Kolmas lumihiutale putoaa kielelleni, suljen suuni. Tämä on mukavaa, en ole aikoihin ollut näin tyytyväinen. Tuulee hyvin vähän, kun ottaa huomioon että on jo kasokuu. Säätiedotus lupasi pakkasta huomisellekin. Ja sadetta. Uusi saderintama tekisi hyvää tänne, sitten lunta olisi riittävästi.
Tartun paremmin olkahihnaani ja jatkan pyöräilemistä. Olen tulossa kaupunkiin, alan kuulla kaupungin äänet. Mikähän kaupunki se on? En ole koskaan aiemmin nähnyt moista. Se saattaisi olla Tukholma, mutta - ei sittenkään. Liian pieni ollakseen.
Sain vihdoinkin lähdettyä Palvelusvoimalasta. Olin niin järjettömän kyllästynyt siihen meininkiin. Niin järjettömän kyllästynyt siihen, että minun piti mennä maasta toiseen sekunneissa, putoilla puista, katsoa kun ihmiset tappavat itsensä - mutta nyt se oli ohi, ainakin hetkeksi. Hetken voisin taas juosta lumessa, heiluttaa isänmaallisesti lippuani niin korkealla ettei se jää keneltäkään huomaamatta, vierailla kaupungeissa joissa en koskaan aiemmin ole uskaltanut edes haaveissa käydä... Valokuvata reikäisiä roskakoreja, tutkia kun laivat lähtevät satamista, keskittyä vain itseeni, keskittyä vain siihen kuinka dynaamisesti osaankaan hengittää.
Huomaan saapuneeni erääseen ruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Tällä kaupungilla on kuulemma historiakin. Mereen ajaneita ihmisiä. Vai jokeenko? Olemmeko meren rannalla? Olen tulossa vanhaksi, en enää huomaa koska olen meren äärellä. Ennen huomasin aina, se oli järjettömän vapauttavaa. Se oli niin ihana tunne, että sen vuoksi olisi voinut vaikka tappaa.
Tulen vaaleansiniseksi lumen ja pimenevän illan ansiosta sävyttyneeseen kattohuoneistooni kahdeksan jälkeen. Minua alkaa ärsyttää, koska en ole saanut ruokaa. Syön myöhemmin, nyt täytyisi rauhoittua.
Jokohan pystyisin nukkumaan?
Kun liityin Palvelusvoimalaan, minun täytyi luopua jostain muusta - minun täytyi luopua parista tunteesta, joita en omasta mielestäni tarvinnut. Toinen niistä oli unentarve. Joten nyt en enää tiennyt, koska olin väsynyt, ja niin ollen en koskaan nukkunut. Se ei vaikuttanut oikeastaan mitenkään yleiskuntooni - jos valvoo yli kuusi vuorokautta, sitä ei enää tunne, valvomiseen tottuu niin nopeasti.
Eikä sillä muuten niin väliä olisi ollutkaan, mutta minun täytyi olla hereillä silloin kun muut nukkuivat. Jos en olisi hereillä, en voisi hoitaa työtäni.
Niinpä päivät olivat hiljaisempia. Sen sijaan, että olisin nukkunut, toimin Palvelusvoimalan vastaavana arkkitehtinä Ambulanssin rinnalla. Se on ihan miellyttävää, kun ottaa huomioon että voisin olla Doctorin assistentti tai Palvelusvoimalan oikea käsi. En tekisi mitään niin vastenmielistä, en ikinä elämässäni.
Olen kerran nukahtanut sen jälkeen kun sain tämän työn. Silloin näin untakin. En oikein tiedä, millaista se oli. Kaikki ei kuitenkaan ollut kohdallaan siinä unessa. Enemmänkin - nimenomaan pois kohdaltaan. Maa halkeili, palasi äkkiä takaisin yhteen, jonkinlaiset laajat virrat kuljettivat ihmisiä ja massaa eteenpäin, jättäen kaiken alleen, vain peruuttaakseen takaisin minuuttia aiemmin.
Tänään on todellakin ollut hyvä päivä.
Se on viimeinen ajatukseni, ennen kuin kaadun parvekkeelle ja jään nojailemaan. Olen viidennessä kerroksessa, niin ollen hotellin viimeisessä, tämä on melkein ainoa huoneisto tässä kerroksessa. Sitten on biljardisali ja uimahallin katto. Mielenkiintoista, tavallaan. Joka tapauksessa näen parvekkeelta paljon. Näen valoja, näen varjoja, ilta pimenee. Vain autoja ei liiku. Autoja ei ole yhtäkään, ei lähempänä, ei kauempana. En tiedä, miksei.
Kertaan vähän töitäni vielä ennen kuin vaivun kaipaamaani horrokseen.
Se mies on minulle nyt erittäin vihainen. Olen vienyt häneltä käytännössä kaiken, vaikka olenkin tullut vasta myöhemmin. Olen vienyt arkkitehdin paikan, olen vienyt Inkin paikan, olen vienyt kaiken mikä hänelle koskaan oli tavoitteellista, tai muuten vain tärkeää. Ainoa, mitä hän osasi ja minä en, oli maalaaminen. Sain tietää siitä taidosta vasta viime yönä. Hän maalasi kuun. Kuka idiootti maalaa kuun?
Inhoan sitä ihmistä.
Horrokseen täytyy vaipua pienen nälän vallitessa, siten saa parhaimmat ajatukset jäämään päälle. En halua enää ajatella mitään negatiivista. Sitä ajateltiin teininä. Olen kuitenkin jo 35-vuotias. Vai kuinka vanha olin? Sekin tieto oli vähän himmennyt Palvelusvoimalan aikana. Tai sitten se on menettämässä merkityksensä.
Aamulla on satanut lisää lunta. En tiedä, miksi. Ei minun kaikkea tarvitsekaan tietää. on hyvä, että on jäljellä edes muutama asia, joiden kulusta minulla ei ole aavistustakaan.
Lähden alas, ja kävelemään. Erittäin hyvä olo tänäänkin. Palvelusvoimala ei vaivaa mieltäni enää, taidan hetken olla vapaa. Vapaus on asia, jota ilman en ole osannut elää enää pitkään aikaan. Vihaan rajoja. Vihaan ahdasmielisyyttä.
Mutta sen idiootin tapa ilmaista olevansa - no, sellainen kuin on, tavallaan kiehtoo minua.
Minun on kerrottava jotain. En ole koskaan aiemmin puhunut kenellekään Palvelusvoimalasta, enkä voi nytkään kertoa sen tarkemmin mikä se on. Jätän aika paljon päätelmien varaan, mutta uskon että kuka tahansa, ennemmin tai myöhemmin saa selvitettyä, mistä on kyse. Eihän mikään tule itsestään. Onnettomuudetkin vain tapahtuvat. Ambulansseja vain tarvitaan. Poliiseja. Enkeliopistoa.
Tiedätte nyt jo liikaa.
Jos johtaja saisi tietää, hän tappaisi minut.
Mutta hän ei saa.
Äkkiä tulee pimeää, jotain raskasta putoaa ylleni. Mitä se on? Kylmää. Lunta, epäilen. Pimeää. En saa henkeä. Se tuntuu hyvältä. Rauhoittaval...
Tartun paremmin olkahihnaani ja jatkan pyöräilemistä. Olen tulossa kaupunkiin, alan kuulla kaupungin äänet. Mikähän kaupunki se on? En ole koskaan aiemmin nähnyt moista. Se saattaisi olla Tukholma, mutta - ei sittenkään. Liian pieni ollakseen.
Sain vihdoinkin lähdettyä Palvelusvoimalasta. Olin niin järjettömän kyllästynyt siihen meininkiin. Niin järjettömän kyllästynyt siihen, että minun piti mennä maasta toiseen sekunneissa, putoilla puista, katsoa kun ihmiset tappavat itsensä - mutta nyt se oli ohi, ainakin hetkeksi. Hetken voisin taas juosta lumessa, heiluttaa isänmaallisesti lippuani niin korkealla ettei se jää keneltäkään huomaamatta, vierailla kaupungeissa joissa en koskaan aiemmin ole uskaltanut edes haaveissa käydä... Valokuvata reikäisiä roskakoreja, tutkia kun laivat lähtevät satamista, keskittyä vain itseeni, keskittyä vain siihen kuinka dynaamisesti osaankaan hengittää.
Huomaan saapuneeni erääseen ruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Tällä kaupungilla on kuulemma historiakin. Mereen ajaneita ihmisiä. Vai jokeenko? Olemmeko meren rannalla? Olen tulossa vanhaksi, en enää huomaa koska olen meren äärellä. Ennen huomasin aina, se oli järjettömän vapauttavaa. Se oli niin ihana tunne, että sen vuoksi olisi voinut vaikka tappaa.
Tulen vaaleansiniseksi lumen ja pimenevän illan ansiosta sävyttyneeseen kattohuoneistooni kahdeksan jälkeen. Minua alkaa ärsyttää, koska en ole saanut ruokaa. Syön myöhemmin, nyt täytyisi rauhoittua.
Jokohan pystyisin nukkumaan?
Kun liityin Palvelusvoimalaan, minun täytyi luopua jostain muusta - minun täytyi luopua parista tunteesta, joita en omasta mielestäni tarvinnut. Toinen niistä oli unentarve. Joten nyt en enää tiennyt, koska olin väsynyt, ja niin ollen en koskaan nukkunut. Se ei vaikuttanut oikeastaan mitenkään yleiskuntooni - jos valvoo yli kuusi vuorokautta, sitä ei enää tunne, valvomiseen tottuu niin nopeasti.
Eikä sillä muuten niin väliä olisi ollutkaan, mutta minun täytyi olla hereillä silloin kun muut nukkuivat. Jos en olisi hereillä, en voisi hoitaa työtäni.
Niinpä päivät olivat hiljaisempia. Sen sijaan, että olisin nukkunut, toimin Palvelusvoimalan vastaavana arkkitehtinä Ambulanssin rinnalla. Se on ihan miellyttävää, kun ottaa huomioon että voisin olla Doctorin assistentti tai Palvelusvoimalan oikea käsi. En tekisi mitään niin vastenmielistä, en ikinä elämässäni.
Olen kerran nukahtanut sen jälkeen kun sain tämän työn. Silloin näin untakin. En oikein tiedä, millaista se oli. Kaikki ei kuitenkaan ollut kohdallaan siinä unessa. Enemmänkin - nimenomaan pois kohdaltaan. Maa halkeili, palasi äkkiä takaisin yhteen, jonkinlaiset laajat virrat kuljettivat ihmisiä ja massaa eteenpäin, jättäen kaiken alleen, vain peruuttaakseen takaisin minuuttia aiemmin.
Tänään on todellakin ollut hyvä päivä.
Se on viimeinen ajatukseni, ennen kuin kaadun parvekkeelle ja jään nojailemaan. Olen viidennessä kerroksessa, niin ollen hotellin viimeisessä, tämä on melkein ainoa huoneisto tässä kerroksessa. Sitten on biljardisali ja uimahallin katto. Mielenkiintoista, tavallaan. Joka tapauksessa näen parvekkeelta paljon. Näen valoja, näen varjoja, ilta pimenee. Vain autoja ei liiku. Autoja ei ole yhtäkään, ei lähempänä, ei kauempana. En tiedä, miksei.
Kertaan vähän töitäni vielä ennen kuin vaivun kaipaamaani horrokseen.
Se mies on minulle nyt erittäin vihainen. Olen vienyt häneltä käytännössä kaiken, vaikka olenkin tullut vasta myöhemmin. Olen vienyt arkkitehdin paikan, olen vienyt Inkin paikan, olen vienyt kaiken mikä hänelle koskaan oli tavoitteellista, tai muuten vain tärkeää. Ainoa, mitä hän osasi ja minä en, oli maalaaminen. Sain tietää siitä taidosta vasta viime yönä. Hän maalasi kuun. Kuka idiootti maalaa kuun?
Inhoan sitä ihmistä.
Horrokseen täytyy vaipua pienen nälän vallitessa, siten saa parhaimmat ajatukset jäämään päälle. En halua enää ajatella mitään negatiivista. Sitä ajateltiin teininä. Olen kuitenkin jo 35-vuotias. Vai kuinka vanha olin? Sekin tieto oli vähän himmennyt Palvelusvoimalan aikana. Tai sitten se on menettämässä merkityksensä.
Aamulla on satanut lisää lunta. En tiedä, miksi. Ei minun kaikkea tarvitsekaan tietää. on hyvä, että on jäljellä edes muutama asia, joiden kulusta minulla ei ole aavistustakaan.
Lähden alas, ja kävelemään. Erittäin hyvä olo tänäänkin. Palvelusvoimala ei vaivaa mieltäni enää, taidan hetken olla vapaa. Vapaus on asia, jota ilman en ole osannut elää enää pitkään aikaan. Vihaan rajoja. Vihaan ahdasmielisyyttä.
Mutta sen idiootin tapa ilmaista olevansa - no, sellainen kuin on, tavallaan kiehtoo minua.
Minun on kerrottava jotain. En ole koskaan aiemmin puhunut kenellekään Palvelusvoimalasta, enkä voi nytkään kertoa sen tarkemmin mikä se on. Jätän aika paljon päätelmien varaan, mutta uskon että kuka tahansa, ennemmin tai myöhemmin saa selvitettyä, mistä on kyse. Eihän mikään tule itsestään. Onnettomuudetkin vain tapahtuvat. Ambulansseja vain tarvitaan. Poliiseja. Enkeliopistoa.
Tiedätte nyt jo liikaa.
Jos johtaja saisi tietää, hän tappaisi minut.
Mutta hän ei saa.
Äkkiä tulee pimeää, jotain raskasta putoaa ylleni. Mitä se on? Kylmää. Lunta, epäilen. Pimeää. En saa henkeä. Se tuntuu hyvältä. Rauhoittaval...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Unohdin hetkeksi kokonaan, että olen suomikaksnelkun kirjailijanaluissa lukemassa jotain novellia. Tuntui pikemminkin kuin olisin avannut uuden kirjan ja alkanut tavaamaan sitä. Unohdin kyylätä yksityiskohtaisesti, tutkailin vain kuin tarinan alkua: 'Mihin tämä onkaan menossa?' Ota toki kohteliaisuutena.
Minun silmiini näissä fantasia/scifi/suokaa anteeksi, en osaa käyttää termistöä oikeaoppisesti -novelleissa on yksi pulma. Koska ne ovat lyhyitä, ne vaikuttavat usein pinnallisilta vänkien sanojen ja ideoiden luetteloilta. Tämä teksti ei siitä niin kovin kärsi, mutta kyllä pituus syventäisi tätäkin 'mielikuvitusmaailmaa' aikalailla ja tekisi siitä vakuuttavamman. Kinuaisinkin jo lisää, mutta tuo preesenssin käyttö epäilyttää: en ole oppinut jaksamaan sitä pitempinä pätkinä.
Varma ote.