Otsikko ilmaiseekin aiheeni jo melko hyvin.
Olen siis ala-asteen kuudennella luokalla ja aina kuulunut luokkani parhaimpiin oppilaisiin. (numerot kiitettävästä ylöspäin jne.)
Tänä syksynä huomasin, ettei edes 9 toisinaan maistu, aina tuntuu olevan jotain, mitä olisi pitänyt tehdä paremmin ja tarkemmin niin, että olisi onnistunut ja ollut muita parempi. Tämä kilpailuasema johtuu oletettavasti siitä, että muutamalla luokkani kärkipäähän kuuluvalla ihmisellä (oikeastaan kaikki hyviä kavereitani) on jatkuva kilpailu: on ollut jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Se ei todellakaan ole ollut minulle mikään ongelma ennen tätä luokkaa, jolloin olen vasta alkanut tiedostaa tämän.
Ennen kaikkea väärin vastaaminen luokan edessä on suurin pelkoni. Jos olen esimerkiksi matematiikan tunnilla vastannut väärin taululle kirjoittaessa, huono olo saattaa vaivata pari tuntia tämän jälkeen.
Vaikka itse sanonkin, olen keskivertoa parempi kuvaamataidossa ikäisiini verraten. Silti numero on aina ollut "vain" kiitettävä, mikä ei tunnu millään riittävän. En silti voi sanoa, että näiden kuuden vuoden aikana en olisi ottanut mitään epäonnistumista vastaan, sillä minulle kelpaa aivan hyvin 7 liikunnasta, huono kun siinä olen.
Joskus muistan lukeneeni, että perfektionisti saattaa toisinaan yrittää ilmaista paremmuutensa toisille. Koulussa tapaamieni ihmisten mukaan teen tätä useinkin, en vain itse huomaa sitä.
Kuudennen luokan jälkeen alkaa tietysti seitsemäs luokka. Olen miettinyt usein, että miten kestän esimerkiksi kahdeksannen ja yhdeksännen luokan lukiosta ja yliopistosta puhumattakaan, kun jo ala-asteella stressaannun? Voisiko kuraattorille tai terveydenhoitajalle puhuminen olla vaihtoehto?

Vastaukset 1
Vanhimmat
Oho en muistanukkaa et kuudesluokkalaiset on jo noinkin ajattelevaisia ihmisiä, sen ikäsiä pidetään vielä niin lapsina ja taidan itekin sortuu siihen. Oon jo yliopistossa ite mut mulla oli hyvin samankaltanen tarina, paitsi varsinainen perfektionismi alko vasta yläasteella. Olin toki jo ala-asteella hyvä koulussa ja halusinkin olla hyvä ja saada hyviä numeroita. Yläasteella se meni sit siihen et kaikesta täyty jo saada vähintään 10- koska 9 puoli oli jo ihan eri juttu ja sehän saatto laskee todistuksessa ysiin, eikä tää koskenu vaan tärkeitä tai kiinnostavia aineita vaan ihan kaikkia vaikken niistä olis yhtään tykännytkään. Sillä tavalla vaan koin saavani sen tunteen että oon jossain hyvä ja parempi kun muut ja sen onnistumisen tunteen plus arvostuksen perheessä. Tunnistan monia juttuja tosta niinkun sen että pelkää väärin vastaamista, jos vastasin mielestäni oikein nolosti väärin niin ei se vaivannu vaan pari tuntia vaan pari päivää ainakin.
Voi olla osittain totta että perfektionisti yrittää näyttää paremmalta kun muut, mutta ennen kaikkee perfektionisti haluaa todistaa itselleen oman arvonsa eikä halua epäonnistua ja ottaa sen suhteettoman suurena kolauksena itsetunnolleen. Välttämättä ei tarvi ilmaista mitenkään olevansa parempi, riittää että tietää sen ite. Se vaan hyvin helposti kääntyy niin että muut tulkitsee sen itsekeskeisyytenä ja muiden vähättelynä ja näyttämisen tarpeena. En suosittele esitteleen innokkaana omaa kymppiä muitten edessä. Se ärsyttää niitä jotka on saanu huonon numeron ja niitä jotka sai hyvän mutta olis myös kokenu ansaitsevansa kympin, eli kaikkia. VAIKKA sillä ei tarkotakaan lällättää kenellekkään.
Noniin pitkän sivupolun kautta siihen mitä halusin sanoo, toivottavasti vielä luet tän. Sama mitä sanoisin nyt nuoremmalle itselleni joka murehti omaa selviytymistään tulevaisuudessa: Ei oo mitään syytä miettiä vielä miten tulee selviää lukiosta, yliopistosta puhumattakaan, ne asiat selviää sitten kun on niitten aika ja ne ei vaadi mitään vuosikausien valmistautumista stressaamalla, mikään ei oo niin vaikeeks tehty etteikö siitä voisi selviytyä. Mieti vaikka kaikkia ihmisiä jotka on käyny samat vaiheet läpi, sä pääset niistä läpi ihan niinkun kaikki muutkin ja usko pois, joukossa on myös ollut ihan älyttömiä stressaajia. Kun kattoo taakse päin niin siitä päänsä puhki kuluttamisesta ei oo mitään hyötyä.
Sillon tuntu et onnistuminen elämässä on kiinni just tästä hetkestä ja siitä miten mä nyt pärjään, mut voin kertoo et ei se oo. Se on loppujen lopuks lyhyt ilo kun sen kympin saa, sit alkaa jo stressaan seuraavaa. Sanoisin et paaaljon helpommin olis mun yläasteeni menny jos olisin sallinu itelleni olla välillä ees keskitasoo jossakin. Ja ollu tuntematta syyllisyyttä jossei johonkin panostanu, koska välillä saa antaa vaan tulla mitä tulee hitot siitä vaikuttaako se nyt keskiarvoon. On hyvä et sä sanot tossa et sulle kelpaa 7 liikunnasta, pidä siitä kiinni!! Se on tervettä et sallii itellensä sen eikä ota vakavasti.
Eli vielä uudestaan, tätä ei voi liika jankuttaa: Helpota elämääsi, nauti vapaa-ajasta, kavereista, älä määritä itsees koulumenestyksen perusteella. Nauti siitä kun menestyt mut älä koe sitä velvollisuutena joka sun pitää täyttää itelles tai kenellekkään muulle. Jos joku (vanhemmat tyypillisesti) luo paineita ja kannustaa saamaan hyviä numeroita, selitä niille et sä et hyvät numerot on tärkeitä joo mut sä oot tyytyväinen siihen mitä sä teet ja sä osaat itse määrittää sen panostuksen määrän joka sulle sopii. Vanhemmat usein kuvitettelee et ne on niin niin tärkeitä (ne numerot) et sit pääsee eteenpäin, mut vähän vähempikin riittää. (Luulin et yliopistoon pääsy vaatii jotain superälykkyyttä ja hirveetä pänttäämistä, mut eipä se nii vaikeeta ollukkaa). Nii ja alkuun palatakseni, vanhemmat ihmiset ei usein tajuu et noinki nuoret oikeesti stressaa, ne näkee sen jonain mikä liittyy aina työelämään tai aikuisuuteen.
Ja sit viimenen kysymys. Vastaus lyhyesti joo, koska Putous menee ohi tässä kirjottaessa. Hupsista keikkaa. Siis kannattaa käydä puhumassa, ite en sitä tehny mut sanoisin et eipä siitä ainakaa mitää haittaa oo, voi olla hyvinkin rentouttavaa käydä siä. Varmaan sanoo saman neuvon et ota kokeet kokeina ja numerot numeroina, elämässä on niin paljon muutakin.
Toivottavasti jotain apua, en ees lue nyt tätä tekstiä ja korjaile, varmaan täynnä sekavuuksia.. :) Ai nii hitsi yks piti viä sanoo, et siitä voi oppii poiskin, mäkin hyväksyn nykyään ihan tyynesti ja hymyllä kakkoset. Yliopisto arvostelu on siis ykkösestä vitoseen. Tsemppiä!