Tapasin tässä hiljattain mukavan naisen jonka kanssa voisi kehittyä vaikka mitä. On vaan yksi ongelma. Hänellä on viisivuotias tytär ja itse en oikein välitä pikkulapsista. Olisiko parempi heittää pyyhe kehään heti alussa kun se vielä käy helpommin vai katsoa mitä tuleman pitää? Ainut pelko tässä on että en opi hyväksymään lasta. Olisi ikävää aloittaa suhde täysillä ja todeta muutaman kuukauden kuluttua että en pystykään koska en siedä lasta... tuon ikäinenhän on sellainen "kiukuttelija-häslääjä-jaloissapyörijä"
Miten muut palstalaiset ovat ratkaisseet asian omalta kohdaltaan? Olen siinä iässä että lähestulkoon kaikki vapaat naiset tuntuvat olevan leikki-ikäisen tenavan yksinhuoltajia.
Miten muut palstalaiset ovat ratkaisseet asian omalta kohdaltaan? Olen siinä iässä että lähestulkoon kaikki vapaat naiset tuntuvat olevan leikki-ikäisen tenavan yksinhuoltajia.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Jos noin mietityttää ni suosittelisin heti saman tien lopettamaan suhteen. Jos et kerran pidä lapsista niin en suosittele jatkamaan suhdetta! Turhaan tulisit kiusaamaan niin itseäsi kuin tätä lapsellista naistakin!
ei kannata alkaa seurustelemaan lapsellisen äidin kanssa. harmia siitä vain tulee.
pyyhkeesi kehään. Jos lapsi on jo nyt ongelma sinulle, ei sinun kannata jatkaa suhdetta.
Mulle kävi toisin päin.
Ensin tykkäsin hirveästi mieheni lapsesta!
Nyt tänä päivänä, kun asutaan yhdessä...mikään ei olekaan enää kivaa!
Jään kaikissa asioissa ulkopuolelle, lapsi vie minulta kaiken. Eikä silti ole tyytyväinen -> kehtaakin kiukutella jatkuvasti.
Tuntuu vaan liian myöhäiseltä lähteä kävelemään..sopeuduttava on, vaikka joka toinen viikonloppu elämästä on pilalla!
....tuo viikonloppu. Siis jokatoinen viikonloppu elämästäsi on pilalla! mietis nyt itsekkin miten koet elämäsi. Entä jos sairastut, alatko sitten kiukutella kun jokainen päivä elämästäsi on pilalla?!?
Vaikka et ihan riemumielin pidäkkään rakkaasi lapsesta niin hän on VAIN jokatoisen viikonlopun teillä, siis vain kaksi viikonloppua kuukaudesta, niistäkin tavallisesti lapsi varmaan tulee vasta perjantai-iltana ja jo sunnuntaina ennen iltaa lähtee siis vain kaksi yötä ja yhden ihan kokonaisen päivän. Ajallaan lapsi kasvaa, eikä välttämättä haluakkaan tulla, ajallaan itsenäistyy ja saattaa vain silloin tällöin kyläillä, jos sitäkään.
Lapset kasvaa ja muuttaa omiin asuntoihin, aikuiset jäävät niille sijoilleen, sitten on aikaa ja hiljaisuutta...paljon.
Tää ei ollu mitkkän juttu siitä että ompa kivaa kun on vuositolkulla jos jonki-ikäistä talossa. Oikeasti tässä odottellaan kanssa kun nuoremme (yht.8) saavat koulunsa käytyä ja itsenäistyvät, pääsemme muuttamaan rakkaani kanssa saman katon alle!
Pure hammasta. Mieheni asuu minun kahden lapseni kanssa. Onneksi on lapsirakas ihminen. Itse en varmasti osaisi sopeutua niin hyvin.
Mieheni lapset on meillä joka toinen viikonloppu. Kammottava rumba joka toinen viikkonloppu. Olo on kuin lastentarhassa.
Rakastan miestäni ja hän minua. Yhdessä jaksetaan jaksaa....
Niin!
Luojan kiitos lapsi on meillä vain joka toinen viikonloppu.
Siitä vielä jotenkuten selviää.
Jos lapsi asuisi meillä vakituisesti, olisin jo jättänyt mieheni...ei siitä tulisi mitään.
Täytyy ihan hattua nostaa miehille.
He joutuvat pärjäämään uuden perheen keskellä ihan kokopäiväisesti...
En pystyisi!
"Täytyy ihan hattua nostaa miehille.
He joutuvat pärjäämään uuden perheen keskellä ihan kokopäiväisesti..."
Niinpä, sitä se on!!
"En pystyisi!"
Eikös lapsirakkaus ole teillä naisilla jo geeneissä, eli siis kiinnytte automaattisesti puolisoidenne edellisestä suhteesta tulleisiin lapsiin? ;-)))
Kunpa asia olisikin noin.
Pidän kyllä lapsista kovasti...mutta tämä lapsi saa jostain syystä minut raivon valtaan.
Olenkin ratkaissut asian näin, että joka toinen viikonloppu keksin menoja ja muita asioita itselleni.
Isä pitää seuraa lapselleen.
Eipä siinä juuri muuta ratkaisua ole!
Tuohan on aivan erinomainen ratkaisu. Sinun asemassasi tekisin varmaan samoin. Miehesi ymmärtää (toivottavasti) jos haluat lapsivapaata. Sitä paitsi, sillä tavoin voit myöhemmin oppia sietämään myös tätä lasta. Oleellista on että tapaat tätä silloin kun sinulle sopii etkä pakolla joka toinen viikonloppu.
Toivotaan ettei miehesi ole mustis tyyliin "mitähän se muija nyt puuhaa ja tapaileeko se lapsettomia sinkkumiehiä jotka kaiken lisäks on rikkaita ja komeita" ;-))
Hih!
Ei mieheni onneksi ole mikään mustis!
Tietenkin hän on pahoillaan siitä, että meillä ei ole kolmestaan hirveästi yhteistä, mutta hyväksyy tämän minun selviytymiskeinoni.
Ei minun sentään tarvitse keksiä tekemistä kuin päiviksi...illat saadaan sitten taas olla kahdestaan, kun lapsi on nukkumassa.
Hih!
Ei mieheni onneksi ole mikään mustis!
Eikä minun tarvitse keksiä tekemistä kuin päiviksi.
Illat on taas varattu minulle ja miehelleni.
Onhan hän tietysti pahoillaan siitä, ettei meillä oikein ole kolmestaan yhteistä tekemistä...mutta hyväksyy tämän minun selviytymiskeinoni.
En ymmärrä täydellisen itsekkäitä ihmisiä, jos ei ole joka päivä pusuttelun ja hemmottelun kohteena, ainoa ihminen toisen elämässä, on päivä pilalla. Ajattele, jos vanhempasi olisivat ajatelleet sinusta samoin, pilaat heidän suhteensa ja käyttäytyneet hyljeksivästi. Ja mitähän se lapsi vie sinulta eli "kaiken", teilläkö olisi juuri silloin jotain annettavaa toisillenne, mutta pari viikkoa on vierähtänyt ilman sitä "kaikkea". Tiedätkö, että jonain päivänä sinulle voidaan sanoa, että kiitos riitti, nimittäin minulle sanoi eräs mies, että tiedätkö kuinka raskasta on elää, kun kaksi hänelle tärkeintä ihmistä ei tule toimeen keskenään ja lopulta kävi niin, että lapsi jäi.
Miksihän lapsi kiukuttelee, kai se oireilee sinun hyväksymättömyyttä, se on lapsen keino tuntea itsensä rakastetuksi. Käyttäydytkö samoin myös tuttaviesi lasten suhteen, mieti sitä.
hyvä,hyvä,hyvä..!! aivan kuin minä olisin kirjoittanut!!!
Kunpa yh:t ja viikonloppuvanhemmat tekisivät jo "isku"-vaiheessa selväksi, että etsivät lapsilleen ihmistä, joka rakastaa niitä, kuin omiaan.
Osaisi lähteä pois, ennenkuin on liian myöhäistä!
Minulle selitettiin ensin, että mitään ylimääräistä minulta ei odoteta.
Normaalia olemista vain.
Vielä tähdennettiin, että lapsi ei koskaan tule meidän väliimme.
Kuinkas kävi...
Kasvattakaa lapsenne tarpeeksi isoiksi ja tulkaa sitten vasta etsimään avopuolisoa!
"Kasvattakaa lapsenne tarpeeksi isoiksi ja tulkaa sitten vasta etsimään avopuolisoa!"
Ei tarvitse pitkiä jaarituksia kun osaa kiteyttää sanomansa näin nasevasti. Olen täysin samaa mieltä!
Mistä me miehet voimme tietää naisen elämäntilannetta tapaamishetkellä ja seurustelun alkuvaiheessa. Mielestäni täysi vastuu on naisella. Hänen täytyy olla selvillä onko valmis seurustelemaan ja antamaan oman panostuksensa normaaliin ja terveeseen parisuhteeseen. Emme me miehet ole selvännäkijöitä.
Itse koen että avokkini ei siihen täysipainoisesti kykene vaan hänen olisi ollut parempi odottaa se muutama vuosi ja antaa lapsensa kasvaa niin ei oltaisi tilanteessa josta olen kertonut aloittamassani ketjussa tossa yläpuolella...
Toisaalta, tiesikö itsekään.. Päinvastoin luulen että hän kokee kaiken olevan suurinpiirtein kunnossa. Hänellä on lapsi ja mies jota rakastaa...
ÄLÄ MISSÄÄN TAPAUKSESSA JATKA SUHDETTA!! Jos sinun täytyy sitä kysyä täältä palstalta tässä vaiheessa ja ajatuksesi on tuonikäisestä lapsesta jo etukäteen tuollaiset en usko että selviät siitä.
"Ainut pelko tässä on että en opi hyväksymään lasta"
No, se on minullakin pelkona. Tosin ns. "tilanne päällä" jo. Toisaalta olen aina pitänyt lasten kanssa puuhastelusta, joten siitä ei ole kyse. Itselle oli sikälikin helppo lasi (tyttö 4v, nyt 6v) hyväksyä, sillä itse olen avioton lapsi. Tärkein tavoite itselleni on, että perheestämme ei tule kahteen (tai useampaan) osaan jakautunutta yhteisöä.
Muista, että lapsi vaatii aikaa. Siis huomiota. Sllaista huomiota, josta hän tunnistaa, että hänestä välitetään. Meillä nyt itseasiassa lähinnä äiti ja tytär ottavat yhteen, minä en oikeastaan joudu häntä komentamaan. Joskus toki myös minä teen tässä aloitteen. 5v näyttää olevan haasteelinen ikä (muutkin siitä näköjään kirjoittavat).
Tärkeintä on olla avoin myös tässä kysymyksessä, siis kertoa siitä ystävättärellesi. Keskustelu on avain siihen, että suhde toimii. Kipeistäkin asioista on hyvä puhua. Helppoa se ei ole.
Positiivista on jo se, että olet alkanut miettimään sitä, miten suhtautuisit tulevaan otto-tyttäreesi.
Jos sinulla on tuollainen ennakkoasenne lasta kohtaan, niin viisainta olisi perääntyä hyvän sään aikana ja keskittyä elämään sinkkuna tai etsiskellä kaltaistasi lapsista pitämätöntä naista, voitte sitten yhdessä yksinänne keskittyä itseenne...
Niin, minullakin sellainen asenne oli pitkään, tosin ei ehkä noin kärjistetty. Mutta kuitenkin sellainen, että en osannut suhtautua mahdolliseen yh-lapseen omanani (silloinen sanavalinta; kertonee kaiken), vaikka itse olen myös yh-lapsi. Ensimmäisestä lyhyestä, mutta riitaisasta yh-suhteestani tulikin pitkä väli - lähes 10 vuotta - että edes harkitsin yh:ta seurustelukumppanina. Nyt sitten olen ollut naimisissa kaksi vuotta yh:n kanssa - ilman normaalin lapsiperheen haasteita suurempia ongelmia. Näin se maailma meitä pyörittää.
Uusperhe asettaa aina omat haasteensa. Kun samaan aikaan omaa asemaansa perheyhteisössä alkaa pohtimaan kahden sijasta kolme, sosiaaliset jännitteet ja toisaalta positiivisetkin puolet eivät vain kaksinkertaistu - ne monikertaistuvat. Kun tuo nokkimisjärjestys-vaihe on ratkaistu, hedelmätkin ovat makeampia. Tärkeää on, että huomioit myös lapsen/lapset. Leikit hänen kanssaan; myös/eteenkin niitä leikkejä, mitä hän haluaa. Ok, nukkeleikkejä emme ole ottotyttäreni kanssa oikeastaan leikkineet, kun se ei oikein minulta luonnistu - lieneekö harjotuksen puutetta. Mutta esimerkiksi muistipeliä olemme pelanneet. Talvella pitää myös luistella, sillä se on hänen talvinen suosikkiharrastuksensa. Luistinten ostoon siis!
Muista myös puhua lasten äidille tuntemuksistasi. Parisuhdetta ei voi hoitaa puhumatta.