Olen seurustellut avomieheni kanssa pian kolme vuotta ja olemme kihloissa. Riitelemme kuitenkin päivittäin aivan kaikesta niin pienemmistä kuin isommista jutuista. Välillä, kaikesta huolimatta ,tunnen häntä kohtaan suurta rakkautta ja kun ajattelen elämää ilman häntä niin se tuntuu todella pahalta. Kuitenkin, niin kuin tänään, on taas vaihteeksi ollut sellainen tunne ettei tässä ole mitään järkeä. Käyttää elämä tappeluun, kun olisi niin paljon muutakin.
Välillä ajattelen sitä miten ihanaa olisi nähdä tämä kyseinen mies minun lapsieni isänä, koska tiedän että hän osaa rakastaa ja olla rakastettava. Mutta yleensä kuitenkin kiitän siitä, että meillä ei ole lapsia, koska varsinkin silloin eroaminen tuntuisi entistä hankalammalta. En voi puhua tästä kellekkään, koska häpeän asiaa todella paljon. Minusta olisi todella kamala ajatus erota, koska olen aina ajatellut että menen ainoastaan kerran kihloihin. Siksi se tuntuisi siltä, että olen pettänyt itseni.
Tiedän kuitenkin, että ei voida loputtomiin elää näin ja päivä päivältä olen vain surullisempi. Väsyttää esittää kaikille, että kaikki on hyvin, kun todellisuudessa niin ei ole ollut aikoihin. En vaan voi olla ajattelematta niitä ensi hetkiä, jotka olimme yhdessä, koska ne ovat olleet varmasti elämäni onnellisemmat.Ja ajattelen aina asiaa entä jos kaikki taas muuttuisi taas..
Onko jollakin samanlaisia kokemuksia?Tiedän että seuraava kysymys on turhaa mutta kysyn kumminkin. Mitä itse tekisit tässä tilanteessa?Kiitos, jos joku vaivautuu vastaamaan.
Välillä ajattelen sitä miten ihanaa olisi nähdä tämä kyseinen mies minun lapsieni isänä, koska tiedän että hän osaa rakastaa ja olla rakastettava. Mutta yleensä kuitenkin kiitän siitä, että meillä ei ole lapsia, koska varsinkin silloin eroaminen tuntuisi entistä hankalammalta. En voi puhua tästä kellekkään, koska häpeän asiaa todella paljon. Minusta olisi todella kamala ajatus erota, koska olen aina ajatellut että menen ainoastaan kerran kihloihin. Siksi se tuntuisi siltä, että olen pettänyt itseni.
Tiedän kuitenkin, että ei voida loputtomiin elää näin ja päivä päivältä olen vain surullisempi. Väsyttää esittää kaikille, että kaikki on hyvin, kun todellisuudessa niin ei ole ollut aikoihin. En vaan voi olla ajattelematta niitä ensi hetkiä, jotka olimme yhdessä, koska ne ovat olleet varmasti elämäni onnellisemmat.Ja ajattelen aina asiaa entä jos kaikki taas muuttuisi taas..
Onko jollakin samanlaisia kokemuksia?Tiedän että seuraava kysymys on turhaa mutta kysyn kumminkin. Mitä itse tekisit tässä tilanteessa?Kiitos, jos joku vaivautuu vastaamaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
jos riitelette päivittäin mieti mitlä tuntuu kun hän kävelee ylitsesi äitinä!
Mites olisi parisuhdeterapia?
Kokemusta on, ja erohan siitä tuli.
Jos haluatte yrittää yhdessä, niin kannattaisiko hakeutua parisuhdeterapeutille selvittämään miksi riitelette.Jos se on jatkuvaa ja mitättömistäkin asioista, niin jokin muu teidän suhteessa mättää. Riidellä voi rakentavastikin ja toinen toiseltaan anteeksi pyytää, mutta kyllä se jatkuva kina kuluttaa ne hyvät tuntemukset suhteessa loppuun ja ehkä sinä itse juuri olet siinä pisteessä. Suhteessa on aina kaksi, joten kummassakin teissä on syynsä ja on aika myös katsoa itseään peiliin.
Kaikki riitelee eikä niitä kannata jäädä liikaa murehtimaan. Eri asia on jos mies on jatkuvasti väkivaltainen mutta kyllä asiat voi mennä parempaankin päin. Pariterapia on hyvä vaihtoehto mutta vinkkinä että ehdottoman tärkeää on saada mies ensin tajuamaan ettet ole tyytyväinen parisuhteessanne (uhkaat erota tm) niin sieltä voi jäädä jotain käteenkin kun saat miehesi ymmärtämään tilanteen vakavuuden.
Ero on aina viimeisin vaihtoehto, ja muista ettei se toinen ruohokaan aina ole vihreämpää ja arjen rutiinit edessä AINA :)