Hän ei ole ottanut yhteyttä tällä viikolla.
Se olisi ensimmäinen kerta kun minä itken. Olen kerran noussut sängylle, tärissyt, tuijottanut lähetintä, tärissyt lisää, itkenyt. Siitä on jo aikaa. Ehkä kauankin, niin vahvoissa ei muista kuinka nopeasti aika kuluu, vai kuluuko se ollenkaan.
En ole koskaan halunnut kirjoittaa. En hänestä, en kenestäkään muustakaan. En tiedä, miksi teen sen nyt. Se tuntuu turhalta, se tuntuu niin säälittävän lapselliselta että voisin vaikka huutaa. Mutta pysyn hiljaa, koska niin minut on kasvatettu.
Neljäs tuli alas ja tuhoutui viimein. Olemme odottaneet sitä jo hyvin kauan.
Ääniä ikkunalta. En mene katsomaan. Keskityn. Rummutusta. Hieman pelottavaa. Pelkään nykyään niin helposti. En ole aina ollut sellainen, mutta nyt todellakin olen. Sillä on jotain tekemistä diskettien kanssa.
Kuka keksi ikkunaverhot? En tiedä, en ollut minä kuitenkaan.
En jää odottamaan viidettä tuhoutumista, vaan lähden kävelemään. On kulunut kaksi minuuttia. En ole kuullut kenestäkään mitään kahteen minuuttiin. Se on aika rankkaa, ovatkohan he kuolleet? Ovatko he kuolleet, siirtyneet olemaan jossain toisessa paikassa? Jos he ovat siellä ja kertovat neljälletuhannelle, minut on tuhoon tuomittu. Enkä sano tätä saadakseni huomiota tai myötätuntoa. En tiedä, miksi ihmiset aina kerjäävät myötätuntoa. Minä en.
Kuten arvelinkin. Ikkunalaudalle on ilmestynyt renkaita. Viisi tasaisen pyöreää rengasta. Otan paperin taskustani ja piirrän renkaat siihen, oikean kokoisina. Tätä minun täytyisi näyttää hänelle. Hän voisi sitten todistella olleensa tekemässä jotain tärkeämpää.
"Tuotetukiasioissa pyydämme ottamaan yhteyttä laitevalmistajaan".
Kolme ruuvia keskellä tietä. Katson nopeasti ympärilleni. Mitään ei näy, mitään ei kuulu. Huudan kovaan ääneen häntä tulemaan esiin. Häntä, tai neljäätuhatta. Jompaakumpaa, ihan sama minulle, kunhan saisin selityksen noille ruuveille.
Kukaan ei tule. En jatka matkaani hetkeen. Tuijotan maassa lojuvia esineitä, jotka pysyvät jähmettyneinä paikoillaan. Tuulee vähän, ne ovat silti siinä. Ruuvit ovat asia, joita tuuli ei koskaan vie mukanaan.
Nousen ylös ja jatkan matkaani. Jos kävelen tästä eteenpäin, päädyn koulun pihalle. Se on mielenkiintoista sinänsä. Sääli, että satun tietämään siitä, miten käyttäydyn tuon nelikerroksisen rakennuksen lähettyvillä. Kiipeän taas katolle, hyppään taas alas. Ei olisi siipiä tälläkään kertaa. Miksi olisikaan? Virheistä sitä oppii, ja mikä pahan tappaisi?
Mutta en kuitenkaan käänny. Jatkan koulun pihaan, melkein sen ohi, kunnes huomaan polkupyörän. Ensimmäinen reaktioni on huutaa, mutta saan estettyä pakoon juoksemisen. Pystyn pysymään paikallani, olen jo suunnilleen aikuinen. Neljätuhatta, tietysti. Kukapa muukaan? On kulunut nyt kaksikymmentäkolme minuuttia siitä kun minuun viimeksi otettiin yhteyttä. En tiedä, mikseivät he ottaneet enää uudestaan. Mikseivät he voineet vain soittaa, ja kertoa miten Johannekselle kävi? Uskon, että hän on kunnossa. Ei hän ole ennenkään loukannut itseään.
Neljätuhatta ei ole suuntanumero.
Ensi kerralla olen vähän varovaisempi. En saa mennä sanomaan ihmisille ihan mitä haluan. Minun täytyy estää itseäni keskittymästä, etten taas tee samaa virhettä. Se on ainoa virhe, josta en tule koskaan oppimaan. Tulen aina puhumaan liikaa, liikaa ihmisille jotka eivät voisi vähempää minua kiinnostaa, ja joita ei voisi vähempää kiinnostaa minun asianikaan. Ensi kerralla olen varovaisempi, lupaan sen.
Edelleen viikko siitä, kun hän otti viimeksi yhteyttä. En tiedä, mitä hänelle on tapahtumassa. Oletko kunnossa, Johannes? Tietenkin olet. Jos et olisi, olisit ilmoittanut siitäkin. Tai ainakin joku olisi. Kaikki ovat vain olleet niin pitkään hiljaa. Ehkei heillä sitten ole mitään kerrottavaa. Niin pitkä hiljaisuus on kaikesta huolimatta aika jännittävää. Nyt 28 minuuttia. Tunnen erään 28-vuotiaan ihmisen.
Neljätuhatta ei ole talonnumero.
Hyppään alas yleisölle tarkoitetuilta penkeiltä, jotka parhaimmillaan ylettävät puoleenväliin koulua. Katsomo, kuten he sitä kutsuvat. Minä kutsun sitä portaikoksi. Polkupyörä pysyy paikoillaan, peruutan eteenpäin pitäen silmäni tiukasti sen eturenkaassa. Rengas ei ole samanlainen, kuin minun pihallani oli. Kaivan paperin uudelleen esiin. Se on tyhjä, kynä on poissa. Povitaskuuni on jostain ilmestynyt ikäänkuin nenäliina. Tiesin, se oli tapa. Tapa, jota smokissa kulkevat miehet käyttävät. Mutta minä en kulje smokissa, joten tämä tapa on ihan idioottimainen. Lisäksi taskuni pohjalta löytyy -- KOLME RUUVIA.
Riisun takin äkkiä, lähden juoksemaan kovempaa, pääsen parhaimmillani nopeammin kuin autot. En ole mikään pikajuoksija, vaan tämä on taajama. Suljen silmäni, näen renkaat, näen ruuvin, näen geishoja, näen kaikkea mitä kukaan muu ei juuri tällä hetkellä ajattele näkevänsä. Kaksi keltaista lehteä. Ei yhtäkään punaista, vaikka on syksy. Punaiset lehdet taitavat olla loppuunmyytyjä.
Neljätuhatta ei ole koodinimi.
Jatkan matkaani, kun pystyn rauhoittumaan uudestaan. Minulla ei ole enää taskuja, joten on ihan turha pelätä, että polkupyörä ilmestyisi sinne äkkiä. En minä pelkää polkupyöriä. En vain pidä siitä, että ne ovat taskussani.
Se tapahtuu liian äkkiä. Juoksen liian nopeasti, en katso eteeni. Auto on liian lähellä. Katson Hondan merkkiä autonnokassa hyvin kauan, ennenkuin se hiljalleen viiltäen lipuu lävitseni. Sydämeni alkaa hakata kolme kertaa kovempaa kuin hänen kanssaan ikinä. Enemmän kuin sängyllä, kun hän sanoi pystyvänsä tappamaan.
Mutta pystyn rauhoittumaan yhdellä, ja vain yhdellä tavalla.
Johannes, sanon itselleni, sinä kuolit jo. Ei tarvitse pelätä enää.
Neljätuhatta on --
Se olisi ensimmäinen kerta kun minä itken. Olen kerran noussut sängylle, tärissyt, tuijottanut lähetintä, tärissyt lisää, itkenyt. Siitä on jo aikaa. Ehkä kauankin, niin vahvoissa ei muista kuinka nopeasti aika kuluu, vai kuluuko se ollenkaan.
En ole koskaan halunnut kirjoittaa. En hänestä, en kenestäkään muustakaan. En tiedä, miksi teen sen nyt. Se tuntuu turhalta, se tuntuu niin säälittävän lapselliselta että voisin vaikka huutaa. Mutta pysyn hiljaa, koska niin minut on kasvatettu.
Neljäs tuli alas ja tuhoutui viimein. Olemme odottaneet sitä jo hyvin kauan.
Ääniä ikkunalta. En mene katsomaan. Keskityn. Rummutusta. Hieman pelottavaa. Pelkään nykyään niin helposti. En ole aina ollut sellainen, mutta nyt todellakin olen. Sillä on jotain tekemistä diskettien kanssa.
Kuka keksi ikkunaverhot? En tiedä, en ollut minä kuitenkaan.
En jää odottamaan viidettä tuhoutumista, vaan lähden kävelemään. On kulunut kaksi minuuttia. En ole kuullut kenestäkään mitään kahteen minuuttiin. Se on aika rankkaa, ovatkohan he kuolleet? Ovatko he kuolleet, siirtyneet olemaan jossain toisessa paikassa? Jos he ovat siellä ja kertovat neljälletuhannelle, minut on tuhoon tuomittu. Enkä sano tätä saadakseni huomiota tai myötätuntoa. En tiedä, miksi ihmiset aina kerjäävät myötätuntoa. Minä en.
Kuten arvelinkin. Ikkunalaudalle on ilmestynyt renkaita. Viisi tasaisen pyöreää rengasta. Otan paperin taskustani ja piirrän renkaat siihen, oikean kokoisina. Tätä minun täytyisi näyttää hänelle. Hän voisi sitten todistella olleensa tekemässä jotain tärkeämpää.
"Tuotetukiasioissa pyydämme ottamaan yhteyttä laitevalmistajaan".
Kolme ruuvia keskellä tietä. Katson nopeasti ympärilleni. Mitään ei näy, mitään ei kuulu. Huudan kovaan ääneen häntä tulemaan esiin. Häntä, tai neljäätuhatta. Jompaakumpaa, ihan sama minulle, kunhan saisin selityksen noille ruuveille.
Kukaan ei tule. En jatka matkaani hetkeen. Tuijotan maassa lojuvia esineitä, jotka pysyvät jähmettyneinä paikoillaan. Tuulee vähän, ne ovat silti siinä. Ruuvit ovat asia, joita tuuli ei koskaan vie mukanaan.
Nousen ylös ja jatkan matkaani. Jos kävelen tästä eteenpäin, päädyn koulun pihalle. Se on mielenkiintoista sinänsä. Sääli, että satun tietämään siitä, miten käyttäydyn tuon nelikerroksisen rakennuksen lähettyvillä. Kiipeän taas katolle, hyppään taas alas. Ei olisi siipiä tälläkään kertaa. Miksi olisikaan? Virheistä sitä oppii, ja mikä pahan tappaisi?
Mutta en kuitenkaan käänny. Jatkan koulun pihaan, melkein sen ohi, kunnes huomaan polkupyörän. Ensimmäinen reaktioni on huutaa, mutta saan estettyä pakoon juoksemisen. Pystyn pysymään paikallani, olen jo suunnilleen aikuinen. Neljätuhatta, tietysti. Kukapa muukaan? On kulunut nyt kaksikymmentäkolme minuuttia siitä kun minuun viimeksi otettiin yhteyttä. En tiedä, mikseivät he ottaneet enää uudestaan. Mikseivät he voineet vain soittaa, ja kertoa miten Johannekselle kävi? Uskon, että hän on kunnossa. Ei hän ole ennenkään loukannut itseään.
Neljätuhatta ei ole suuntanumero.
Ensi kerralla olen vähän varovaisempi. En saa mennä sanomaan ihmisille ihan mitä haluan. Minun täytyy estää itseäni keskittymästä, etten taas tee samaa virhettä. Se on ainoa virhe, josta en tule koskaan oppimaan. Tulen aina puhumaan liikaa, liikaa ihmisille jotka eivät voisi vähempää minua kiinnostaa, ja joita ei voisi vähempää kiinnostaa minun asianikaan. Ensi kerralla olen varovaisempi, lupaan sen.
Edelleen viikko siitä, kun hän otti viimeksi yhteyttä. En tiedä, mitä hänelle on tapahtumassa. Oletko kunnossa, Johannes? Tietenkin olet. Jos et olisi, olisit ilmoittanut siitäkin. Tai ainakin joku olisi. Kaikki ovat vain olleet niin pitkään hiljaa. Ehkei heillä sitten ole mitään kerrottavaa. Niin pitkä hiljaisuus on kaikesta huolimatta aika jännittävää. Nyt 28 minuuttia. Tunnen erään 28-vuotiaan ihmisen.
Neljätuhatta ei ole talonnumero.
Hyppään alas yleisölle tarkoitetuilta penkeiltä, jotka parhaimmillaan ylettävät puoleenväliin koulua. Katsomo, kuten he sitä kutsuvat. Minä kutsun sitä portaikoksi. Polkupyörä pysyy paikoillaan, peruutan eteenpäin pitäen silmäni tiukasti sen eturenkaassa. Rengas ei ole samanlainen, kuin minun pihallani oli. Kaivan paperin uudelleen esiin. Se on tyhjä, kynä on poissa. Povitaskuuni on jostain ilmestynyt ikäänkuin nenäliina. Tiesin, se oli tapa. Tapa, jota smokissa kulkevat miehet käyttävät. Mutta minä en kulje smokissa, joten tämä tapa on ihan idioottimainen. Lisäksi taskuni pohjalta löytyy -- KOLME RUUVIA.
Riisun takin äkkiä, lähden juoksemaan kovempaa, pääsen parhaimmillani nopeammin kuin autot. En ole mikään pikajuoksija, vaan tämä on taajama. Suljen silmäni, näen renkaat, näen ruuvin, näen geishoja, näen kaikkea mitä kukaan muu ei juuri tällä hetkellä ajattele näkevänsä. Kaksi keltaista lehteä. Ei yhtäkään punaista, vaikka on syksy. Punaiset lehdet taitavat olla loppuunmyytyjä.
Neljätuhatta ei ole koodinimi.
Jatkan matkaani, kun pystyn rauhoittumaan uudestaan. Minulla ei ole enää taskuja, joten on ihan turha pelätä, että polkupyörä ilmestyisi sinne äkkiä. En minä pelkää polkupyöriä. En vain pidä siitä, että ne ovat taskussani.
Se tapahtuu liian äkkiä. Juoksen liian nopeasti, en katso eteeni. Auto on liian lähellä. Katson Hondan merkkiä autonnokassa hyvin kauan, ennenkuin se hiljalleen viiltäen lipuu lävitseni. Sydämeni alkaa hakata kolme kertaa kovempaa kuin hänen kanssaan ikinä. Enemmän kuin sängyllä, kun hän sanoi pystyvänsä tappamaan.
Mutta pystyn rauhoittumaan yhdellä, ja vain yhdellä tavalla.
Johannes, sanon itselleni, sinä kuolit jo. Ei tarvitse pelätä enää.
Neljätuhatta on --
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihan mielenkkintoinen teksti. Mut mikä se 4000 on? rekisterinumero? jätti vähän ajatukset auki tuo sun tekstis (^_^)
Taisin pitää Snow'sta enemmän. Siitä tuli jotenkin vahvemmin sellainen tunne, että kaiken taustalla on tarina/selitys, tästä pikemminkin sellainen, että minulle esitetään, että kaiken taustalla on tarina/selitys ja tiedätköhän itsekään mikä se neljätuhatta on =). Tuo tekstin läpi kulkeva 'numerofetissi' on kyllä kiintoisa.
Ei paha ollenkaan, kuitenkaan. En minä sillä. Paljon siitä, mitä Snow'sta kirjoitin, voisin toistaa tässä, mutta en nyt rupea siihen. Katso sieltä ja sovella.
Hyvää työtä.