Koulu voi olla melkoista rääkkiä pienille ihmisille, varsinkin jos vaaditaan sellaista mihin lapsella ei kerrassaan ole lahjoja. Lapsi on melko puolustuskyvytön isoja opettajia ja isompia lapsia vastaan, eivätkä lapsen sanalliset valmiudet riitä vielä puolustamaan itseään.
Vielä vanhempieni kuounkäynnin aikana vaadittiin vammaisiakin lapsia hiihtämään ja tekemään koululiikunnassa sen minkä muutkin tekivät. Sotien aikaan monista lapsista tuli ravitsemuksillisista puutteista nivelvikaisia, mutta liikuntatunneilla eivät sikäläiset stalinistiset opettajat vammautuneita armahtaneet.
Kävin itse koulua 70-luvulla. Aikuisena minulla on todettu pehmytosareuma, ja yksi kuntohoitaja sanoi liikuntatuntieni vaikeuksiin, että varmasti minulla oli reuma jo silloin. Jaloillani ei vain päässyt juoksuun. Ilmoittauduin hiihtokilpailuun, koska opettajamme sanoi että liikunnannumero siitä paranee tai ainakin vahvistuu. Sain hävetä kun monen monet alempiluokkalaiset hiihtivät ohitseni, olin neljännellä tai viidennellä luokalla ja järjestys lähti ylemmistä luokista, kaaduinkin jossain ylämäessä ja opettajien hihittäessä saavuin maaliin tokaluokkalaisten joukossa.
Tyhmimpiä olivat koripalloviestit. Minulla on lisäksi näkövika ja taittovirhe, ja siksi tähtäykset onnistuivat minulta todella huonosti. Kun poikien liikuntaryhmä oli jaettu neljään koripalloviestijoukkueeseen, oli varmaakin varmempaa että minun joukkue häviäisi. Yritin palloa koriin kun kaikki joukkueet olivat jo valmiita. Kuudennen luokan jälkeen tällaisen viestin jälkeen menin kotonani metsään murehtimaan, mutta yläasteella olin jo niin kovettunut, että iloisena vain yritin ja yritin, kaikki odottivat paikoillaan ja jollain kahdennennellakymmenennellä heitolla sain pallon koriin, ja sen jälkeen vielä viimeinen joukkueessamme suoritti tehtävänsä.
Kaikki nämä on kärsitty, ja aikuisena minua ei saada urheilemaan, vaikka lääkärit ja sairaanhoitajat sitä suosittelisivat. Liikun kyllä hyötyliikuntaa sen verran, kun elämäni asiat vaativat, mm. hoidan kasvimaata ym.ym.
Mutta säälittää monet monet koululaiset, joiden erityisongelmiin ei opettajilla suurten ryhmien paineessa riitä mielenkiinto. Mutta opettajille voisi sanoa, että onhan armahduskin olemassa asioissa, jotka ovat joillekin koululaisille ylivoimaisia.
Vielä vanhempieni kuounkäynnin aikana vaadittiin vammaisiakin lapsia hiihtämään ja tekemään koululiikunnassa sen minkä muutkin tekivät. Sotien aikaan monista lapsista tuli ravitsemuksillisista puutteista nivelvikaisia, mutta liikuntatunneilla eivät sikäläiset stalinistiset opettajat vammautuneita armahtaneet.
Kävin itse koulua 70-luvulla. Aikuisena minulla on todettu pehmytosareuma, ja yksi kuntohoitaja sanoi liikuntatuntieni vaikeuksiin, että varmasti minulla oli reuma jo silloin. Jaloillani ei vain päässyt juoksuun. Ilmoittauduin hiihtokilpailuun, koska opettajamme sanoi että liikunnannumero siitä paranee tai ainakin vahvistuu. Sain hävetä kun monen monet alempiluokkalaiset hiihtivät ohitseni, olin neljännellä tai viidennellä luokalla ja järjestys lähti ylemmistä luokista, kaaduinkin jossain ylämäessä ja opettajien hihittäessä saavuin maaliin tokaluokkalaisten joukossa.
Tyhmimpiä olivat koripalloviestit. Minulla on lisäksi näkövika ja taittovirhe, ja siksi tähtäykset onnistuivat minulta todella huonosti. Kun poikien liikuntaryhmä oli jaettu neljään koripalloviestijoukkueeseen, oli varmaakin varmempaa että minun joukkue häviäisi. Yritin palloa koriin kun kaikki joukkueet olivat jo valmiita. Kuudennen luokan jälkeen tällaisen viestin jälkeen menin kotonani metsään murehtimaan, mutta yläasteella olin jo niin kovettunut, että iloisena vain yritin ja yritin, kaikki odottivat paikoillaan ja jollain kahdennennellakymmenennellä heitolla sain pallon koriin, ja sen jälkeen vielä viimeinen joukkueessamme suoritti tehtävänsä.
Kaikki nämä on kärsitty, ja aikuisena minua ei saada urheilemaan, vaikka lääkärit ja sairaanhoitajat sitä suosittelisivat. Liikun kyllä hyötyliikuntaa sen verran, kun elämäni asiat vaativat, mm. hoidan kasvimaata ym.ym.
Mutta säälittää monet monet koululaiset, joiden erityisongelmiin ei opettajilla suurten ryhmien paineessa riitä mielenkiinto. Mutta opettajille voisi sanoa, että onhan armahduskin olemassa asioissa, jotka ovat joillekin koululaisille ylivoimaisia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielestäni koululiikunta on niitä aineita joita ei pitäisi arvostella matemaattisesti. Liikunnan kuuluisi olla hauskaa, ei siitä pitäisi tehdä liian kilpailuhenkistä antamalla arvosana asteikolla 4-10, vaan ennemminkin voitaisiin vain antaa ok-merkintä kun kaikki on mennyt hyvin, ja jos on jotain huomauttamista, oppilas on selvästi rapakunnossa tms. niin silloin voisi antaa siitä erillisen maininnan tai vastaavasti jos on erityisin lahjakas, niin sitten vastaavasti kehuja, ja maininta niistä lajeista joihin lahjakkuus erityistesti suuntautuu. Mutta ei numeroarvostelua.
Mutta jollei sinua olisi ollut, niin joku toinen olisi joutunut tuntemaan itsensä tosi surkeaksi.
Muistan aina kiitollisuudella sitä yhtä poikaa meidän luokalla, joka oli jopa minua huonompi liikunnassa. Hänen ansiostaan vältyin olemasta se kaikkein pahin mätämuna joukkueessa. Jos esitykseni olivatkin surkeita, niin huomio kiinnittyi onneksi useimmiten siihen vielä surkeampaan poikaan.
Tämä on tällainen julma totuus. Kukaan ei halua olla viimeinen. Kiitos kaikille niille, jotka ovat viimeisiä minun puolestani.
Tosin näin aikuisena ei enää joudu niin nöyryyttäviin kilpailutilanteisiin kuin lapsena koululiikunnassa... Ja nyt on paremmat edellytykset käsitellä viimeisenä olemisen aiheuttamia tunteita. Pienelle pojalle viimeisenä oleminen on kuolemaakin pelottavampi asia. Se johtaa myös helposti koulukiusaamisen helvettiin.
Ei ketään kiusata sen takia että on huono matematiikassa. Mutta auta armias, jos et osu palloon pesäpallossa...
Olipa tuttua tarinaa. Olin tavallisen näköinen oppilas, en lihava enkä edes kömpelö, muuta olin kuitenkin koulussa juuri se, jota valittiin aina viimeisenä joukkueeseen ja silloinkin vain koska opettaja pakotti ottamaan. Opettaja oli muuten täysi natsi, hänelle merkitsi vain liikunta, muut aineet ja niissä menestys olivat hänelle täyttä roskaa. Lisäksi hän simputti meikäläistä henkilökohtaisesti ja järjesti tilanteet aina niin että porukka nauroi. Mikään ei hänelle kelvannut.Kuitenkin olin aika hyvä lukuaineissa, itse asiassa eräs luokan parhainmpia. No, arvata saattaa että liikunnan numero oli kuutonen, jopa päästötodistuksessa.
Mutta mikä on tämän tarinan opetus? Se, että koulun liikuntanumerolla ei ole hittojakaan merkitystä koulun jälkeen! Numeroa ei kysytä juuri missään, paitsi jos et hae poliisikouluun tai liikunnanopeksi. Olen saanut hyvän ammatin eikä asia enää vaikuta mihinkään. Sen verran liikuntatunneista jäi kuitenkin hampaankoloon, että aktiiviliikuntaa en juuri harrasta, hyötyliikuntaa kylläkin.
Minä olen vähän huono koululiikunnassa. Siihen vaikuttavat varmasti sairauteni, joka alentaa suorituskykyäni. Kyllä varmasti pystyisin ihan hyviin suorituksiin, mutta ne taitaa estää motivaation puute. Opettaja ei edes tiedä, mihin todella pystyn. Niinpä monesti saan laiskuuteni helposti sairauteni piikkiin...
Liikunnan voi aloittaa minkä ikäisenä tahansa (onnistuu myös liikuntarajoitteisiltakin ja vanhoilta mummoilta). Mitä aikaisemmin aloittaa sen parempi ja muista että liikunta on kivaa (sekä myös elämäntapa)!
..on kamalaa. Miksi sen pitää olla kokoaika jotain omituista kilpailua? Aina kun edes ajattelen sanaa "liikunta", niin tulee mieleen joku kilpailu ja koulun liikuntatunnit. Mitä järkeä siitä on numeroita antaa. Ei kaikki pysty/osaa tehdä kaikkia ihmehyppyjä/heittää palloja 10000km päähän. Olis liikunta edes hauskaa niin aivan eri asia..
Itse en suostunut osallistumaan mihinkään ryhmäurheilulajiin koulun liikuntatunneilla, koska ei ole koskaan pitänyt niistä. Vaikka virkaintoinen opettajani kuinka yritti saada minua osallistumaan niihin, en antanut periksi. Opettajani sanoi antavansa viitosen liikunnasta, jos en suostuisi; antoi kuitenkin kuutosen, koska en ollut totaalikieltäytyjä. Opettajalla ei siis ole edes oikeutta pakottaa ketään osallistumaan kaikkiin urheilulajeihin saman periaatteen mukaan kuin ei myöskään viittaamaan oppitunneilla. Nämä tosin vaikuttavat arvosanaan, mutta oppilas tekee itse valinnan.
Vain jos lintsaat kokonaan tunneilta, voit saada jälki-istuntoa. Jos ei suorita jälki-istuntoja, voi olla ettei saa todistusta.