Raastava odotus

Ensinnäkin; en tiedä, miltä sinusta tuntuu. Voin kuitenkin kuvitella itseni asemaasi ja tuo ei varmasti ole helppoa. Raskaaksi tultuani olen ymmärtänyt kamalan paljon asioita, ja se on tällä hetkellä elämäni hienoin asia. Ihan alkuun siis haluan jo sanoa, että paljon onnea teille! Toivottavasti parisuhde kestää tuon kaiken - teillä tämä asia kuitenkin tuntuu olevan kunnossa. :) Olen myös hyvin pahoillani keskenmenosi takia.

Tämä kuulostaa ehkä yliampuvalta, mutta pitäisiköhän sinun puhua jonkun kanssa oikein kunnolla tilanteestasi? Vertaistuesta voisi olla myös apua. On ikävää, jos lapsesta tulee pakkomielle ja raskaaksi tuleminen on koko ajan jomottamassa takaraivossa. Mutta totta on, kuten sanoit - aina kannattaa olla optimistinen.

En usko, että yksikään ihminen elää elämänsä kadehtimatta toisia. Kateus on sinällään negatiivinen ja voimia syövä tunne. Tiedän, että on varmasti vaikea ajatella realistisesti, mutta onko heidän onnensa sinun onnestasi poissa? Ymmärrän kyllä kateutesi tms., mutta se ei kyllä oloasi lainkaan helpota. Puhuit tunteidesi salaamisesta - miksi ne pitäisi salata? Voithan sanoa avoimesti olevasi onnellinen heidän puolestaan, mutta myös niin kovin malttamaton oman raskautesi suhteen.

"Se ken onni on, se onnen kätkeköön." Omaa onneaan ei kannata levitellä koko ajan ja kaikkialla. Siispä kannattaa ehkä olla hehkuttamatta miehestäsi, jos ystäväsi tuntuu olevan kovin kateellinen. Mutta onnellinen saa olla, tottakai!

Et sinä minun mielestäni ole paha ihminen. Yritä kuitenkin löytää onni nyt muista asioista, kyllä se vauva sieltä tulee kun tullakseen. :)

Kaikkea hyvää jatkoon!

Hei!
Pakko oli kommentoida viestiäsi, vaikka yleensä en näihin kirjoitakaan. Minulla ihan samantyyppinen tilanne, noin vuosi sitten ehkäisy pois, km alkukesästä rv 10...ja edelleen odotellaan uutta plussaa!Ikääkin mulla suunnilleen saman verran.

Ja myös nuo tuntemukset, niin tuttuja..ja se, että muuten elämä on todella mallillaan, ihana avioliitto, asunto, työt... Kuukautisten jälkeen suuuuri pettymys, sit taas keinotekoinen? positiivisuus, et nyt en stressaa yms yms. Ja rumba jatkuu.

Varmasti kaikkein tärkeintä olisi vaan koittaa nauttia tästä hetkestä - tästä elämäntilanteesta ja miettiä positiivisesti sitä, että kerran on raskaaksi tullut. Stressihormoonihan kai toimii aika tehokkaana ehkäisijänä.

Mut et siis ole todellakaan ainut tuollaisten tuntemusten kanssa, todella samantyyppisiä kuin mulla.

Tsemppiä, koitetaan olla positiivisia ja elää normaalisti; kyl se sieltä tärppää kun on oikea hetki!

Ps. Mä kyllä sanoin yhdelle ystävälleni, joka meni samoilla viikoilla, etten ole valmis kuulemaan hehkutusta. Se helpotti.

Mulla on kans kaikkien kavereitten kans nyt välit poikki sen takia,ku löysin vuos sitten itelleni ihanan miehen,hän kosi mua,pitäis mennä naimisiin. ja sitte viel ku on OMA kämppä ni sekin oli kuulemma ns.leijumista,tällä hetkellä entiset kaverini on verhoistakin niin kateellisii et pitää samanlaiset ostaa..ja sitte puhuvat seläntakana paskaa,jopa siitä ku ollaan yrittetty lasta n.kk ja sain kesken menon 2vko sitte. Ite he ovat samas tilantees melkeen kaikki,kihlois ja yrittävät lasta. Mut kateellisia kun ovat ni ei sille voi mitää..

kirjotinkin omaa tarinaani tuonne uudella linkillä, jätin pois vaan sen, etten tiennyt miten päin olisin ollut, kun paras ystäväni, kummipoikani äiti kertoi olevansa taas raskaana. Hyvä ettei itku tullut, vaikka yritin olla ihan "Coolina", ystäväni onneksi tietää tilanteeni ja piti aika pientä melua raskaudestaan. Hänellä on ympärillään muitakin onnettomia yrittäjiä. Kerran hän jopa itki minulle, että tuntuu niin pahalta, kun te ette saa, ja itsellä jo toinen tulossa.

Olin kaikesta huolimatta aidosti surullinen puolestaan, kun raskaus kolmannella kuulla selvisi olevan tuulimuna.

Samoin serkullani tuli keskenmeno toisella raskauskerralla.

Väliin mietin, että eihän minun kateudellani ole merkitystä tapahtumien kulkuun, mutta huono omatunto vaivaa em. tapausten takia.

Onnea teille!

Mulla samoja tuntemuksia, vaikka tilanne onkin hieman eri. Meillä tilanne on se, että mies ei ole vielä valmis hankkimaan lapsia ja itse olen kuumeillut jo pari vuotta. Ollaan naimisissa ja ikääkin on jo 30 . Kaveripiirissä lapsia on tehty tiuhaan viimevuosina ja varsinkin viimeaikoina on ollut todella vaikea suhtautua uutisiin vilpittömän onnellisena. Kateus on kamala tunne ja se on myrkyttänyt mieleni todella pahasti ja kärsin siitä. Mulla on pari ystävää, jotka tietävät, että haluaisin lapsen, mutta muille esitän "kiireistä uraihmistä", jolle lapsienteko ei vaan ole ajankohtainen asia. Ärsyttää olla tällanen, mutta toisaalta en halua muiden sääliäkään. Töissä ja kavereiden kanssa esitän kovaa, mutta kotona on sitten toisin. Itkeskelen harvase ilta miehelleni lapsettomuuttamme ja sitä kuinka onneton olen. Mies ei vaan lämpiä vauvahaaveille, mutta kärsii mun pahasta olosta. Mieheni yrittää luoda muhun positiivista mieltä sanomalla, että "kyllä meidänkin aika vielä koittaa", mutta ei se vaan auta. Koen, että mulla ei ole enää kauaa aikaa odottaa iänkään puolesta, saati sitten henkisen terveyden puolesta. Pelkään todella suhteemme puolesta, sillä välillä tunnen suurta inhoa miestäni kohtaan tämän asian takia, vaikka muuten rakastankin häntä todella paljon. Suhteemme on lämmin ja avoin ja moni varmaankin kadehtii meitä siitä..