Olen ysiluokkalainen tyttö ja mulla ei ole tosiaankaan kaikki hyvin. Story on pitkä, enkä tiedä jaksaako kukaan lukee, mutta mä ajattelin kuitenkin kirjottaa, jos jollakin olis antaa mulle neuvoja tai jotain. Just nyt tuntuu siltä, että mä olen ihan väärässä paikassa...
Mun porukat eros kun mä olin kymmenen. Me lapset jäätiin äidille ja kaikki meni ihan kivasti vähän aikaa, mut sit alko tulla ongelmii. Meillä on uus hieno talo ja ihmiset alko kadehtia meitä ihan suunnattomasti. Kylillä alko kulkeen outoja juttuja, mm. että mutsi on ajanu takaa jotain pentuja haulikon kans ja käy huoraamassa yöt. Sit se kuulemma on alkoholisti ja vetää aineita ja välittää alaikäsille. Totuushan on kuitenkin se, että mä en ole IKINÄ nähny meillä viinapullookaan. Paitsi sillon kun mun isä asu vielä meillä, se oli ihan täys alkoholistipaska ja työnarkomaani. Ja on vieläkin. Kun se tuli aina kännissä kotiin, ni sitä piti varoo, ettei se käy päälle. Se on vieläkin kauheen väkivaltanen.
Ei kulunu kauan kun faija kävi säveltämässä juttuja viranomaisille. Lastensuojeluviranomaiset on ollu meidän kimpussa monta vuotta. Ne uskoo just mitä faija kertoo (keksii). Eikä siihen ole sanomista. Ne jutut on ihan kamalia ja mua kuvottaa oikeesti kun aattelen edes niitä. Ei sellasta ihmistä voi olla olemassa, kun mitä niissä papereissa lukee!
Kuinka mutsi ei osaa hoitaa ja se on kykenemätön... Mutta mä olen luokkani parhaita oppilaita; mä olen saanu kolme stipendiä ja k.a pyörii siinä ysin tietämillä. Mulla on montaa ihanaa harrastusta ja urheilumenestystä usean pokaalin ja mitalin verran. Mun nuoremmmat sisaret, (kolme kappaletta) menestyy kans koulussa hyvin. Että niin kykenemätön äitini on...
Viime talvena mun toinen broidi huostaanotettiin. Perusteena se, että sillä heittää muka päästä. Se oli koulukiusattu, eikä kukaan puuttunu siihen. Sit se ei enää uskaltanu mennä kouluun, ku joku aina "vahingossa" potkas naaman verille ja pari kertaa siltä meni etuhammas poikki. Syynähän siis oli joka kerta vahinko. Veljeltä ei kuitenkaan löytyny mitään psyykkistä ongelmaa, joten huostaanoton perusteeksi vaihdettiin se, että äiti on vaarallinen...(????)Kun "eihän meidän koulussa ole koulukiusausta."
Kaiken huippu oli ennen joulua. Sillon mun nuorimmat sisaret otettiin kans pois. Mutsihan saattaas vaik tappaa ne ja ittensä. Että siinäpä taas syyt... Kaikki sekopäisen alkoholisti-isäni väitteitä, joilla se yrittää nujertaa mutsin, että saa talon ja rahaa... Ja kun löytyy "suhteita" ja vaikutusvaltaa ni mikäpä siinä on valehdellessa.
Mä en ole nähny mun sisaria pariin kuukauteen tai saanu puhuu puhelimessa. Mä en ees tiedä missä ne on. Toisen broidini olen jo "unohtanu", näin viimeks yli vuos sitten, enkä oo sen jälkeen tavannu. Kaikki tuntuu kamalan raskaalta, me elettiin eräänlaisessa "symbioosissa" ja rakastettiin toisiamme mielettömästi. Niin kuin sisaret rakastaa toisiaan.
Musta tuntuu, että mä olen lopussa. Mä en nää enää yhtään ainoaa syytä herätä huomenna. Mut on revitty kappaleiksi. Mä olen vaan olemassa ja teeskentelen että "voi vitsi kun mulla menee hyvin." On jotenkin niin vaikee elää tulevaisuudessa, toivoa parempaa huomista. Sitä ei koskaan tule. Joskus toivon, ettei mua olis olemassakaan. Tää maailma on järjettömän julma paikka. Nyt vasta ymmärrän sen.
En voi puhua tästä kellekkään. Mun frendejä ei kiinnosta, ja terkkarille en uskalla puhuu, ku se saattaa luulla, että mä olen masentunu tai jotain, ja luoja tietää mistä mä sitten itteni löydän...
Maailma menee ohi. Mä en jaksa puhuu mistään vaatteista tai hiusväreistä. Mä en jaksa enää lukee läksyjä tai kirjottaa aineita. Mulla on jonossa ainakin kymmenen koettakin... Mä en vaan jaksa. Elämä on yhtä epätoivosta rahan säästämistä et saa ruokaa kaupasta. Ei mulla ole fyrkkaa ostaa uusia vaatteita. Puhumattakaan et lähtis vaikkka syömään jonkun kans jonnekin... Mä olen ihan pohjalla. Älä sano että ainoa suunta on ylöspäin. Mun kuoppani vaan syvenee...
Toivon, että joku jakso lukea tän loppuun. Ei ole pakko kommentoida yhtään mitään. Jo tää autto jonkun verran, et saa kirjottaa jonnekin muualle kuin pöytälaatikkoon.
Onko mulla kohtalotovereita? Vaikka toisaalta toivon sydämestäni, ettei ole. Tää elämä on mun painajaiseni. Paha uni, jonka haluan unohtaa. Mutta mä en herää...
Mun porukat eros kun mä olin kymmenen. Me lapset jäätiin äidille ja kaikki meni ihan kivasti vähän aikaa, mut sit alko tulla ongelmii. Meillä on uus hieno talo ja ihmiset alko kadehtia meitä ihan suunnattomasti. Kylillä alko kulkeen outoja juttuja, mm. että mutsi on ajanu takaa jotain pentuja haulikon kans ja käy huoraamassa yöt. Sit se kuulemma on alkoholisti ja vetää aineita ja välittää alaikäsille. Totuushan on kuitenkin se, että mä en ole IKINÄ nähny meillä viinapullookaan. Paitsi sillon kun mun isä asu vielä meillä, se oli ihan täys alkoholistipaska ja työnarkomaani. Ja on vieläkin. Kun se tuli aina kännissä kotiin, ni sitä piti varoo, ettei se käy päälle. Se on vieläkin kauheen väkivaltanen.
Ei kulunu kauan kun faija kävi säveltämässä juttuja viranomaisille. Lastensuojeluviranomaiset on ollu meidän kimpussa monta vuotta. Ne uskoo just mitä faija kertoo (keksii). Eikä siihen ole sanomista. Ne jutut on ihan kamalia ja mua kuvottaa oikeesti kun aattelen edes niitä. Ei sellasta ihmistä voi olla olemassa, kun mitä niissä papereissa lukee!
Kuinka mutsi ei osaa hoitaa ja se on kykenemätön... Mutta mä olen luokkani parhaita oppilaita; mä olen saanu kolme stipendiä ja k.a pyörii siinä ysin tietämillä. Mulla on montaa ihanaa harrastusta ja urheilumenestystä usean pokaalin ja mitalin verran. Mun nuoremmmat sisaret, (kolme kappaletta) menestyy kans koulussa hyvin. Että niin kykenemätön äitini on...
Viime talvena mun toinen broidi huostaanotettiin. Perusteena se, että sillä heittää muka päästä. Se oli koulukiusattu, eikä kukaan puuttunu siihen. Sit se ei enää uskaltanu mennä kouluun, ku joku aina "vahingossa" potkas naaman verille ja pari kertaa siltä meni etuhammas poikki. Syynähän siis oli joka kerta vahinko. Veljeltä ei kuitenkaan löytyny mitään psyykkistä ongelmaa, joten huostaanoton perusteeksi vaihdettiin se, että äiti on vaarallinen...(????)Kun "eihän meidän koulussa ole koulukiusausta."
Kaiken huippu oli ennen joulua. Sillon mun nuorimmat sisaret otettiin kans pois. Mutsihan saattaas vaik tappaa ne ja ittensä. Että siinäpä taas syyt... Kaikki sekopäisen alkoholisti-isäni väitteitä, joilla se yrittää nujertaa mutsin, että saa talon ja rahaa... Ja kun löytyy "suhteita" ja vaikutusvaltaa ni mikäpä siinä on valehdellessa.
Mä en ole nähny mun sisaria pariin kuukauteen tai saanu puhuu puhelimessa. Mä en ees tiedä missä ne on. Toisen broidini olen jo "unohtanu", näin viimeks yli vuos sitten, enkä oo sen jälkeen tavannu. Kaikki tuntuu kamalan raskaalta, me elettiin eräänlaisessa "symbioosissa" ja rakastettiin toisiamme mielettömästi. Niin kuin sisaret rakastaa toisiaan.
Musta tuntuu, että mä olen lopussa. Mä en nää enää yhtään ainoaa syytä herätä huomenna. Mut on revitty kappaleiksi. Mä olen vaan olemassa ja teeskentelen että "voi vitsi kun mulla menee hyvin." On jotenkin niin vaikee elää tulevaisuudessa, toivoa parempaa huomista. Sitä ei koskaan tule. Joskus toivon, ettei mua olis olemassakaan. Tää maailma on järjettömän julma paikka. Nyt vasta ymmärrän sen.
En voi puhua tästä kellekkään. Mun frendejä ei kiinnosta, ja terkkarille en uskalla puhuu, ku se saattaa luulla, että mä olen masentunu tai jotain, ja luoja tietää mistä mä sitten itteni löydän...
Maailma menee ohi. Mä en jaksa puhuu mistään vaatteista tai hiusväreistä. Mä en jaksa enää lukee läksyjä tai kirjottaa aineita. Mulla on jonossa ainakin kymmenen koettakin... Mä en vaan jaksa. Elämä on yhtä epätoivosta rahan säästämistä et saa ruokaa kaupasta. Ei mulla ole fyrkkaa ostaa uusia vaatteita. Puhumattakaan et lähtis vaikkka syömään jonkun kans jonnekin... Mä olen ihan pohjalla. Älä sano että ainoa suunta on ylöspäin. Mun kuoppani vaan syvenee...
Toivon, että joku jakso lukea tän loppuun. Ei ole pakko kommentoida yhtään mitään. Jo tää autto jonkun verran, et saa kirjottaa jonnekin muualle kuin pöytälaatikkoon.
Onko mulla kohtalotovereita? Vaikka toisaalta toivon sydämestäni, ettei ole. Tää elämä on mun painajaiseni. Paha uni, jonka haluan unohtaa. Mutta mä en herää...
Vastaukset 4
Vanhimmat
mut huostaan otettiin kun olin kymmenen alkoholismin takia,joudiun mun äidin siskon luo joka pitää mua vaan rahan takia,mä olen pyytänyt päästä pois,mut keksii juttuja ei mua voi päästää,koska mä huoraan(en todellakaan!)tai käytän huumeita.siltä loppus rahan tulo jos mä muutan pois.mun molemmat siskot otettiin pois koska meijän isä väitti äidin parittavan niitä...mutta hei...elämä jatkuu!!!onnea ja koita kestää,kaikki kääntyy vielä hyväksi
Jotku ihmiset pääsevät helpommalla ja toisten niskaan kaatuu kaikki paha.
Puhuminen auttaa, vaikka se voi olla vaikeaa. Varmasti löytyy joku jolle voit purkaa tunteitasi ja ehkä joku joka vois auttaa teidän perhettä.
Jos susta tuntuu, ettet halua puhua kavereille,nii löytyy paljon ammattiauttajia, jotka haluavat auttaa. Mun mielestä terkkarille puhuminen ei oo yhtään huono vaihtoehto, hän vois ainaki auttaa sua löytämään ihmisen joka voi auttaa sua eteenpäin.
Asiat järjestyy kyllä, ennemmin tai myöhemmin. Luovuttaa ei saa. Onnea elämällesi!
Tuo sun tarinas sai mut ihan surulliselle tuulelle. Oon tosi pahoillani sun puolesta. Mun vanhemmat eros ku olin ite 5v ja muistan sen päivän vieläki niinku eilisen kun me lähettiin mutsin kaa pois. Oon ite saanu kokee vastaavia asioita (sori ku vertailen tällasia juttuja).. Mäki elän nykyään tavallaan niinku tulevaisuudessa ja luotan siihen että asiat on hyvin sit myöhemmin. En tiedä mitään keinoo millä pääsisin pois tästä kuopasta paitsi se että panostan kouluun ja saan stipendejä. Eihän se mun tämän hetkiseen tilanteeseen auta päinvastoin mutta sitten kun pitää valita ammattia ja niin edespäin...En mäkään niitä pahoja asioita oo unohtanu mitä mun elämässä on tapahtunu mut kai niitten kanssa voi elää. Tarkotan vaan sitä että toi ero oli kaikkein pienin asia mistä voin pahoin joskus. Se on sit toinen juttu miks mun vanhemmat eros. Ärsyttävää teeskennellä koulussa ja muutenki et asiat on hyvin kun ne ei oikeesti oo. En oo tosin kohtalostani kenellekään katkera mut en nää mitään muuta vaihtoehtoo kun kestää se. Mun mielestä itsemurha eikä se että pilaa elämänsä joillain päihteillä oo mikään ratkasu. Musta se on halveksittavaa ihan näin ohimennen sanottuna. On elämä kuitenki näkemisen arvonen ihan minkä laisena vaan sen on saanu...
Ehkä minun masennukseni on vain "tähän ikään kuuluvaa",sillä elämäni..noh,tässä stroorini:
Kerhossa, oli aluksi kolme tyttöä,minä ja kaksi muuta.muistan itkeneeni monet kerrat äidille kun ei ole kavereita.Kerhoon tuli yksi tyttö,jonka kanssa rupesin olemaan,mutta nyt olen tajunnut että hän oli minun kanssani vain pakosta.Ala-aste oli yhtä kidutusta.Olin yli-painoinen,ja olen saanut monet haukut,olen vain yksinkertaisesti ollut roskakori muiden pahalle ololle.Nämä kolme "kerhokaveriani", yksi heistä muutti pois viidennellä,mutta asuu edelleen samalla paikkakunnalla.Nyt tämä "varakaveri" joka oli ollut minulle suht koht hyvä frendi,rupesi olemaan bestiksensä jättämän tytön kanssa.Kun kimppaan tuli vielä kaksi alemman luokan likkaa kuutosella...tiedän,että vuotta vanhempi vuosiluokka vihaa minua(siis kaikki,paitsi kaksi poikaa!)luokkaretkellä jouduin olemaan yksin...olen laihtunut kuudennen luokan syksystä 10 kg...vaikka enää kuudennella ei kukaan sanonut mitään suoraa,tiesin että minusta ei pidetä.Nykyäänkin(olen seiskalla) tiedän,kun joku ihminen ei pidä minusta,sen vain tuntee.Olen toki saanut ns.kamuja,ja ne kaksi "kerhokaveriani" ovat heihin luettuina.Tuntuu kuin he eivät käsittäisi kuinka minulle ovat tehneet.Esittävät vain kaveria.kun muistellaan jotain luokkaretkeä,tai vuotta,minä en muista mitään,en halua.Koulussa olen menestynyt aina hyvin,ja kotonakaan ei ole mitään vikaa.Kunnes,isä tulee ja pamauttaa ottavansa eron äidistä.toki he ovat silloin tällöin riidelleet,mutta aina oli sovittu..siitä on nyt vuosi,ja virallisesti he ovat eronneet.sinulla on syy vihata isääsi,mutta minä tapaan häntä,vaikka välillä haluaisin huuta ja itkeä miksi hän jätti meidät.äiti käy mielenterveyshoitajalla ja syä lääkkeitä..pelkään että jokskus hän pimahtaa lopullisesti ja joutuu mielisairaalaan,sitten meidän täytyisi muutta isän luo.on päiviä,minulla on kausia,jolloin haluansin pois,pois tästä maailmasta.tunnen itseni niin vähäpätöiseksi...en ikinä olisi voinut kertoa tätä kenellekkään ns.kamulle tai k-frendille...en kenellekkään...en tiedä,onko minulla mitään hätänä vai ei...halusin vain kertoa,että ymmärrän joten kuten,ja toivon,että selviät,minä uskon siihen.elämä potkii päähän,ei saa luovuttaa,vaikka itse niin haluaisin tehdä...toivon sinulle kaikkea parasta,mailaa jos haluat.