopulta MÄ olen se, joka määrää tahdin..hemmetin narttu, Isäntäni puhisi iskujensa tahdissa.
Enää jäljellä olivat vain kyyneleet ja häpeä..toisaalla kiitollisuus..vaikeroin vain hiljaa nyyhkyttäen, ja lakkasin rimpuilemasta..kyllä kyllä..mä olin väärässä jälleen ja sorruin samaan jälleen..minä olen sinun pikkuisesi ja sinun vallassasi..jos en olisi en koskaan edes sortuisi moiseen..minun Isäntäni..minun jumalani..anna minulle anteeksi.
Polven paino niskassani alkoi hellittää, ja lyönnit kevenivät ja harvenivat laantuen lopulta kokonaan. Mun jokaista lihasta särki, ja mun iho oli kuin tulessa. Häpesin käytöstäni ja vielä enemmän sisimmästäni kuumana hohkaavaa kiimaa, joka kurottu Isäntääni kohti..silti koko sieluni seurasi mukana nostaessani katseeni Isäntää kohti.
-Anna anteeksi oppimattomalle nartulle. Päästäthän mut vielä jalkojesi juureen ja olet kanssani pitkämielinen, jotta joskus oppisin?
Isännän katse oli niin kova ja kylmä. Pelko hiipi mieleeni ja raskaat nyyhkytykset alkoivat vapisuttaa minua. Entä jos hän hylkääkin minut nyt?
Kiitin Isäntää selkäsaunasta ja tunnustin, miten onnellinen saan olla, että hän edes viitsii vaivautua vuokseni. Pyysin anteeksiantoa ja kerroin miten lujasti sieluni on häneen kiinnittynyt, paljastin sykkiväni kiimaa Häneen ja kiitin uudestaan.
Tunnustukseni särkyi kyyneliin uudelleen ja painoin väsyneenä otsani lattiaan. Lopulta tunsin lujan, mutta lempeän hyväilyn niskassani, joka muuttui jälleen otteeksi hiuksissani. Ote nosti otsani lattiasta.
- no niin pikkuinen. Ei hätää. Pikkunartuilla pitää olla Isäntä siksi, että nartut pysyvät nahoissaan, ja voivat olla kiitollisia ja turvassa, Isäntäni jutteli rauhallisesti avaten sepaluksensa.
Helpotuksen onni rinnassani otin vastaan huomion osoituksen huulillani ja kielelläni. Pyysin anteeksi koko nielullani ja kiitin kasteesta kasvoilleni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tykkäsin kovasti. Olisin vain kaivannut jatkoa...jotain lisää. Ehkä teet jatkotarinan? Jään odottamaan innolla kunnon selkäsaunaa...kauhun mausteella kenties? ;)
Mukava kuulla, että kirjoitukseni miellytti. Ehkäpä teenkin jatkokertomuksen tästä.
Sekoitus faktaa ja fiktiota..hmm.. houkuttelevaa. :)
...toivon että samalla nicillä jotta sitten tunnistan :)