Haluan lapsia, mutten halua olla äiti - mitä ihmettä?

Minusta tuntuu että pidät äitiyttä ihmeellisempänä asiana kuin se onkaan. Käytännössä se on samaa lastenhoitoa sekä äidin että isän tai lastenhoitajan taholta. Jos et halua imettää, voit käyttää pulloruokintaa. Kroppa ei välttämättä muutu miksikään, kun saa lapsen, ainoastaan raskausaika ja vähän synnytyksen jälkeen on erilaista ja sitten olet taas fyysisesti entinen itsesi. Eikä äidin tarvitse olla mikään erityisen naisellinen. On kaikenlaisia hyviä äitejä, myös ronskeja miesmäisiä äitejä, jotka ovat lapsilleen rakkaita yli kaiken. Rohkeasti vaan haaveita toteuttamaan, ja mieti sitä millaisen lapsen saat, älä sitä millainen olet itse.

No mielestäni keskustelu kannattaisi käydä ensin siellä kotona. Sano suoraan mitä olet mieltä.
Se on itsellä niin vaikeaa verrata kun on se halu kokea kaikki, raskaus, synnytys ja kasvatus.

Meillä tökkii koko ajan vastaan, taas vaihteeksi sidettä ja kuukuppia, mutta sitä tunnetta odotellessa kun toinen pieni ihmisen alku kasvaa sisällä, ei enää jaksaisi monta näitä TAAS vuotaa päiviä, 6v jo tässä odoteltu että aika olisi lapsille ja sitten kun muuten olisi elämä mallillaan niin ei mitään.
Tosi ruikutus omasta tilasta, mutta tää on tää lapsettomuus-osasto joten suck it up.

Anyway, Eihän sitä tarvitse olla älyttömän naisellinen että voi lasta synnyttää, sitäpaitsi, tiedän äitejä jotka eivät voi edes imettää, korvikkeella menny alusta lähtien.

Se on nyt keskustelun paikka kotona. Ei saa vaipua epätoivoon ja pelkkään murheeseen asioiden osalta mihin itse pystyy vaikuttamaan.

Hyvä mun on sanoa... Mutta tätä mieltä minä olen ..

Kiitos vastauksista ja kannustuksesta.

On tästä kotonakin puhuttu moneen otteeseen. En ole itsekään ollut tietoinen omista peloistani, ennen kuin vasta tässä viimeisen puolen vuoden aikana. Keskustelu on auttanut tietysti miestä ymmärtämään minun pelkoani, muttei se tietysti pelkojani vie mihinkään.

On tosi ristiriitainen olo. Tiedän että jos emme hanki pian lapsia, kadun sitä sitten kun on liian myöhäistä. Eli jotenkin pelko on kohdattava.

Tuli vasta nyt mieleen, että ehkä tähän vaikuttaa myös omat hormoonini. Mulla on joku vuosi sitten katottu hormoonitasapainoa ja mulla taisi olla hieman testosteroniarvot koholla. Tarvii varmaan käydä lekurissa.

Vähintäänkin samanlaiset ajatukset ellei vielä jyrkemmät täälläkin. Ikä alkaa kohta olla sellainen, että lapsia "kuuluisi" alkaa haluta ja avopuolison sisaruksille alkaa vauvoja jo ilmestymään ja erinäiset tahotkin jo kyselleet että jokos se teidän taloudessa alkaa vaipparalli. Mutta kun ei vaan tunnu siltä, että lasta kaipaisi, ei edes tee mieli hankkia lemmikkiä, johon voisi purkaa/harjoitella sitä kuuluisaa hoivaviettiään. Nytkin juuri tavattiin avopuolison veljen pieni perhe ja se ylenmääräinen hössötys sen oman lapsen ympärillä hämmensi ja ärsytti. Ymmärrän että sitä lastaan rakastaa ja se on maailman tärkein asia, mutta kun kahden tunnin aikana ei muusta seurueesta saanut nopeiden kuulumisien vaihdon jälkee oikeen irti mitään, kun oli se ihmeellinen taapero mukana, lapsen kuulumiset kyllä pystyn kertaamaan.
Mun ei vaan tee mieli lasta ja muutenkin tunnen olevani väärällä tavalla naisellinen, oikeastaan vaan ihan vääränlainen muutenkin. Lähestyvä joulu herättää vaan inhon väristyksiä ja ajatuksen: onko pakko jos ei innosta? Kämpän sisustus, kynttiläkutsut yms. ei innosta ja mitä vanhemmaksi tässä tulee, niin sen enemmän ahdistaa ajatus siitä, että minun kuuluisi haluta lapsia, minun kuuluisi pitää niistä, kuuluisi olla kiinnostunut jokaisesta lapsiin liityvistä asioista. Jos sanon ääneen että en tahdo lapsia, niin saan sääliviä katseita osakseni ja lohduttavasti vastauksen "kyllä se siitä vielä mieli muuttuu, voi sinua" Elämäntilannekkin on sellainen, että hullu saa olla, jos tähän sekasotkuun vielä lapsi pitäisi hankkia.
Avopuoliso tietää haluttomuuteni hankkia lapsia ja ymmärtää kyllä, mutta haluaisi joskus sen yhteisen oman, mukavaahan se olisi joo... mutta kun ei niin ei. Sekin ajatus pelottaa, että kun se lapsi joskus sitten vaikka sattumalta tulisikin tehtyä, niin universumi antaisi sitten mulle kostoksi kaikesta tästä lapsivihastani oikein hankalan koliiki/moniongelmaisen lapsen, koska karma is a bitch ja sillee. Tyhmää ja täysin lapsellista ajatella tällaisia asioita, joihin ei kukaan pysty vaikuttamaan, mutta kun sitä epäilee omaa kykyää olla äiti ja rakastaa jotakin, niin tuntuu että kyllä tästä vielä jotain kakkaa kehittyy, ihan vaan koska voi.
Olen vaan vissiin rikki ja vääränlainen, joka pitäisi kivittää kuoliaaksi, mutta kun en vaan koe, että äitiys ja lapsen saaminen olisivat elämäni tärkeysjärjestyksessä sijalla 1 ja 1 aina ja ikuisesti. Olen joutunut ottamaan elämässäni jatkuvasti vastuuta, tekemään töitä ja unohtamaan itseni, omat tarpeeni ja haluni ja nyt kun olen vihdoin saanut oman elämän, niin ajatus niiden jakamisesta jonkun toisen kanssa, josta on oikeasti pakko huolehtia ja tehdä tämän eteen kaikki ja enemmän, pelottaa. Pystynkö rakastamaan pientä ihmistä, jos en osaa enää rakastaa edes itseäni?

Noh, tietysti kenenkään ei oo pakko hankkia lapsia, mutta toisaalta jos puoliso niitä haluaa, on kieltäytyminen aika julmaa häntä kohtaan. Luulen nimittäin että halu saada oma lapsi on tunnepitoisempi asia kuin halu olla lapseton, ja jälkipolvihaaveesta luopuminen on rankempaa sille joka puolisonsa takia joutuu pakolliseen lapsettomuuteen. Voisitko miettiä asiaa ei vain itsesi kannalta vaan myös miehesi kannlata, ja päättää sen mukaan?

Lapsiahan syntyy jatkuvasti myös vahinkona ja vastoin omaa tahtoa, ja äidit rakastuvat niihin kuitenkin. Ei lapsi ole niin iso rasite eikä äitiys niin vaikeaa kuin näytät luulevan. Kaikenlaiset teiniäidit, varattomat ja vammaisetkin selviytyvät äitinä, miksi et siis sinä? Jotkut pelkäävät menettävänsä nuoruutensa tai tyttöytensä lapsen myötä, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Eikä äitinä myöskään muutu yhtään sen naisellisemmaksi tai vähemmän naiselliseksi kuin oli sitä ennen. Yllättäen huomaat että olet ihan sama ihminen edelleen, vaikka sinulla onkin yksi hoidettava lisää ja toki vastuuta enemmän. Vastuutakin joudutaan joka tapauksessa kantamaan myös työelämästä ja omasta elämästä ja muista ihmisistä, ei se ole kummempaa lapsestakaan vastaaminen.

Ei ole mikään takuu, että edes saisitte lapsia! Todella ihmeellistä venkuloimista ja äitiyden stereotypisoimista. En voi ymmärtää sinun sukupuolipelkojasi. Koittaisit hieman laventaa maailmankuvaasi ja katsoa ohi näiden päähäsi kehittelemien stereotypioiden ohi.