Laitan tämän nyt sekä tälle gay- että trans-palstalle. Toivoisin asiallisuutta, voisiko tämän ketjun säästää ilkeilyiltä kiitos.
Enpä tiedä oikein, miten tai mistä aloittaisin. Olin / olen parikymppinen transnuori, transsukupuolinen. Vielä pojan / miehen keho, joskin hyvin androogyyni - jo usein vaikka ruokaupan pihassa tai julkisilla paikoilla nuoret miehet huutelevat, onko tuo mies vai nainen, usein homottelut, transuttelut, haukut päälle, olen saanut kokea hyvin ikävän ja yksinäisen nuoruuden ja aikuisuuden transihmisenä. En ole koskaan kokenut itseäni sisäisesti mieheksi tai pojaksi, vaan naiseksi. Siksi en tietenkään ole koskaan voinut identifioida itseäni homoseksuaaliksi (mieheksi), vaan olen aina kokekenut olevani heteroseksuaali ja ollut tietenkin kiinnostunut heteromiehistä. Vaan, miten heitä voisi sitten lähestyä (ja kun ei halua jotain hulluja sekoja kimppuunsa)?
Joitakin vuosia sitten kerroin eräälle miespuoliselle ystävälleni, joka oli ollut elämässäni koko nuoruuteni, että rakastan häntä, että olen rakastanut häntä salaa kaikki nämä monet vuodet. Hän oli sitten loppujen lopuksi hyvin ennakkoluuloinen, homo- ja transfobinen eikä tiennyt seksuaali- ja vieläkin vähemmän sukupuolivähemmistöistä tai sukupuolen moninaisuudesta. Hän syytti minua homoksi ja transuksi, ja ettei hän halua homoja ympärilleen, ne ovat kuvottavia ja ahdistavia, hän vihaa homoja. Mutta enhän minä ollut mikään transu/transvestiitti tai homo, itse asiassa kaukaisia ja vieraitakin ilmiöitä minulle, olin kaikesta huolimatta kuitenkin no ihan tavallinen heteroseksuaali transnainen, transsukupuolinen nainen. Ei jokin homopoika tai ristiinpukeutuva transu/transvestiitti suunnittelisi sp-korjaushoitoja. Hän ei ymmärtääkseni edes uskonut, että transsukupuolisia olisi oikeasti olemassa, että heillä keho ei vastaa identiteettiä ja he kokevat syntyneensä väärään kehoon, vaan ne ovat kaikki oikeasti homoja, että niin siten minäkin olen. Transsukupuoliset olivat hänen mielestään mielisairaita homoja. Homoutta hän piti mielenterveysongelmana, sairautena, vääränä ja epänormaalina. Uskis hän ei kuitenkaan ollut. Ehkä hän pelkäsi myös jotenkin oman heteroseksuaalisen mieheytensä "menettämistä".
Kaikki yhteydenpito katkesi täydellisesti siihen hetkeen, hänhän ei ympärilleen mitään homoja ja transuja halua, että hän on täysihetero. Homoksi leimaamiseni tuntui myös ihan äärettömän pahalta ja epäoikeudenmukaiselta.
Olen huomannut englanninkielisillä foorumeilla muidenkin (M2F) transsukupuolisten joutuneen samanlaiseen tilanteeseen. Toisilla on kuitenkin käynyt onnellisesti, että mies on ymmärtänyt, että kyseessä on transsukupuolinen ihminen, transnainen eikä jokin homomies tai pervo transu. Ja nämä transihmiset tai transsukupuoliset ovat voineet seurustella heteromiesten kanssa (jotka silti ovat saattaneet olla kovia homojen vihaajia!) vielä ennen sp-korjaushoitoja, vaikka fyysinen keho on ollut vielä miehen, saati miehen genitaalitkaan ole olleet ongelma.
Ja tuleepa mieleen tuo tositarina (josta ohjattu koskettavaa elokuva Soldier's girl) transsukupuolisesta Calpernia Addamsista, joka seurusteli tuon 21-vuotiaan armeijan sotilaan Barry Winchellin kanssa, joka oli hetero (ja tajusi, ettei Calperniakaan ole jokin homo tai transu, vaan heteronainen), jonka sitten hänen homo- ja transfobiset ennakkoluuloiset ja tietämättömät sotilastoverinsa julmasti ja raa'asti murhasivat 1999 kuvitellen Barryn olevan homo. Tietysti tulee mieleen myös Gwen Araujon tapaus, josta myös ohjattu elokuva A Girl Like Me: The Gwen Araujo Story. Se tietysti päättyi Gwenin raakaan murhaan, mutta siinä oli ja paljon yhtymäkohtia minun elämääni ja kokemuksiin.
Mutta on myös onnellisia tarinoita.
Tuntuu tosi pahalta. En ole elämääni halunnut homo- tai transfobiaa, ulkopuolisuutta ja syrjintää. Yläasteella tai toisella asteellakin olisin halunnut voida seurustella ja deittailla heteropoikien ja miehien kanssa kuin muutkin nuoret heteronaiset. Jotkut transnaisetkin tosiaan ovat voineet ennen mitään korjauksiakaan, vaikka keho on ollut pojan/miehen tai tuollainenkin kuin tuo minulle tapahtunut ylläolevakin on ratkennut onnekkaasti jopa seurusteluun ja parisuhteeseen, vaikka silti ne miehet ovat saattaneet olla homofoobikoita (onhan osa transnaisistakin), mutta eihän se silloin siinä suhteessa haittaa. Minäkin vain ole joutunut kokemaan homofobiaa olematta edes homo enkä nyt koe oikeutettuna transfobiaakaan. Kehostani huolimatta olen halunnut ihan normaalia tavallista elämää ja yhteytttä/seurustelua/deittailua heteromiesten kanssa.
Kuitenkin kaipaan, ikävöin ja rakastan eniten maailmassa tuota miestä. Mitä voisin tehdä?
Miten teillä transnaisilla? Miten teillä on seurustelu, deittailu heteromiesten kanssa mennyt ennen korjauksia/hoitoja?
Entä miten te homomiehet olette ihmissuhteissanne voineet ratkoa, toimia homofobian kanssa?
Enpä tiedä oikein, miten tai mistä aloittaisin. Olin / olen parikymppinen transnuori, transsukupuolinen. Vielä pojan / miehen keho, joskin hyvin androogyyni - jo usein vaikka ruokaupan pihassa tai julkisilla paikoilla nuoret miehet huutelevat, onko tuo mies vai nainen, usein homottelut, transuttelut, haukut päälle, olen saanut kokea hyvin ikävän ja yksinäisen nuoruuden ja aikuisuuden transihmisenä. En ole koskaan kokenut itseäni sisäisesti mieheksi tai pojaksi, vaan naiseksi. Siksi en tietenkään ole koskaan voinut identifioida itseäni homoseksuaaliksi (mieheksi), vaan olen aina kokekenut olevani heteroseksuaali ja ollut tietenkin kiinnostunut heteromiehistä. Vaan, miten heitä voisi sitten lähestyä (ja kun ei halua jotain hulluja sekoja kimppuunsa)?
Joitakin vuosia sitten kerroin eräälle miespuoliselle ystävälleni, joka oli ollut elämässäni koko nuoruuteni, että rakastan häntä, että olen rakastanut häntä salaa kaikki nämä monet vuodet. Hän oli sitten loppujen lopuksi hyvin ennakkoluuloinen, homo- ja transfobinen eikä tiennyt seksuaali- ja vieläkin vähemmän sukupuolivähemmistöistä tai sukupuolen moninaisuudesta. Hän syytti minua homoksi ja transuksi, ja ettei hän halua homoja ympärilleen, ne ovat kuvottavia ja ahdistavia, hän vihaa homoja. Mutta enhän minä ollut mikään transu/transvestiitti tai homo, itse asiassa kaukaisia ja vieraitakin ilmiöitä minulle, olin kaikesta huolimatta kuitenkin no ihan tavallinen heteroseksuaali transnainen, transsukupuolinen nainen. Ei jokin homopoika tai ristiinpukeutuva transu/transvestiitti suunnittelisi sp-korjaushoitoja. Hän ei ymmärtääkseni edes uskonut, että transsukupuolisia olisi oikeasti olemassa, että heillä keho ei vastaa identiteettiä ja he kokevat syntyneensä väärään kehoon, vaan ne ovat kaikki oikeasti homoja, että niin siten minäkin olen. Transsukupuoliset olivat hänen mielestään mielisairaita homoja. Homoutta hän piti mielenterveysongelmana, sairautena, vääränä ja epänormaalina. Uskis hän ei kuitenkaan ollut. Ehkä hän pelkäsi myös jotenkin oman heteroseksuaalisen mieheytensä "menettämistä".
Kaikki yhteydenpito katkesi täydellisesti siihen hetkeen, hänhän ei ympärilleen mitään homoja ja transuja halua, että hän on täysihetero. Homoksi leimaamiseni tuntui myös ihan äärettömän pahalta ja epäoikeudenmukaiselta.
Olen huomannut englanninkielisillä foorumeilla muidenkin (M2F) transsukupuolisten joutuneen samanlaiseen tilanteeseen. Toisilla on kuitenkin käynyt onnellisesti, että mies on ymmärtänyt, että kyseessä on transsukupuolinen ihminen, transnainen eikä jokin homomies tai pervo transu. Ja nämä transihmiset tai transsukupuoliset ovat voineet seurustella heteromiesten kanssa (jotka silti ovat saattaneet olla kovia homojen vihaajia!) vielä ennen sp-korjaushoitoja, vaikka fyysinen keho on ollut vielä miehen, saati miehen genitaalitkaan ole olleet ongelma.
Ja tuleepa mieleen tuo tositarina (josta ohjattu koskettavaa elokuva Soldier's girl) transsukupuolisesta Calpernia Addamsista, joka seurusteli tuon 21-vuotiaan armeijan sotilaan Barry Winchellin kanssa, joka oli hetero (ja tajusi, ettei Calperniakaan ole jokin homo tai transu, vaan heteronainen), jonka sitten hänen homo- ja transfobiset ennakkoluuloiset ja tietämättömät sotilastoverinsa julmasti ja raa'asti murhasivat 1999 kuvitellen Barryn olevan homo. Tietysti tulee mieleen myös Gwen Araujon tapaus, josta myös ohjattu elokuva A Girl Like Me: The Gwen Araujo Story. Se tietysti päättyi Gwenin raakaan murhaan, mutta siinä oli ja paljon yhtymäkohtia minun elämääni ja kokemuksiin.
Mutta on myös onnellisia tarinoita.
Tuntuu tosi pahalta. En ole elämääni halunnut homo- tai transfobiaa, ulkopuolisuutta ja syrjintää. Yläasteella tai toisella asteellakin olisin halunnut voida seurustella ja deittailla heteropoikien ja miehien kanssa kuin muutkin nuoret heteronaiset. Jotkut transnaisetkin tosiaan ovat voineet ennen mitään korjauksiakaan, vaikka keho on ollut pojan/miehen tai tuollainenkin kuin tuo minulle tapahtunut ylläolevakin on ratkennut onnekkaasti jopa seurusteluun ja parisuhteeseen, vaikka silti ne miehet ovat saattaneet olla homofoobikoita (onhan osa transnaisistakin), mutta eihän se silloin siinä suhteessa haittaa. Minäkin vain ole joutunut kokemaan homofobiaa olematta edes homo enkä nyt koe oikeutettuna transfobiaakaan. Kehostani huolimatta olen halunnut ihan normaalia tavallista elämää ja yhteytttä/seurustelua/deittailua heteromiesten kanssa.
Kuitenkin kaipaan, ikävöin ja rakastan eniten maailmassa tuota miestä. Mitä voisin tehdä?
Miten teillä transnaisilla? Miten teillä on seurustelu, deittailu heteromiesten kanssa mennyt ennen korjauksia/hoitoja?
Entä miten te homomiehet olette ihmissuhteissanne voineet ratkoa, toimia homofobian kanssa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.