Mietin usein mikä mussa on vikana. Miksi mun sisälläni on aina se sama, selittämätön tyhjyys.
Mietin taaksepäin elämääni, minähän synnyin lesboksi. Pikkutyttönä olin ihastunut kaveriini, sitten murrosiässä jo, ainakin omasta mielestäni, PALAVAN ja epätoivoisen rakastunut parhaaseen tyttökaveriini monen kaipaavan vuoden ajan. Hän oli niin lähellä mutta kuitenkin niin saavuttamattoman kaukana. Yläasteella oli myös yksi söpö luokkakaveri, sydän hakkasi kun juttelimme, pelkäsin että hän huomaa... en uskaltanut katsoa silmiin, pelkäsin että polveni pettävät.
Pelko. Epävarmuus. Paineet. Ahdistus. Niinpä menin virran mukana, seurustelin poikien, ja myöhemmin miesten kanssa. Vaikka tiesin mikä oikeasti olin. Silti... Yritin kovasti. Niin monta vuotta. Mutta se tyhjyys... aina läsnä. Hellittämättä.
Sitten, monen mutkan kautta, mursin muurini, kaadoin kulissit omassa elämässäni, olin VAPAA! Huikaisevan vapaa. Aloin eheytyä. Pikkuhiljaa palaset loksahtivat vihdoin paikalleen. VIIMEIN! Kohtasin naisen josta oli tuleva ensimmäiseni. Hänen sylissään oli niin hyvä olla, olin tullut kotiin.
Sittemmin erosimme ja kohtasin muita, omalla tavallaan ihania naisia. Matka jatkuu yhä.
Mutta... se tyhjyys. Se on vihdoin poissa.
Mietin taaksepäin elämääni, minähän synnyin lesboksi. Pikkutyttönä olin ihastunut kaveriini, sitten murrosiässä jo, ainakin omasta mielestäni, PALAVAN ja epätoivoisen rakastunut parhaaseen tyttökaveriini monen kaipaavan vuoden ajan. Hän oli niin lähellä mutta kuitenkin niin saavuttamattoman kaukana. Yläasteella oli myös yksi söpö luokkakaveri, sydän hakkasi kun juttelimme, pelkäsin että hän huomaa... en uskaltanut katsoa silmiin, pelkäsin että polveni pettävät.
Pelko. Epävarmuus. Paineet. Ahdistus. Niinpä menin virran mukana, seurustelin poikien, ja myöhemmin miesten kanssa. Vaikka tiesin mikä oikeasti olin. Silti... Yritin kovasti. Niin monta vuotta. Mutta se tyhjyys... aina läsnä. Hellittämättä.
Sitten, monen mutkan kautta, mursin muurini, kaadoin kulissit omassa elämässäni, olin VAPAA! Huikaisevan vapaa. Aloin eheytyä. Pikkuhiljaa palaset loksahtivat vihdoin paikalleen. VIIMEIN! Kohtasin naisen josta oli tuleva ensimmäiseni. Hänen sylissään oli niin hyvä olla, olin tullut kotiin.
Sittemmin erosimme ja kohtasin muita, omalla tavallaan ihania naisia. Matka jatkuu yhä.
Mutta... se tyhjyys. Se on vihdoin poissa.
Vastaukset 21
Vanhimmat
mistä puhut. Ei auta vaikka haalisi kaikki maailman rikkaudet, menestystä, mainetta, valtaa, lapsia, perheen jne. jos oma itse on hukassa. Kun uskaltaa antaa viimeistenkin suojarakennelmien ja patojen murtua ja päästää sielunsa elämään valtoimenaan, kaikki virtaa luonnollisesti ja ihminen on tullut kotiin.
.. yksinäisyyttä on mukavampaa viettää kahdestaan.
*huokaus*
..nuorempana voimakasta erillisyyttä muista ihmisistä ja kärsin siitä, mutta tavallaan olen oppinut ymmärtämään vähitellen, että minä itse voin valita erillisyyden tai mukana olon ja se on helpottanut elämääni paljon.
Tuo tyhjyyden kokemus saattaa olla paljon samaa kuin erillisyyden kokemuskin.
On kiva että siitä joskus voi edes teoreettisesti päästä pois, sinä olet esimerkki siitä.
Minä taas olen oppinut pitämään tyhjyyttä normaalitilana. Yksinäisyys korostaa sitä, mutta yhdessäolokaan ei poista sitä täysin. Joskus kun on paljon tekemistä se tyhjyys unohtuu mutta sitten kun viettää koti-iltoja niin se tyhjyys on taas siellä.
Aslanistithan puhuvat tyhjyydestä jota homoseksuaali yrittää täyttää "kannibalisoimalla" seksikumppaneita. Mutta sekään ei tietysti poista tyhjyyttä. Eikä minulla ole edes ollut paljoa niitä seksikumppaneita.
Minulla se tyhjyys vain oli aina, sellaisena mustana aukkona sisimmässä, selittämätön asia. Ei siihen auttanut seura ei viini...
Mutta mulla se oli vain sitä, että elin kulissielämää, ja kun ei ole aito edes itselleen se jättää jäljet.
Hassua miten moni homofobikko puhuu eheytymisestä, tarkoittaen että homoseksuaalit jotenkin eheytyisivät takaisin NORMAALEIKSI eli heteroiksi. (suhteellinen käsitys...)
Itse taas eheydyin silloin kun aloin vihdoin elää omana itsenäni, uskalsin kaataa kulissit omassa elämässäni. Silloin aloin pikkuhiljaa eheytyä ja se tuntui mielettömän hyvältä. Olin VAPAA. Ja se ainainen tyhjyyskin oli poissa.
Yksinäisyyttä ja erillisyyttä toki joskus yhä tunnen, mutta se tyhjyys on poissa. :)
"Itse taas eheydyin silloin kun aloin vihdoin elää omana itsenäni, uskalsin kaataa kulissit omassa elämässäni. Silloin aloin pikkuhiljaa eheytyä ja se tuntui mielettömän hyvältä. Olin VAPAA."
Sama täällä. Se oli helpottava tunne. Melkein halusi juhlia, vaikka kieltämättä muut eivät oletetusti kovinkaan paljon arvosta sitä että tunnustautuu lesboksi. Tosiasiassa kuitenkin lähipiirikin hyväksyi asian. On toki kuitenkin ihmisiä joille olen kaapissa. Kell aarre on se aarteen kätkekööt.
Sama tunne minulla oli kun minut potkittiin pois uskosta. Mä mietin että eiks nyt pitäisi olla lähinnä katuvainen, mutta kuinkas olo tuntuukin niin helpottuneelta.
"Yksinäisyyttä ja erillisyyttä toki joskus yhä tunnen, mutta se tyhjyys on poissa. :) "
Minulla kai tyhjyys liittyy ahdistuneisuuteen ja angstiin. Olen liian herkkä näin älykkääksi tähän maailmaan.
Mitä on se tyhjyys, josta puhutaan? Eikö tyhjyys ole pohjimmiltaan hyvä asia? Tyhjyydessä kaikki on mahdollista. Jospa onkin kyse kaipuusta, etsinnästä, syvältä kumpuavasta tarpeesta elää tätä elämää kaikki ovet ja ikkunat sepposen selällään..auki, ihan auki. Tarpeesta antautua kaikkineen elämän virtaan ilman pelkoja. Tarpeesta avautua rakkaudelle, että voisi vihdoin toteuttaa oman olemassaolonsa ja olla se rakkaus.
Ymmärrän mitä tarkoitat, ja olen samaa mieltä.
Kuitenkin uskon että tyhjyyttä on monenlaista. Omani ei ollut laadultaan rakentavaa tai hyvää, vain ahdistavaa ja surullista. Siinä ei ollut mitään hyvää, oli kuin pieni osa sisintäni olisi ollut eksyksissä.
Kun viimein löysin kotiin eli naisen rakastavaan syliin oli se huikaisevan ihan tunne. Sitä tyhjyyttä en jäänyt kaipaamaan, kannoinhan sitä sisälläni lähes kolmekymmentä vuotta.
"Kun viimein löysin kotiin eli naisen rakastavaan syliin oli se huikaisevan ihan tunne."
Hyvin sanottu. Naisen rakastava syli on kuin koti. Koti jonne palaa rasittavan matkan jälkeen. Koti joka on ollut hukassa monet vuodet.
Ja se myös on huikaisevan ihana tunne koska kontrasti entiseen on niin valtava.
Nyt vain sinkkuna ei ole tuota kotia :(
Kirjoittaminen voi täyttää tyhjyyden uusilla sävyillä, rakentaa sinne tyhjyyden tilalle omaa valtakuntaa. Niille, joilla on havainnoivaa silmää ja hallussa pikatukun ylittävä eläväinen varasto sanoja, sanoja, joita osaa sijoitella jonoon ehtymättömän uusin kuvioin, niille ei tyhjyyttä ole edes riittävästi, aika hupenee käsistä. Luulisin. Suosittelen kirjoittamista kirjoitustaitoisille harrastukseksi, ja ammatiksikin, miksei? Ei tarvitse olla Tolkien, novelleista voi aloittaa. Ihan vain näin romskujen kuluttajana sanoisin, ajatuksenani. Miten tämä liittyy lesbousteemaan, ei mitenkään, sorry. Tulee vain mieleen, kun luen noita Catsynkin juttuja.
Minäkin olen varmasti jotenkin sisäisesti eheytynyt, sillä en tunne henkistä tyhjyyttä yksin ollessanikaan. En tarvitse ketään paikkaamaan tyhjää oloa. Nuorempana oli toisin. En osannut olla yksin. Nyt minulla on sisäinen rauha. Olen sovinnossa itseni kanssa. Silti tiedän, että en ole vielä valmis. Tunnistan omat puutteeni ja heikkouteni ja ne liittyvät toisiin ihmisiin. Olen epävarma, mutta tärkeintä on se, etten yritä teeskennellä muuta, etten kadottaisi itseäni.
Olen kuitenkin onnellinen myös toisten seurassa. En tunne olevani yksin ihmisvilinässäkään. Kaipaan ihmisiä. En minä riitä yksin itsellenikään. Rupesin tässä miettimään, että ihminen on laumaeläin. Aika tärkeätä on, että tulee hyväksytyksi, mutta tärkeintä on, että hyväksyy itse itsensä. Sielunsisarten löytäminen (esim. tämä keskustelupalsta) on ollut minulle tärkeätä. Muuten minä tuntisin itseni vieläkin yksinäiseksi ja sisäisesti tyhjäksi, näin uskon.
Nuorempana oli vaikeaa olla yksin. Vaikeaa ja haikeaa, olisi pitänyt olla ns. menossa mukana. Eheytymisestä en tiedä, mutta yksinolon rauha on vanhemmiten tullut liiankin kiehtovaksi, vai oliskohan tuo itsekästä mukavuudenhalua? Sieltä erakkomajalta voi sitten tehdä rohkeita hyppyjä ihmisten maailmaan, nähdä, jutella, väitellä, nauraa muiden kanssa, olla tovin sykkeessä mukana. Ja takaisin rauhaan, pöly laskeutuu. Nuorempana kaipasi kiihkeästi rakkautta, no se moodi on kai sentään jäänyt jotenkin päälle, mutta kammottava uhka häämöttää horisontissa: uusi, uusi läheinen voi olla häiriöksi, pitäs jotenkin muuttuakin varmaan, ei viitsis. Aina sitä riittää funtsittavaa ;).
Niin, olen minäkin oppinut olemaan yksin, toisinaan kaipaamaankin omaa rauhaa. Nautin toisinaan olla ihan itsekseni. Nuorempana sitä tosiaan ei osannut olla yksin, se oli jotenkin ahdistavaa. Voi se sitä vieläkin olla, mutta yleensä ei.
Liian omaa rauhaa rakastava parisuhteeseen en ole, sillä kumppanuus on parasta. Olen valmis joustamaan ja ottamaan toisen huomioon, muistaen että suhteessa on aina kaksi yksilöä vaikka yhtä monessa mielessä ovatkin. Sellaisessa sopivassa tasapainossa. :-)
Minä olen mieluummin yksin, kuin seurustelen ihmisten kanssa, joiden seurasta en niin välitä. Ei seurustelua seurustelun vuoksi. Ehkäpä tosiaan on niin, etten ole vielä kohdannut sitä oikeata, kun tuntuu, etten olisi valmis parisuhteeseen kenenkään kanssa. Sitoutuminenkin tuntuu hankalalta. Haluan katsella asioita välillä vähän kauempaa, ottaa etäisyyttä ja harkita asioita. Moni saattaa tulkita sen niin, etten välitä. Toisaalta tuntuu, että myös muut ahdistuvat siitä, jos itse kaipaa jotakin enemmän...
Jotenkin tuntuu, että aina pitäisi olla valmis niin paljoon enempään kuin mihin minusta oikeasti on. Pitäisi olla valmis tapaus = sinut itsensä kanssa. Jos on elänyt kauan yksin, ei ole helppoa sopeutua siihen, että toinen on ihan yhtä tärkeä kuin itsekin. Parisuhteessa ei voi ajatella vain itseään. Toistaiseksi minulle riittää, että olen tasapainossa itseni kanssa. Se on tärkeätä. Mutta ihan tärkeimpiä ovat ihmiset. Ei se seurustelu.
Tyhjyyteenkin voi tottua. Sitä voi ruveta pitämään normaalina olotilana.
kun kerran on löytänyt valon, ei siitä tahdo enää takaisin tyhjyyteen, mutta joskus vain käy niin, mutta eipä siltä ole kuin yksi suunta ylöspäin..
tuossa iltana eräänä mietin samanmoisia talven ääniä kuunnellessa kuin muutama vuosi sitten, tyhjyys oli silloinkin ympärillä, ja aina se on oleva mutta nyt sen tyhjyydenkin sisällä on, tieto siitä että Voi olla muutakin kuin tyhjä olotila.
Noiden talvien jälkeen olen tullut lähemmäs ihmisiä joiden seurassa viihdyn, vaihtanut elämäntyyliä, muuttunut,muuttanut, palannut, palanut,ja olen lähenpänä sitä onnellisuuden reunaa kuin tyhjyyden.
Kauniisti sanottu, ystäväni. :-)
Myös omilla valinnoilla voi vaikuttaa siihen, millä elämänsä täyttää vai täyttääkö millään.
Minun sydämessäni on tilaa. Sydämeni on täynnä tyhjää.
Joskus on hyvä olla yksin.
Zorro, Klaudia, Jennifer, joku muukin?
Jos kuulet, ehkä kuulet sen Joan Baezin äänellä. Tai, ehkä kuulet oman
äänesi laulamassa sen...
Ehkä laulat sen hänelle, ehkä itsellesi vielä...
Tämän minä kuulen sanoistanne. Tai, ehkä tämä elää vain itsessäni?
Suzanne takes you down to her place near the river
You can hear the boats go by
You can spend the night beside her
And you know that she's half crazy
But that's why you want to be there
And she feeds you tea and oranges
That come all the way from China
And just when you mean to tell her
That you have no love to give her
Then she gets you on her wavelength
And she lets the river answer
That you've always been her lover
And you want to travel with her
And you want to travel blind
And you know that she will trust you
For you've touched her perfect body with your mind
And Jesus was a sailor
When he walked upon the water
And he spent a long time watching
From his lonely wooden tower
And when he knew for certain
Only drowning men could see him
He said: "All men will be sailors then
Until the sea shall free them"
But he himself was broken
Long before the sky would open
Forsaken, almost human
He sank beneath your wisdom like a stone
And you want to travel with him
And you want to travel blind
And you think mayby you'll trust him
For he's touched your perfect body with his mind.
Now Suzanne takes your hand
And she leads you to the river
She is wearing rags and feathers
From Salvation Army counters
And the sun pours down like honey
On our lady of the harbour
And she shows you where to look
Among the garbage and the flowers
There are heroes in the seaweed
There are children in the morning
They are leaning out for love
And they will lean that way forever
While Suzanne holds the mirror
And you want to travel with her
And you want to travel blind
And you know that you can trust her
For she's touched your perfect body with her mind.
-Cohen-
Ihminen voi olla yksinäinen ja tuntea tyhjyyden sisällään myös ollessaan muiden joukossa. Joskus se tyhjyys ja yksinäisyys tuntuu jopa tavoiteltavalta.
Minä haluaisin olla yksin. Edes hetken. Tällä yksinololla en tarkoita konkreettista yksinäisyyttä - sitä riittää nytkin - vaan sitä, että saisin olla ilman niitä huolia ja paineita, joita minulla nyt on. Minun ei tarvitsisi leikkiä rakastavaa (tuohon en taida yltää, en lähellekään, arki on kai tehnyt tehtävänsä) vaimoa, kun oma mieli on ihan sekaisin. Ei tarvitsisi miettiä, miten muotoilla lauseita jotka kuitenkin tuottavat jollekin muulle tuskaa ja pahaa mieltä. Tai kertoa valkoisia valheita. Tai itse uskoa niihin. Ei tarvitsisi odotella ikäviä viestejä, eikä yrittää auttaa, kun se kuitenkin osoittautuu useimmiten turhaksi. Ei tarvitsisi luopua kaikista omista arvoistani ja periaatteistani. Saisin itsekkäästi päättää mitä teen, minne menen, milloin menen ja tulen, tämä netti mukaan luettuna. Siivoaisin, kun siltä tuntuu, eikä kukaan kävisi heti sotkemassa (tämä on pikkujuttu). Ihan kiva olisi myös päättää, miten palkkansa käyttää ilman "kivoja pikku ylläreitä". Usein käy niin, että kun vähän aikaa tuntuu menevän paremmin, onkin jo joku uusi juttu oven takana odottamassa.
Tulipa taas ruikutettua. Nyt tuntuu siltä, että vaihtaisin mielelläni tämänhetkisen olotilan siihen tyhjyyteen. Nukuin viime yönä n. kolme tuntia. Näin painajaisia. Itkin saman verran. Yksin toisen vieressä.
Toivottavasti edessä on parempiakin päiviä.
Tiedän tunteen... liiankin hyvin. Välillä olen meinannut luovuttaa. Mutta aina sitä vain nousee ja alkaa nähdä niitä valonpilkahduksia. Elämä taas alkaa maistua paremmalta. Niin se vain menee, niitä hyviä päiviä on edessä vielä monta. Sullakin. :-)
Sinun kai pitäisi opetella olemaan itsekkäämpi. Sinulla on oikeus ajatella itseäsi, oikeastaan velvollisuus, jos tarkkoja ollaan. Kukaan muu ei voi tehdä sinua onnelliseksi. Siihen pystyt vain sinä itse. Sinä voit vaikuttaa omaan elämääsi. On vain tekosyitä, jotka estävät sinua elämästä niin kuin haluat.
Täydellistä onnea ei kai olekaan. Minulle tärkeintä on vapaus, mutta silläkin on hintansa. Minulla ei ole tyhjyyden tunteita, kun olen muiden keskellä, mutta minusta tuntuu usein siltä, että toisten elämä on tyhjää... jotenkin tarkoituksetonta. Ehkä se onkin niin. En usko, että kovin moni osaa tai pystyy elämään niin kuin haluaisi. Uskon, että aika moni on pohjimmiltaan onneton ja yksinäinen.
Millaisia painajaisia näit? Minäkin näin viime yönä painajaisia. Olen lukenut unikirjasta, että jos näkee unessa jonkun kuolevan, se tarkoittaa hyvää sille ihmiselle. Toivon, että se pitää paikkansa. Jos elämä on tyhjää ja tarkoituksetonta, eikö se ole melkein kuin kuolema? Voiko siinä olla mitään hyvää?
Jos on tyytyväinen elämäänsä, ei kai siihen mitään muutoksia haluakaan. Tyytymättömyys ajaa ihmisiä eteen päin, etsimään ja löytämään. Ei kai pitäisi vaipua epätoivoon.