"Joskus minä ihan oikeasti katson vessan peiliin ja kysyn itseltäni, että olenko lainkaan sopiva tähän hommaan. Minä en pysty ajattelemaan siten, että ihan samantekevää miten usein lapsi tapaa vanhempiaan (vaikka lapsi reagoi - kapinaa? ikävää? tunnekuohua?), jotta kiva kun tiheillä tapaamisilla ainaki periaatteessa elätellään toivetta et äiti on mukana kuvioissa ja saattaa kenties joskus alkaa hoitaa ite. Että äiti ei ole oikeasti hylännyt lasta vaan tapaamisilla todistetaan sitä ettei hylätty ole. Mut kun lapsi kysyy et "miksei se äiti sit asu mun kans".
Meistä varmaan jokainen osaa selittää lapselle asiat parhain päin. Tulemme toimeen biovanhempien kanssa. Homma toimii. Mutta kuka pääsee kurkistamaan lapsen mieleen, mitä tällainen huopaaminen oikeasti saa aikaan. Mittumaaria kuvasi hyvin sen, mitä olen itsekin alkanut epäillä; tämä nykyinen systeemi ei ole lapsen kannalta ihan ok. Kuten joku muistaakseni kirjoitti; jos ei ole näkyvissä, et pyritään sosiaaliseen vanhemmuuteen, niin juurien ylläpitämiseksi riittää vähempikin tapaamisrumba. Vai onko meistä joku tietämätön omista juuristaan, vaikkei sukua olekaan tavattu tiheästi? Nyt joku saattaa älähtää et se on eri asia. Onko se? Minusta ei. Biovanhemmat ovat lähisukulaisia, mutta ihmisiin joiden kanssa lapsi ei asu ja elä, tulee väistämättä erilainen suhde kuin niihin jotka ovat lähiperhettä. Näin sanoo jokin vahva vaisto sisälläni. Enkä väitä että olisin oikeassa, mutta jatkakaa keskustelua. "
Meistä varmaan jokainen osaa selittää lapselle asiat parhain päin. Tulemme toimeen biovanhempien kanssa. Homma toimii. Mutta kuka pääsee kurkistamaan lapsen mieleen, mitä tällainen huopaaminen oikeasti saa aikaan. Mittumaaria kuvasi hyvin sen, mitä olen itsekin alkanut epäillä; tämä nykyinen systeemi ei ole lapsen kannalta ihan ok. Kuten joku muistaakseni kirjoitti; jos ei ole näkyvissä, et pyritään sosiaaliseen vanhemmuuteen, niin juurien ylläpitämiseksi riittää vähempikin tapaamisrumba. Vai onko meistä joku tietämätön omista juuristaan, vaikkei sukua olekaan tavattu tiheästi? Nyt joku saattaa älähtää et se on eri asia. Onko se? Minusta ei. Biovanhemmat ovat lähisukulaisia, mutta ihmisiin joiden kanssa lapsi ei asu ja elä, tulee väistämättä erilainen suhde kuin niihin jotka ovat lähiperhettä. Näin sanoo jokin vahva vaisto sisälläni. Enkä väitä että olisin oikeassa, mutta jatkakaa keskustelua. "
Vastaukset 20
Vanhimmat
Heippa!
Yhtä asiaa en oikein jaksa ymmärtää, miksi lasten pitää kaikki lomat, juhlat ym. majoittua ja viettää sukunsa keskellä, eihän hänelle kerry muistoja jouluista ja muista juhlista (omasta kasvatuskodista) yhtikäs mitään,tottakai se suku on tärkeä, mutta, kun näin on päässyt käymään, että sijoitus on tehty, eikö vanhemmille ja suvulle riitä se, että heistä huolehditaan, ei lapsi jaksa koko elämää olla mieliksi aina jollekin.
Joskus koittaa se päivä, kun kaikki repeää ja se voi olla kohtalokasta.
Lapsi on, kuin kultakimpale, jonka kaikki haluavat NYT, joka ennen oli kaikille RASITE.
Ajattele mitä sanoit RASITE jollain voi olla muunlaisetkin sijoitus perusteet kun toi että ei ole jaksanut lapsen kanssa ,jos vaikka ei ole jaksanut itsensä kanssa .... Tälläistäkö siellä sijaisvanhemmuuskoulutuksessa keskustellaan. TODELLA julmaa!!!!!!
....meen omasta tapauksesta, en muiden ja meidän lapset olivat silloin rasite vanhemmilleen, NÄIN SE NYT VAAN ON!
Tuli äskeiseen väärä Nimimerkki, siis oikaisu!
Olen itsekin pähkäillyt samaa asiaa. Meillä sijoituksesta on kulunut pian puoli vuotta ja lapsi oli meille tullessaan 1,5-vuotias, eikä lapsi ole tavannut vielä vanhempiaan ollenkaan meistä johtumattomista syistä. Mitä arvelette, kuinka pian tämänikäinen lapsi unohtaa vanhempansa ellei tapaamisia pian saada aikaiseksi? Lapsen ja vanhempien kiintymyssuhde oli heikko sijoitukseen ryhdyttäessä.Jos ensimmäinen tapaminen siirtyy hyvin pitkälle, onko niistä teidän mielestä enää lapselle mitään hyötyä? Minun mielestä ei ole mutta ne on kai järjestettävä mikäli yhteistyöhön joskus päästään eli tapaamiset ovat vanhempien etu ei lapsen.
kyllä se on vanhempien ja lapsen oikeus/ etu pitää yhteyttä kaikin mahdollisin tavoin.
Itse ollessani 8-vuotiaana kanadassa 2kk vierasti parivuotias veljeni minua tullessani takaisin.
Kirjoitan tähän nyt sen miten me koimme veljien kanssa tapaamiset. Se mitä veljien osalta kirjoitan on lähinnä keskusteluista joita käytiin ja huomioita joita mieleen jäi kun asuimme siaisperheessä.
Taustaa... Itse olin 10-vuotias, kun meidät huostaanotettiin. Veljeni olivat 3- ja 8-vuotta. Kun menimme siaisperheeseen olin minä 13-vuotta ja veljeni 11- ja 6-vuotiaat (tosin nuorin täyttämässä juuri 7). Vanhempamme ovat alkoholisteja, vielläkin, ja kun asuimme viellä kotona oli veljien hoitaminen suurelta osin minun tehtäväni. Nuorimman veljeni synnyttyä vanhemmilla oli selvä kausi (jota kesti yhteensä miltein kolmevuotta) ja hänen täytettyään yksi olivat he jo retkahtaneet. Vanhempamme tekivät "katoamistemppuja", mutta onneksi (kai) ottivat nuoremman mukaan, ja saattoivat olla kaksikin vuorokautta poissa, jolloin minä huolehdin ruuasta (kaurapuuro, paahtoleipä tai letut, jos tarpeita oli) kouluun menosta ym. Yhden kerran nuorin veljistä ollessa 3-vuotta, vietti yksin yön kotona, kun ei osannut avata meille ovea, eikä me osattu pyytää mistään apua. Se oli kieltämättä aika karmeaa, sillä vietti iltapäivästä seuraavaan aamuun yksin kotona. Veljeni nukkui rapussa ja minä olin yön ystävälläni (en tajua vielläkään miksi, sillä yleinsä en jättänyt veljiäni yksin, sillä olin oppinut, että minä olin vanhempi, kun vanhemmista ei siihen ollut ja kaitsin silloin myös isääni. monesti talutettiin kotiin kapakasta, kun ensiksi löydettiin, ja yritettiin saada sammunut isä sisälle kotiin). Meidän vanhemmat siis olivat kaikkea muuta kuin ajantasalla tehtävistään tai yleinsäkkään millään muotoa kykeneviä vanhemmuuteen.
Meille he silti olivat maailman rakkaimpia. 3-vuotiaalle veljelleni äiti oli koko maailma. Ehkä kaikkein traumaattisin kokemus huostaanotossa oli se, että nuorin laitettiin eri laitokseen ja joutui jäämään yksin. Kun häntä kävimme katsomassa jäi hän aina lähdettyämme yksin itkemään pinnasänkyyn ja me itkettiin matkalla takaisin lastikseen, siihen asti pidäteltiin, että ulos päästiin, kun niin neuvottiin.
Lopulta päästiin kaikki samaan laitokseen ja samalle osastolle. Vanhempien vaatimuksesta. Sossut olisivat halunneet sioittaa nuorimman veljistämme perheeseen ja laittaa meidät kaikki erilleen. En tiedä miksi? Itse olen onnellinen, että niin ei käynnyt, sillä veljet ovat minulle ainoa perhe, tämän nykyisen perheeni kanssa ja tärkeimpiä maailmassa. Ja olivat silloin lapsenakin. Saatiin turvaa toisistamme ja lohtua.
Lastenkodissa ja siaisperheessä kotilomat jatkuivat ja pysyivät. Lastiksessa niitä oli joka toinen viikonloppu. Siaisperheessä kerran kuussa yleinsä.
Näitä lomia me odotettiin kuin joulua. Silloin kun tiesi, että nyt on se viikonloppu kun pääsee kotiin niin olo oli todella riemuisa ja onnellinen. Tosin siihen liittyi hirvästi myös negatiivisia tunteita.
Lastenkodissa ollessa saattoi käydä niin, että vanhemmat eivät tulleetkaan hakemaan. Tai sovittu päivä vierailu ei tapahtunutkaan. Ei mentykkään lintsille tai mitä nyt ikinä oltiinkaan luvattu. Ja koskaan siitä ei ilmoitettu. Ja vaikka oltiin iloisia, niin oltiin myös kireitä, vihaisia, levottomia. Olo oli toiveikas ja samalla takaraivossa hakkasi, että ei ne kuitenkaan tuu, mitä jos ne ei tuu? Tuntui, että aika mateli ja toivoi, että kello menee eteenpäin. Samalla kuitenkin kellon mennessä eteenpäin olo muuttui viellä levottomammaksi, sillä tuntui, että "aika loppuu". Sitä istui ja odotti, että seuraava ihminen, joka tulee näkyviin on isä tai äiti ja kun ei ollut, se pettymys oli ihan hirveä! Sanoinkin kerran hoitsulle, että tämä odotus on kaikkein kamalinta ja vihaan sitä ja että olisi niin paljon helpompaa, kun vanhemmat eivät lupaisi mitään ja vaikka vaan ilmestyisivät, sitten kun tulevat. Ei tarvitsisi odottaa ja pelätä, että eivät tule.
Jos kävi niin, että eivät tulleet oli pettymys hirveä. Niinä hetkinä vihasin vanhempiani ja kyselin, että eikö ne rakastakkaan ja miksi tekevät näin, vaikka tuntuu niin pahalta? Samalla olin myös helpottunut, että se päivä oli ohi ja se kamala epävarmuus.
Niinä kertoina kun tapaamiset onnistuivat ( ja siasperheessä ollessa ne onnistuivat muistaakseni aina) oltiin me kaikki innoissaan. Mistään hinnasta ei oltais jääty pois, vaikka usein kävi niin, että ne viikonloput vanhemmat olivat pellit seis. Mutta kun aina oli se mahdollisuus, että olisivatkin selvinpäin, kun joskus sitä olivat. Ja ne kerrat kai oli niitä joille elettiin. Mikään ei ollut niin ihanaa, kun herätä kahvinkeittimen porinaan aamulla. Kuunnella, kun isä talsi pitkin keittiötä (nyt tiedän, että teki sitä siksi, kun oli joko krapula tai hinku juomaan) ja äiti yski. Kuunnella miten ne vitsaili tai katsella kun isä teki ruokaa ja olla vaan. Sellaisina hetkinä tuntui, että oltiin maailman onnellisimmat ihmiset ja päästy taivaaseen. Monesti makasin aamuisin vaan hiljaa sängyssä ja kuuntelin niitä ääniä ja nautin koko pienellä sydämelläni.
Usein ne viikonloput olivat kyllä ihan toisenlaisia. Ja tätä me pelättiin aina. Joka kert oltiin kuin pistoksissa. Ei tiedetty odottaako siellä kotona jääkaapissa kaljapullot vai ei? Ja sitten kun nähtiin, että kaljat olivat valmiina niin se pettymys oli jotain kamalaa. Tuntui, että siihen hukkuu. Tuli viha ja raivo ja yritettiin epätoivoisesti puhua vanhemmat ympäri, että säästäisivät ne juomat siihen, kun lähdetään. Mutta kun alkoholisteista on kyse, niin arvaahan sen. Nämä viikonloput olivat kuin myrkkyä. Oltiin neljänseinän sisällä (kun pihalla ei ollut kavereita, kun ei niihin päässyt koskaan tutustumaan, niin harvoin kotona käytiin) ja kuunneltiin sitä örveltämistä joka muuttui lopulta tappeluksi ja parhaimmassa tapauksessa lähdettiin keskellä yötä karkuun, kun faija kävi mutsin kimppuun. Sitten katsottiin kun äiti ahdisteli vieraita miehiä, yritti pussata niitä ja hävettiin niin, että niinä hetkinä toivoi, jotta ei koko äitiä edes tuntisi.
Silti, vaikka usein viikonloput olivat edellisen kaltaisia, niin ei oltaisiin koskaan luovuttu niistä, sillä ne viikonloput, kun vanhemmat eivät juoneet olivat niin kallisarvoisa meille.
Ei me tajuttu sitä silloin, että on aika paskat vanhemmat, jos kahtena päivänä ei voi lastensa takia olla selvinpäin ja MUISTAA, että ne edes oli ja kävi. Ja tälläisltä lomilta kun palattiin, niin oltiin onnellisia, että se oli ohi sekä tosi väsyneitä (koska ei oltu saatu nukkua nimeksikään ja oli muutenkin ollut täynnä pelkoa ja varpailla oloa sekä sitä pettymystä) ja myös pettyneitä. Samalla oli ikävä ja oli ikävää, että joutui lähtemään, vaikka olikin helpotus kuitenkin.
Niinä kertoina kun viikonloppu onnistui oli kamlaa palata siaisperheeseen. Sitä toivoi silloin, että se viikonloppu ei olisi koskaan päättynyt ja eroaminen oli hirveää.
Silloin kun minun sioitus perheessä purkaantui, oli sos.työntekiä tarjonnut minua äidille ja äiti oli kieltäytynyt tästä (kertoi sen minulle silloin ja sanoi, että on parempi jotta en asu hänen kanssaan, sillä saan paremmat eväät muualta) silloin olin todella pettynyt ja ensimmäinen ajatus oli, että enkö kelpaakkaan äidille ja eikö hän haluakkaan minua (olin "jo" 14-vuotias teini) vaikka tiesin, että se meno ei ole miksikään muuttunut, mutta kaipasin vaan niin paljon vanhempia ja niitä hetkiä, kun olivat selvinpäin, että olisin ollut valmis muuttamaan kotiin.
Vähän myöhemmin tajusin, että äiti teki todella suuren palvelun minulle ja ainoan oikean ratkaisun. Kun edes ajattelen, että olisin muuttanut siaisperheestä kotiin saa se minut vielläkin ahdistumaan, pelkkä ajatus siitä millainen elämä minulla olisi silloin ollut.
Keskimmäisen veljeni kohdalla sioitukset menivät niin huonosti, että hän turvautui vanhempiini ja siinä oli käydä hemmetin huonosti. Mutta tänään on pystyssä, jotenkuten. Tosin hänen elämänsä on ollut kaikkein vaikein ja potkinut päähän eniten.
Nuorin pääsi lopulta aivan ihanaan perheeseen ja säästyi (toivottavasti) vanhempien vaikutukselta (tai eniten isän vaikutusta pelkään) ja luultavasti tulee pärjäämään ihan hyvin. Tällä hetkellä on jo "aikuinen" ja asuu omassa asunnossa ja hiukan haussa on viellä.
Itselläni kävi ihan hyvin. Tosin alussa minullakin oli viellä hirveän vahvat siteet vanhempiini ja lojaliteetti joka oli vaikea rikkoa ja murtaa. Siinä sinislimäisyydessä ja halussa uskoa vanhemmistani hyvää sai tapahtumaan muutamaan muutaman asian, jonka toivoisin voivani muuttaa toisin. Mutta mitää peruttamatonta ei onneksi käynyt.
Niin ja lastenkodissa asuessamme haihattelin siitä, että vanhemmat raitistuisivat ja pääsisimme kotiin (mistä puhuivat, toinen suosikki oli, meidän "kidnappaaminen" ja muuttaminen ruotsiin, mitä välillä oikeasti pelkäsinkin, vaikka olin äidille sanonut, että jos yrittävät, minä juoksen karkuun, enkä tule mukaan) mutta toiveissa siinsi koko ajan kotiinpääsy, jota vanhemmat ruokki. Lastenkodin ohjaajat toitottivat taas päinvastaista ja jotkut lapset myös. He selittivät, ettei kannattanut elätellä toiveita, ettei tule kamalia pettymyksiä ja vaikka itse tiesin tämän, niin silti siitä toiveesta oli pakko pitää kiinni. Se auttoi jotenkin kestämään sen tilanteen (että olen huostaanotettu, "en kukaan" ainakin erinlainen kuin muut lapset) ja jos yritettiin muuta sanoa, niin tulin todella vihaiseksi ja puolustin henkeen ja vereen sitä typerää toivetta, sillä se piti pystyssä. Haave siitä, että vanhemmat eivät enään pitäisikään kaljasta tai haluaisi juoda sitä ja me voisimme mennä kotiin ja he olisivat aina selvinpäin. Sillä se oli oikeasti ainoa sellainen toive, että olisin varmaan antanut mitä vaan, että olisi toteutunut ja sitä muistin joka ilta rukoilla, että aamulla olisi ihme tapahtunut.
Tässä on hiukan raotusta minun ajatuksiini joita lapsena oli ja niihin tunteisiin. Liian syvältä en niitä lähtenyt ruotimaan, sillä se on rankkaa ja vie aikaa ja saisin tästä varmaankin ihan romaanin pituisen sepustuksen.
Lisäisin viellä tähän sen, että pitkään "aikuistuttuani" tappelin keskiolut pullon kanssa siitä, kumpi meistä on arvokkaampi, se pullo, johon vanhempani vaihtoivat minut vai minä. Tämä aiheutti em. sen, että sain hirvän kohtauksen, jos em. mieheni osti edes yhden oluen. Kun hän otti kaupan hyllystä oluen, tuntui kun kaikki ne ikävät asiat olisivat valahteen ja olo oli todella petetty. Pääsä oli vain ajatus, että hän mielummin juo sen, kuin on minun kanssani ja etten ikinä voita sitä h********* pulloa.
Luin kirjoituksesi ja se herätti paljon tunteita minussakin.
Tuli muuten mieleeni, mikset kirjottaisi kirjaa?
Sinulla on mahtava tapa kirjoittaa ja osaat todella rikkaasti kuvata omia tunteistasi.
Toki olet saanut maksaa kovan "hinnan" syvistä ajatuksistasi, luultavasti kokemasi asiat lapsuudessa ja nuoruudessa on avannut sinut näkemään monia asioita monivivahteisesti.
Itse kirjoituksessai tuli mieleeni tuo kun kerroit, kuinka viimeiseen asti lapsi haluaa uskoa vanhemmistaan hyvää. Lapsi on ihmeellisen lojaali äidilleen ja isälleen.
"Emo-poikanen"-side on niin vahva, että niin kauan kun emo edes vähän (selvinä hetkinä, vaikkakin liian harvoin)joskus osoittaa huoltamista poikasestaan, lapsi on luottavainen ja täysin emonsa vietävissä.
Hirmuisen ristiriitaista. Biovanhemman ja lapsen suhdetta tulee ilman muuta tukea.
Mutta missä menee se raja, että ne jatkuvat tapaamiset(ja sieltä tulleet totaalipettymykset)vain murentaa lapsen jo muutenkin rikkonaista minäkuvaa. Jatkuva toiveiden ja pettymysten kehä on niin käsin kosketeltavaa, että pitäisi olla todella kova, ettei se särkisi lisää jo haavoittunutta pientä (suurempaakin) ihmistä.
Jos ajattelet entinen sijoitettu, mitä luulet, jos tapaamisia olisikin ollut harvemmin?
Vaikkapa kerran kolmessa kuukaudessa? Olisiko vanhempasi silloin jaksaneet skarpata paremmin? Vai olisiko tilanne ollut ihan sama?
Toisaalta jos olisi ollut ihan sama tilanne silloinkin, olisiko ollut helpompi kestää ne pettymykset kun olisi kuitenkin ollut enemmän irrallinen ja katsonut ikäänkuin kauempaa? En tiedä ymmärrätkö mitä tarkoitan? =)
Ajan takaa jotain sellaista ajatusta, että ne suht tiheät (kerran/kaksi kuussa) tapaamiset biovanhenpiin pitävät koko ajan yllä ja "päällä" niitä pettymysekn tunteita, eli toivo-pettymys vaide omiin vanhempiin on koko ajan käymistilassa.
Olisiko helpompi ollut kestää toivo-pettymys tunteet jos olisi ollut reilun pitkät välit tapaamisissa ja siinä välissä monta "neutraalia viikkoa?
Sinänsä on tavallaan hyväkin, että lapset näkevät, että tilanne on se mikä se on ja että ne omat vanhemmat eivät todella pysty lapsistaan huolehtimaan ( huostaanotto on todella tehty syystä). Lapsen mieli (biojen puheet?)kun helposti lähtee lojaalisuuttaan kaunistelemaan omien vanhempien tekosia ja pienenlapsen mieli on helposti manibuloitavissa tyyliin, teidät on "viety, riistetty" meiltä.
Silloin, kun asuin lastenkodissa, niin toivoin, ettei tapaamisista olisi ikinä sovittu, vaan vanhemmat olisivat sitten ilmestyneet, kun siihen olisivat kykeneet. Luonnollisesti se ei ollut mahdollista, mutta silloin toivoin sitä, koska se pelko ja jännitys oli niin hirveää ja koko päivä oli mennyt hukkaan, kun sitten vanhemmat eivät ilmestyneetkään. Ja viellä illalla, vaikka tiesi jo, että peli oli menetetty, niin sitä toivoi epätoivoisesti, että jos vaikka sittenkin tulisivat..viellä muutama minuuti, ja viellä pari lisää...Mutta sitäkin hirveämpää oli nuoremman veljen pettymys ja se vakaa uskomus, että linnanmäelle mennään, kun on luvattu, tai isi ja äiti tulee, kun on se viikonloppu. Se sokea luottamus joka ikinen kerta, että kyllä ne tulee. Viellä nykyisinkin hän haluaa uskoa kaiken, mitä vanhemmat sanovat ja minä yritän taas pitää tällä maankamaralla tai sitten yrittää huolehtia, että vanhemmat pitävät lupauksensa (toisinaan sitten minä hankin sen, mitä on luvattu, ettei pettyisi) mutta pääsääntöisesti yrittänyt toitottaa, ettei saa uskoa mitään mitä kännipäissä menevät lupailemaan, koska usein ne unohtuvat. Ja on aika järkyttävää, että viellä täys-ikäinen poika on niin luottavainen ja tahtoo uskoa hyvää.
Siaisperheessä kun asuin, niin ne viikonloput olivat tavallaan itselleni pelastus, vaikka olivat useinmiten hirveitä pettymyksiä ja aiheuttivat kamalaa stressiä. Se kamalakin kotiloma oli hengähdystauko siaisperheestä tai lähinnä äidistä siellä ja sain sen muutaman päivän välimatkan ja jaksoin taas. Ja tavallaan silloin oli ihanaa päästä takaisin ja osasi ainakin arvostaa sitä, että sai nukkua, vaikka jouduin siaisperheessä olemaan myös varpaillaan ja varuillaan ja menin pitkin seinän viertä ja yritin olla huomaamaton.
Mutta veljilläni tilanne oli toinen ja uskon, että heille ei olisi ollut niin kamalaa, vaikka tapaamiset olisivatkin olleet pidemillä väleillä. Tosin en usko, että sillä olisi ollut mitään vaikutusta kännissä olemiseen, kun kerta kahtena päivänä kuussakaan ei siihen kyenneet kuin harvoin. Ainoastaan Joulu oli sellainen, että he olivat aina selvinpäin ja silloin ehdottomasti tahdottiin olla kotona, koska tämä tiedettiin. Se oli ainakin yksi päivä vuodesta, jolloin varmasti sai olla vanhempien kanssa ilman pelkoa. Mutta joka ikinen uusvuos oli sitä kännäämistä ja juhannukset, vaput sun muut yleiset ryyppypäivät.
Vaikka tapaamiset ja niiden aiheuttama stressi oli hirveitä niin silloin lapsena ne olivat silti tärkeitä. Ehkä siksi minulla, että tuntui, että silloin kuului johonkin. Tuli ehjä tunne. Tosin, sitten kun siellä oltiin kännissä, niin silloin toivoi, että ei oltaisi koko lomalla.
Mutta nyt, kun "aikuisena" tätä miettii ja mietin, että jos kyse olisi minun lapsistani ja minä olisin itse alkoholisti. En tahtoisi, että lapseni päästettäisiin luokseni lomalle, jos ei pystyttäisi takaamaan, että olot eivät ole sellaiset, jonka takia huostaan otettiinkin. Koska tavallaan joka kerta, kun he olivat kännisää ja joka kerta kun se ensimmäinen pullo korkattiin tuntui samalta, kuin olisivat sanoneet suoraan päin naamaa "Et ole yhtään niin tärkeä, että voisin siirtää tätä päivällä ja on paljon hauskempaa olla humalassa, kuin sinun kanssasi" Kyllähän sen lapsenakin tajusi ja oli todella turhauttavaa yrittää voittaa suosiossa sitä kaljapulloa ja hävitä joka kerta. Lapselle on tosi rankkaa olla alle euron arvoinen.
Jos siaisperheessä olisi ollut toisenlainen tunnelma osaltani en olisi ollut ollenkaan pahoillani, että tapaamiset olisivat olleet harvemmin. Olihan kirjeet keksitty ja puhelimet (tosin harvemmin tuli soitettua, kun ei koskaan tienyt missä kunnossa vastaavat ja sitä örinää ei jaksanut kuunnella) joilla pitää yhteyttä.
Kivoja oli myös ne kerrat, kun vanhemmat tulivat käymään siaisperheessä ja olivat yön. Tosin sekin oli stressaavaa, sillä sai pelätä milloin siaisäiti tölväisee jotain loukkavaa tai piikittelee vanhempia. Ja oli todella rankkaa katsoa taas sitä, kun sitten tuli pahamieli siitä, kun ajateltiin miten paha mieli vanhemmille tuli, kun "he nyt ainakin yrittivät olla kunnolla". Ei meillä sillätavalla ollut kapasiteettiä yrittää ymmärtää siaisäitiä, kun se kaikki meni vanhempien ymmärtämiseen.
Mutta itse ainakin uskoisin, että jos siaisperheen ja lapsen välillä on luottava ja lämmin suhde, niin ne tapaamiset eivät todellakaan ole tarpeellisia usein, jos ne menevät useimmin pipariksi kuin nappiin. Ja se on lapsellekkin hirväen ristiriitaista olla "kotona" ja toivoa, että olis perheessä...tulee olo, että pettää vanhempansa, vaikka tosiasiassa he pettävät lapsensa.
Muistan viellä sen, että isämme oli hirveän tarkka siinä, että emme sanoisi lastenkotia tai siaisperhettä kodiksi, kun oikea koti on isän ja äidin luona.. Alussa, kun tuli vahingossa em. koulukavereille sanottua, että menen kotiin niin tuli hirveä syyllisyys, että nyt sanoin koti, ja likasin/loukkasin sen todellista merkitystä (vaikka tosiasiassa se vanhempien koti oli irvikuva kodista) ajan saatossa, kyllä sitten tuumittiin veljien kanssa ja ohjaajienkin, että kun kerta asuttiin siellä, eikä vanhempien luona, niin ihan yhtälailla sekin oli koti ja kodiksi sitä sai kutsuakkin. Tosin vanhempien kuullen itse en kodiksi lastista tai siaisperhettä kutsunut (siaisperhettä harvemmin muutoinkaan). Joskus se kyllä aiheutti hieman hämminkiä ja ristiriitaa muutoinkin...sanoa kahta paikkaa kodiksi.
Niin ja joskus lapsena mietin, kun meidät oli huostaanotettu, että miksi saatiin mennä kotiin vaikka siellä ryypättiin ja tapeltiin, mutta ei asua siellä...välillä se tuntui hirveän ristiriitaiselta ja isompana aika tekopyhältä touhulta. Vaikka peiteltiin vanhempien tekoja, mutta jotenkin sitä luuli tai ajatteli, että kyllä ne tietää sen.
Nyt on pakko lopettaa, kun kello on noin paljon..
Kirjoituksesi ovat erinomaisia osoituksia siitä, että kaltaisesi lapset tarvitsevat hoitoa, mutta eivät vanhempia. Kirjoituksistasi päätellen sinäkään et kaikesta huolimatta kokenut sijaisperhettä omaksi kodiksesi. Sinullakin on ollut edes joskus mukavia muistoja kotoa. Ne kantavat, vaikkeivät ulkopuoliset sitä ymmärtäisikään.
Paljon ja suuria ristiriitoja.
Ja varmasti vaikea erottaa loppujen lopuksi, mistä mikäkin stressi, pettymys ja tunteet lopulta tulee?
Lapsi eläytyy paljolti omien vahnhempiensa asemaan ja oppii tavallaan miellyttämään heitä. Halutaan ajatella ja toimia, kuten luullaan OMIEN VANHEMPIENKIN haluavan tehtävän. Loppujen lopuksi on siis vaikea erottaa nouseeko halu omasta mielen sopukoista vaan siitä pohjattomasta halusta miellyttää (ja saada sitä kautta hyväksyntää?)omia vanhempiaan. Luulisin että nämä kaksi asiaa on monesti aika vaikeaa erottaa toisistaan.
Aina puhutaan syvästä vanhemman rakkaudesta lapseensa, mutta tuntuu väliin että eiköhän se olekkin toisinpäin... Lapsella on tavattoman syvä rakkaus omaa vanhempaansa kohtaan, oli vanhempi millainen tahansa. Aina kun on rakkautta, ollaan myös erittäin haavoittuvia.
Siaisperhe on ehkä kuitenkin ollut sinulle se hengähdyspaikka, vaikkakin on ilmeisen puutteellinen ollut kertomasi mukaan. Siellä sait kuitenkin perushoidon (mitä ei ehkä biokotona olisi saanut)ja näin yksi stressitekijä oli poissa. Sait jollain tavalla kuitenkin olla oma itsesi, ikäisesi lapsi.
Ihmisellä on valtava tahto kuulua johonkin "olla ehjä" ja juureva. Voisiko olla muita keinoja , kuin nämä pakkovisiitit, jotka esim. sinulle ovat olleet jatkuvaa vuoristorataa toiveiden ja pettymysten välillä. Toisaalta se hitunenkin sitä oman kodin perhe-elämää antoi hyvän olon? Mutta oliko se sen arvoista, että välissä jaksoi monta huonoa tapaamista?
Ihan hyvä huomio tuokin? Miksi huostaanotetun lapsen "sallitaan" viettää säännöllisesti aikoja niissä olosuhteissa jotka on todettu lapselle kelvottomiksi?
Niin, siinäpä miettimistä ?
Ei voida ainakaan väittää, eivätkö vanhemmat saisi lapsiaan takaisin, HALUTESSAAN. Vanhempien omat mieltymykset vain valitettavan usein, liian pitkään vievät pidemmän korren? Lapsi jää liian usein, kuten kirjoitit häviölle pullon kanssa.
Äh...
Jostain syystä minua raivostuttaa...MIKSI lapsen pitää sietää tämä kaikki ja sossu tukee tätä sairasta kierrettä? Eikö olisi joskus jopa parempi heittää biovanhempien niskaan "kylmä vesisuihku" ja laittaa heillekin rajat...jos seuraavalla kerrallakin olette kännissä lasten seurassa tapaamiset siirtyvät 1kerta/kk -1kerta/3kk?
Mikäli vanhemmilla olisi halua olla lapsilleen oikeasti lapsestaan välittävä ja rakastava _vanhempi_, edes yrittää, hän olisi sen seuraavan kerran selvinpäin.
Menikö metsään?
En voi muuta sanoa... tämä auttaa paljon ymmärtämään sijoitetun lapsen tuntemuksia.
voisitko kertoa millainen sijaisäitisi oli sitten, koska kirjoitit että joutui olemaan varuillaan ja hengähdystauot sijaisperheestäkin olivat ihan tarpeeseen.
Tämmönen mä olen. Sun juttu sai mut kyyneliin. Jos mä voisin, mä pyyhkisin sun ja sun veljien kaiken pahanolon pois. Mutta mä en pysty, en vaikka päälläni seison. Toivon vain, että aika kultaa muistot ja pystytte elämään oman elämänne.
Hyvää jatkoa.
Perhehoitoliiton lehdessä oli aikoja sitten juttu Veriside vai tunneside. Siinä vauvana sijoitettu nainen kertoi tarinansa ja hänen mielestään tunneside oli vahvempi kuin veriside. Hän kritisoi "pakottamista" tapaamisiin ja sitä, ettei lapsen ääntä kuultu kun tapaamisista sovittiin.
Meidän lapsille ei ole ennen sijoitusta muodostunut minkäänlaista sidettä biovanhempiin, koska he eivät ole eläneet yhdessä. Me olemme lasten sosiaaliset vanhemmat ja jos vanhempia kysytään, niin sanovat ensimmäiseksi meidät ja vasta sitten biovanhemmat. Varsinainen kiintymyssuhde on meidän perheeseen. Säännöllisten tapaamisten myötä on syntynyt suhde myös bioperheisiin ja -sukuun, mutta se ei ole yhtä vahva kuin meihin. Ja minusta se on luonnollinen juttu, koska me olemme hoitaneet heitä joka päivä, biovanhemmat kerran kuukaudessa. Jos näin ei olisi käynyt, niin olisin tuntenut epäonnistuneeni työssäni.
Tapaamisista olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että aivan vauvana on hyvä, että ne ovat kerran kuukaudessa. Lapsen kasvaessa tapaamisia voitaisiin harventaa, koska vanhemmat ja suku pysyy kyllä lapsen muistissa harvemmillakin tapaamisilla. Tämä siinä tapauksessa, että huostaanotto on todettu jatkuvan lapsen aikuisuuteen saakka ja sijoitus on tapahtunut vauvana. Silloin, kun lapset ovat eläneet bioperheessä vuosia ja ovat kiintyneitä vanhempiinsa, tapaamiset ovat aivan eri juttu. Mutta niissäkin olisi aina nähtävä se, miten tapaamiset todella lapseen vaikuttavat. Mutta vaikka sen näkeekin, niin sen todistaminen lapsen edun vastaiseksi on vaikeaa. Lapsen etu on niin monimutkainen asia ja jokainen näkee sen eri tavalla.
Esimerkki tapaamisista:
minut on huostaanotettu, ja 9-vuotiaaksi näin säännöllisesti lähellä asuvia sukulaisia viikottain, kaukana asuvia useamman kerran vuodessa.
Sitten minut ja sisareni sijoitettiin sijaiskotiin, jossa vanhemmat eivät halunneet minun tavata edes lähisukua. Näin äitiäni kerran kuussa, tätiäni ja setääni samalla. Emme päässeet minkäänlaisiin sukujuhliin. Mummoni tuli kerran käymään, ja vanha ihminen käännytettiin itkussa ovelta, eikä meille lapsille edes mainittu asiaa.
Äitini ja setäni saivat tapella jotta tapasivat meidät, ja kovasti. Alle kahden sijoitusvuoden jälkeen, muut sukulaiseni eivät uskaltaneet vastustaa sijaisäitiäni, ja olimme erkaantuneet toisistamme. Välini heihin eivät ikinä ole parantuneet. Taustalla on myös varmasti häpeää, vaikeutta tavata isäni kuoleman ja äitini sairauden takia jne. mutta ennen sijaiskotini asiaan puuttumista välimme olviat läheiset. Nyt, olemme ne heidän rakkaalta veljeltään/sedältään pois viedyt lapset, joiden kanssa ei osata oikein olla.
Meille on sijoitettu 7-vuotias tyttö, joka on nyt jo 15-vuotias. Hänelle on ollut pakonomaista tavata äitiään. Muistaa hyvin väkivallan ja hoitamattomuuden, eikä kunnioita yhtään äitiään.
Olemme yrittäneet korjata heidän välejään -turhaan.
Toinen sijaislapsemme tuli meille pienenä ja äiti haluaa tavata vain kerran vuodessa. Lapsi nyt neljä vuotias. Äiti on valittanut siitä, kun lapsi puhuttelee meitä äidiksi ja isäksi.
Biolapsia on meillä 2 ja on aivan normaalia mielestäni, että toisetkin lapset nimittävät meitä vanhemmikseen, vaikka tietävätkin ettemme ole bioja.
Kuinka äiti voi luulla, että jokin yhteys syntyy jos on valmis tapaamaan lastaan kerran vuodessa?
Itse olen sitä mieltä, että tuo "näkymätön yhteys" säilyy, vaikkei usein nähtäisikään. Onkin usein puhuttu lapsen ehdottomasta rakkaudesta, joka usein antaa anteeksi laiminlyönnit, väkivallan ja jopa hylkäämisen.
Parhaassa tapauksessa, jossa äiti/isä ei halua/jaksa olla yhteydessä lapseen, lapsi ymmärtää ja myöntää tosiasiat, ja pystyy jatkamaan elämäänsä hänelle anntuilla korteilla.
Kuitenkin, miksi ei yhteys säilyisi kerran vuodessa tapaavilla, jos se säilyy toisen kuoleman jälkeenkin? tai ystävien välillä, jotka tapaavat harvoin? Kummitätini sanoo, ettei sillä ole väliä kuinka usein toista tapaa, vaan sillä, mitä tuntee toista kohtaan ja mitä hänestä ajattelee. Rakkaus, ja miksei viha, on se, joka säilyttää yhteyden. Itse tiedän, että vaikka vanhemmat tekisivät mitä, sisällä säilyy pieni rakkauden kipinä, vaikka päällisin puolin tunteet saattavat olla inhoa, vihaa, syyttelyä..
kaiken ytimenä on minulle ollut oppi kyvystä kantaa lasta/aikuista/ystävää mielessä. se on sitä että vaikka on poissa silmistä ei ole poissa mielestä eikä muistoista.
kyky kantaa poissaolevaa mukanaan on yksi selviytymisen merkeistä. ja siten oikein tuetulla ja vaalitulla kuvalla poissa olevasta lapsesta/vanhemmasta/ystävästä säilytetään yhteys vaikkei tavattaisi kuin harvoin.
meidän yksi tehtävämme on luoda lapselle tuo kyky kantaa muistoaja mielikuvaa sisällään.