Mitä teen?

Olen seurustellut avomieheni kanssa pian kolme vuotta ja olemme kihloissa. Riitelemme kuitenkin päivittäin aivan kaikesta niin pienemmistä kuin isommista jutuista. Välillä, kaikesta huolimatta ,tunnen häntä kohtaan suurta rakkautta ja kun ajattelen elämää ilman häntä niin se tuntuu todella pahalta. Kuitenkin, niin kuin tänään, on taas vaihteeksi ollut sellainen tunne ettei tässä ole mitään järkeä. Käyttää elämä tappeluun, kun olisi niin paljon muutakin.

Välillä ajattelen sitä miten ihanaa olisi nähdä tämä kyseinen mies minun lapsieni isänä, koska tiedän että hän osaa rakastaa ja olla rakastettava. Mutta yleensä kuitenkin kiitän siitä, että meillä ei ole lapsia, koska varsinkin silloin eroaminen tuntuisi entistä hankalammalta. En voi puhua tästä kellekkään, koska häpeän asiaa todella paljon. Minusta olisi todella kamala ajatus erota, koska olen aina ajatellut että menen ainoastaan kerran kihloihin. Siksi se tuntuisi siltä, että olen pettänyt itseni.

Tiedän kuitenkin, että ei voida loputtomiin elää näin ja päivä päivältä olen vain surullisempi. Väsyttää esittää kaikille, että kaikki on hyvin, kun todellisuudessa niin ei ole ollut aikoihin. En vaan voi olla ajattelematta niitä ensi hetkiä, jotka olimme yhdessä, koska ne ovat olleet varmasti elämäni onnellisemmat.Ja ajattelen aina asiaa entä jos kaikki taas muuttuisi taas..

Onko jollakin samanlaisia kokemuksia?Tiedän että seuraava kysymys on turhaa mutta kysyn kumminkin. Mitä itse tekisit tässä tilanteessa?Kiitos, jos joku vaivautuu vastaamaan.