Joskus kuulet jonkun kertovan tarinaa, joka on oikeasti tarina, muttet voi uskoa sitä, sillä tarina on kuin sinun elämästäsi. Joskus taas saatat lukea jonkun omaelämäkerran ja miettiä: "Voiko tälläistäkin olla?" Joskus asiat kuulostavat niin tutuilta ja turvallisilta, ettet voisi ikinä uskoa, ettei niitä välttämättä ole olemassakaan. Otetaan esimerkki: kissa kävelee tien yli ja jää auton alle. Olet nähnyt kuolleita kissoja aiemminkin, ja vaikka tapaus koskettaa, uskot sen silti tapahtuneen. Silti joku kertoo kuolleesta kissastaan tarinana, ei todellisuutena. Hän ei ole välttämättä nähnyt ikinä kuollutta kissaa missään. Sitten taas on asioita, jotka eivät tunnu todellisilta, vaikka sitä ovatkin. Ehkä kuollut kissakaan ei tunnu sinusta todelliselta, kuka tietää? Haluan ottaa taas esimerkin. Mutta esimerkki, jonka nyt aion kertoa, on suoraan oikeasta elämästä, tapahtunut oikeasti. Ehkä osa jutuista saattavat olla väritettyjä, en tiedä. Kerron vain asiat asioina, sillä tarina, jonka nyt aion teille kertoa, on iso osa kahden tytön elämästä. Minun elämästäni ja Hänen elämästään.
Tämä kaikki on totisinta totta, jonka jakamiseen tunnen olevani velvoitettu. Olen tämän velkaa Hänelle.
~~~~~~~
Minulla oli lämmin ja raukea olo. Tajusin kyllä, että minuun kuuluisi sattua hirveästi, mutta niin ei kuitenkaan ollut. Epänormaali, olin epänormaali. Tai ehkäpä se johtui vain alkoholista. Sillä asialla, että makasin epänormaalissa asennossa keskellä moottoritietä valojen välkkyessä ympärilläni, ei tainnut olla mitään vaikutusta asiaan. Jotenkin mieleeni kohosi vanha laulu, jota olin pienempänä kuullut isosiskoni hoilottavan täysillä huoneessaan:
- I just died in your arms tonight...
- Tyttö hömisee sekavia, kuulin miesäänen mupattavan.
- Onko hän vielä tajuissaan?
- Rajamailla.
Halusin huutaa heille, että pitäisivät turpansa kiinni. Antaisivat tytön kuolla rauhassa. Mitä pahaa minä muka olin tehnyt heille? Kuitenkaan en pystynyt avaamaan suutani, en silmiäni. En pystynyt liikauttamaan käsiäni, enkä jalkojani. Makasin vain kostealla maantiellä vesipisaroiden tipahdellessa ympärilleni. Suljettujen silmieni takana välkähtelivät valot ja raukea olo piteli minua kynsissään. Ehkei kuolema tuntunutkaan niin pahalta, kuin olin luullut?
- Tyttö alkaa kouristella. Pidelkää häntä aloillaan!
- Miten tytön seuralaiselle kävi? Sille toiselle tytölle?
- Sydän pysähtyi, hänet vietiin jo ambulanssilla. Mutta koitetaan nostaa nyt tämä toinen tyttö paareille.
Olkaa hiljaa, täällä tehdään kuolemaa.
Tunsin makaavani jossain pehmeässä ja lämpöisessä. Ympärilläni tuoksui puhtaalle - tuoksu oli ehkä hieman sitruunainen. Hitaasti avasin silmäni, mutta kirkas valo sokaisi minut niin, että jouduin sulkemaan silmäni uudelleen. Päätä jomotti ja joka paikkaan sattui. Missä olin?
- Sini alkaa heräillä, kuulin lempeän naisäänen kuiskaavan.
- Mitä? kuulin toisen tutuhkon naisen kysyvän. Naisen ääni kuulosti unenpöpperöiseltä, olikaan hän herännyt juuri? Luontainen uteliaisuuteni sai avaamaan silmäni uudelleen. Tällä kertaa valon edessä seisoi joku, jonka kasvot olivat pimeyden peitossa.
- Hel.vetti, minä manasin kun päätä kivisti lujaa yrittäessäni kääntää sitä.
- Sini, voi Sini rakas! kirkaisi joku nainen heittäytyen samantien päälleni. - Olet elossa?
- Äiti! Sä tapat mut! kirahdin käheällä, tuskin kuuluvalla äänellä.
- Mitä ilmeisimmin elossa, äiti sanoi ja pieni hymy kavalsi äidin olevan mielissään mun pihinästä. Mä meinasin sanoa vielä jotain, mutta armelias raukea olo valtasi mut ja mä suljin silmäni.
Mä en tiennyt paljonko kello oli, kun mä viimein heräsin. Mutta kun mä heräsin, mä näin että äiti oli lähtenyt ja joku hoitaja hääräsi mun sängyn vieressä. Ilma tuoksui hyvälle ruoalle ja mä tajusin, että mun oli nälkä.
- Hienoa, olet herännyt, hoitaja hymyili nähtyään mun katselevan saalistajan silmin ruokalautasta pienellä puisella pöydällä sänkyni vieressä. - Voisit samantien syödä jotain, jos vain jaksat.
Muahan ei tarvinnut kahta kertaa käskeä, vaan mä heti kiskaisin voileipälautasen käteeni ja aloin mässäämään. Hoitaja istahti tuolille odottamaan. Mä söin leivän ja huuhtelin kaiken alas appelsiinimehulla.
- Nyt voisit ruveta nukkumaan, hoitaja hymyili kestohymyään.
- Ensin tahtoisin tietää, mitä tapahtui, mä katsoin hoitajaa tutkivasti. Hoitaja vaivaantui selvästi.
- Minä en ehkä ole oikea henkilö...
- Olet sinä. Kerro, minun on saatava tietää, pyysin. Hoitaja huokaisi syvään ja nyökkäsi.
- Hyvä on... Itse asiassa äitisi pyysikin minua kertomaan jos heräisit... Sinä ja ystäväsi Tiina olitte ilmeisesti iltaa viettämässä ja kun lähditte sieltä, te päätitte oikaista moottoritien yli...
- Kyllä minä nyt nuo asiat muistan, mä päsähdin. Sitten jokin auto tuli ja minä huusin Tiinalle, että juoksisi nopeammin. Mutta Tiina oli juovuksissa, eikä päässyt juoksemaan - hyvä kun edes kävelemään. Enkä minäkään loistokunnossa ollut ja auto jarrutti ja lähti luisumaan sateisella tiellä. Sitten kaikki pimeni...
- Auto tönäisi sinua vähän kyljellä ja törmäsi suoraan Tiinaan. Tiina lensi monta metriä suoraan päin liikennemerkkiä.
Minä nielaisin vaikeasti.
- Kuinka... kuinka hän voi?
- Hän... kuoli.
Tämä kaikki on totisinta totta, jonka jakamiseen tunnen olevani velvoitettu. Olen tämän velkaa Hänelle.
~~~~~~~
Minulla oli lämmin ja raukea olo. Tajusin kyllä, että minuun kuuluisi sattua hirveästi, mutta niin ei kuitenkaan ollut. Epänormaali, olin epänormaali. Tai ehkäpä se johtui vain alkoholista. Sillä asialla, että makasin epänormaalissa asennossa keskellä moottoritietä valojen välkkyessä ympärilläni, ei tainnut olla mitään vaikutusta asiaan. Jotenkin mieleeni kohosi vanha laulu, jota olin pienempänä kuullut isosiskoni hoilottavan täysillä huoneessaan:
- I just died in your arms tonight...
- Tyttö hömisee sekavia, kuulin miesäänen mupattavan.
- Onko hän vielä tajuissaan?
- Rajamailla.
Halusin huutaa heille, että pitäisivät turpansa kiinni. Antaisivat tytön kuolla rauhassa. Mitä pahaa minä muka olin tehnyt heille? Kuitenkaan en pystynyt avaamaan suutani, en silmiäni. En pystynyt liikauttamaan käsiäni, enkä jalkojani. Makasin vain kostealla maantiellä vesipisaroiden tipahdellessa ympärilleni. Suljettujen silmieni takana välkähtelivät valot ja raukea olo piteli minua kynsissään. Ehkei kuolema tuntunutkaan niin pahalta, kuin olin luullut?
- Tyttö alkaa kouristella. Pidelkää häntä aloillaan!
- Miten tytön seuralaiselle kävi? Sille toiselle tytölle?
- Sydän pysähtyi, hänet vietiin jo ambulanssilla. Mutta koitetaan nostaa nyt tämä toinen tyttö paareille.
Olkaa hiljaa, täällä tehdään kuolemaa.
Tunsin makaavani jossain pehmeässä ja lämpöisessä. Ympärilläni tuoksui puhtaalle - tuoksu oli ehkä hieman sitruunainen. Hitaasti avasin silmäni, mutta kirkas valo sokaisi minut niin, että jouduin sulkemaan silmäni uudelleen. Päätä jomotti ja joka paikkaan sattui. Missä olin?
- Sini alkaa heräillä, kuulin lempeän naisäänen kuiskaavan.
- Mitä? kuulin toisen tutuhkon naisen kysyvän. Naisen ääni kuulosti unenpöpperöiseltä, olikaan hän herännyt juuri? Luontainen uteliaisuuteni sai avaamaan silmäni uudelleen. Tällä kertaa valon edessä seisoi joku, jonka kasvot olivat pimeyden peitossa.
- Hel.vetti, minä manasin kun päätä kivisti lujaa yrittäessäni kääntää sitä.
- Sini, voi Sini rakas! kirkaisi joku nainen heittäytyen samantien päälleni. - Olet elossa?
- Äiti! Sä tapat mut! kirahdin käheällä, tuskin kuuluvalla äänellä.
- Mitä ilmeisimmin elossa, äiti sanoi ja pieni hymy kavalsi äidin olevan mielissään mun pihinästä. Mä meinasin sanoa vielä jotain, mutta armelias raukea olo valtasi mut ja mä suljin silmäni.
Mä en tiennyt paljonko kello oli, kun mä viimein heräsin. Mutta kun mä heräsin, mä näin että äiti oli lähtenyt ja joku hoitaja hääräsi mun sängyn vieressä. Ilma tuoksui hyvälle ruoalle ja mä tajusin, että mun oli nälkä.
- Hienoa, olet herännyt, hoitaja hymyili nähtyään mun katselevan saalistajan silmin ruokalautasta pienellä puisella pöydällä sänkyni vieressä. - Voisit samantien syödä jotain, jos vain jaksat.
Muahan ei tarvinnut kahta kertaa käskeä, vaan mä heti kiskaisin voileipälautasen käteeni ja aloin mässäämään. Hoitaja istahti tuolille odottamaan. Mä söin leivän ja huuhtelin kaiken alas appelsiinimehulla.
- Nyt voisit ruveta nukkumaan, hoitaja hymyili kestohymyään.
- Ensin tahtoisin tietää, mitä tapahtui, mä katsoin hoitajaa tutkivasti. Hoitaja vaivaantui selvästi.
- Minä en ehkä ole oikea henkilö...
- Olet sinä. Kerro, minun on saatava tietää, pyysin. Hoitaja huokaisi syvään ja nyökkäsi.
- Hyvä on... Itse asiassa äitisi pyysikin minua kertomaan jos heräisit... Sinä ja ystäväsi Tiina olitte ilmeisesti iltaa viettämässä ja kun lähditte sieltä, te päätitte oikaista moottoritien yli...
- Kyllä minä nyt nuo asiat muistan, mä päsähdin. Sitten jokin auto tuli ja minä huusin Tiinalle, että juoksisi nopeammin. Mutta Tiina oli juovuksissa, eikä päässyt juoksemaan - hyvä kun edes kävelemään. Enkä minäkään loistokunnossa ollut ja auto jarrutti ja lähti luisumaan sateisella tiellä. Sitten kaikki pimeni...
- Auto tönäisi sinua vähän kyljellä ja törmäsi suoraan Tiinaan. Tiina lensi monta metriä suoraan päin liikennemerkkiä.
Minä nielaisin vaikeasti.
- Kuinka... kuinka hän voi?
- Hän... kuoli.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämänkään tekstin yhteydessä ei ole kommentteja pyydetty, mutta röyhkeästi annan niitä silti.
Tekstissä on hassu rakenne. Alku on pohdinnoilla kuormitettu, sitten päästään 'äksöniin' ja ennen kuin huomaankaan eteeni töksähtävät sanat "Hän... kuoli." ja sitten ei mitään. Odottamiani reaktioita, tuntemuksia, pohdintoja, syntyjä syviä ei tulekaan. Mikä oli tarkoitus? Muistan alun vuodatuksen, palaan siihen. Kuin lenkki. Ovelaa.
Onko kirjoittaja huomannut vaihtavansa kirjakielisestä kerronnasta puhekielisempään? Mietin sille selitystä, niin kuin minulla on tapana. Keksin tällaisen: ehkä kuoleman läheisyyteen sopii kirjakieli ja elämään palatessa palaa myös elämänmakuisempi kieli.
Jotenkin on kielellinen taso vaikuttanut täällä viimeaikoina verrattain korkealta. Kaikilla isot kirjaimet ja välimerkit. Vaikkei pelkästään se kenestäkään suurta kirjailijaa tee, niin kyllä se kivasti lukemista helpottaa.