Mikä ihme naisia vaivaa tän asian kanssa. Olen eronnut tyttöystävästäni noin 1.5v sitten. Asumme edelleen yhdessä, ja aiomme asuakin siihen saakka kunnes jompikumpi löytää itselleen rakkaan. Nyt kun olen tavannut mukavia fiksun tuntuisia naisia jo useampia, niin melkeinpä järestään asia tyssää(tai siis mahdollinen lähempi tuttavuus)siihen että asun ex-kumppanin kanssa.
Olen tosissani yrittänyt selvittää ettei välillämme ole ollut mitään eromme jälkeen, eikä vanha suola janota tippaakaan.
Eli kysynkin siis. Olisiko paras vaan valehdella niinkauan kun tutustuu toiseen oikein kunnolla, vai mitä pitäisi tehdä?
Olen tosissani yrittänyt selvittää ettei välillämme ole ollut mitään eromme jälkeen, eikä vanha suola janota tippaakaan.
Eli kysynkin siis. Olisiko paras vaan valehdella niinkauan kun tutustuu toiseen oikein kunnolla, vai mitä pitäisi tehdä?
Vastaukset 35
Vanhimmat
Kyllä toi kieltämättä aika erikoinen asetelma on. Vaikka toisaalta jos olette ystäviä niin miksi et voi sanoa et asut ystävän kanssa. Jos sitten on tarvetta kertoa kuka on x niin kertoo sitten....
Minusta on hienoa jos voi ja on x kanssa ystävä sillä sekään ei aina kovin helposti onnistu...
Ja asua saman katon alla
Mutta kolikolla on toinen puoli..
eli jos rehellisyys potkii päähän niin eipä ole ne naiset ilmeisesti tarkoitettuja sinun elämään. Tai niin minä ainakin ajattelisin!
Tsemppiä elämään sinulle!!
Miksi asutte vielä yhdessä?Jos olette suhteellisen nuoria,ymmärrän.Mutta aikuiset naiset hyvin harvoin asustelevat yhdessä,edes ystävinä.Mutta jokainen lopultaan tekee niinkuin tykkää,jotenka mikä olen ihmettelemään.
Joo aikuisia ollaan ja mä vielä aikuisempi, eli ikäero on aika suuri, ja se myös oli osatekijänä yhdessäolemisen vaikeuteen(siis seurusteluun). Nyt yhdessä asuminen on todella hauskaa, ei riitoja mistään, ja kivaa kun ei tarvii olla yksin ja ystävyyssuhde senkun syvenee. Tosin myös kynnys uuteen suhteeseen kasvaa, kun on niin hyvä näinkin. Rakkaus on sit kuitenkin se mitä ihminen kaipaa.
Olisiko sinusta itsestäsi kiva käydä kylässä mahdollisen uuden lähemmän tuttavuutesi kotona, jossa edelleen asuu tämän entinen tyttöystävä/
nykyinen paras ystävä?
Ihan asiallinen ja fiksu kysymys, niinkun näköjään muutkin vastaukset, mut vastaan nyt sit sulle. Olisin ehkä hieman jännittynyt tapaamaan tämän exän, mutta varmaan olisin yhtä jännittynyt tapaamaan kenet vaan jonka tietäisin läheiseksi ystäväksi, asuinkumppani tai ei. Eli vastaus on siis et ihan jännittävältä.
Älä sit etsi muita!! elä ja ole sit x kanssa.
Hiukka ristiriitaista vistiä annat tohon alkuun nähden
Tuli just todistetuksi mitä mä tarkoitin. On niin vaikeeta tajuta et YSTÄVYYSSUHDE ei ole rakkautta. Eli miksi ihmisten ystävyys on niin vaikea asia käsittää? Vaikka olis kuinka hyvä ystävyyssuhde se ei korvaa rakkautta, ja vaikka me(Tepa)ei tunnetakkaan ni sulla on otsaa sanoa et miks en elä vaan tän exän kanssa. Mieti sitä!
Sanoisinko, että erittäin epäkypsä tapa lähestyä asiaa. Kuulostaa jopa katkeralta?!
Ensinnäkin itselläni herätti kysymysmerkin tuo lause "aiomme asuakin siihen saakka kunnes jompikumpi löytää itselleen rakkaan." Siis jompikumpi muuttaa sitten suoraan uuden luo? Vai? Vaikuttaa jonkinlaiselta läheisriippuvuudelta. Aikuisena naisena haluaisin itsenäisen, kenestäkään riippumattoman naisen. En naista, joka ei kykene erkaantumaan ja rakentamaan omaa elämäänsä. Ihan ehdoton juttu. Tämä saattaa olla kynnyksenä muillekin, etenkin niille fiksuntuntuisille.
Eikö olisi ihan terveellistä elellä hetki itsekseen, katsella elämää ilman sitä tiiviin kumppanuuden luomaa suodatinta? Ei ystävyys mihinkään katoa, vaikkei saman katon alla asuttaisikaan. Jos todella kyse on ystävyydestä.
Joskus on vaikeaa erottaa sieltä alta alitajuinen tarve pitää kuitenkin toisesta kiinni tai pelko irrottautua tutuksi ja turvalliseksi käyneestä tilanteesta.
Ja joku tuolla jo heitti kysymyksen, joka itsellenikin tuli mieleen. Olisitko itse iloisin mielin ja ilman epäilyksiä suhteessa, jossa nukkuisitte tyttöystävän eksän naapurihuoneessa, söisitte aamupalaa yhdessä? Se vain tuntuu kummalta aika monesta.
Ensinnäkin täytyy erottaa tilanteet, joissa yhdessä exän kanssa asutaan väliaikaisesti eron jälkeen ennen kuin toinen löytää oman asunnon, tilanteesta jossa yhdessä asutaan omasta halusta, vapaaehtoisesti tai pysyväisratkaisuna.
Exän kanssa asuminen vain käy monen luonnolle, siihen ei osata suhtautua, ja olisihan se kieltämättä outoa käydä uuden rakkaansa luona jossa majailisi myös tämän ex. Uudessa suhteessa on muutenkin aina paineensa etenkin alussa, eikä exiä siihen soppaan enää tarvita.
Tilanne ei vain ole monelle luonteva. Suhde on kahden kauppa ja vaikka se samassa kodissa asuva ex olisi kuinka vain ystävä totuus on se että hän on joskus ollut enemmän eikä häntä siksi voi verrata ihmiseen joka on aina ollut vain ystävä.
Ei ole reilua asettaa uutta ihmistä sellaiseen tilanteeseen johon kuuluu tiivinä osana ex. Se ei vain tunnu hyvältä.
Vaikka kuinka hän olisi vain ystävä niin se ei muuta niitä tuntemuksia joita exän läsnäolo aiheuttaa. Lähes meissä jokaisessa.
Itse olin muinoin tilanteessa, jossa tapailin naista, joka asui exänsä kanssa. He jopa nukkuivat samassa sängyssä. Täytyy myöntää, että asetelma vaivasi mieltäni hyvinkin paljon ja päätin, etten halua sekaantua moiseen soppaan.
Ei ystävyydessä ole mitään pahaa ja siinä että ystävykset asuu saman katon alla. Mutta se että se ystävä on exä niin siinä on kummallisuutta kerrakseen.
En voisi kuvitellakkaan meneväni uutukaisen ihastuksen/rakastuksen luoksi jossa majailee myös hänen exä!
Voisit asettua toisen saappaisiin niin huomaisit miten kummallista tuo on...
Ainakin minusta.
..ei ole paljon tullut sivuilla käytyä. Ja muutenkin väsyttää. Penteleen syksy..:(
Alaskalainen luffe on murun =)
On niitä sellaisiakin, jotka eron jälkeen vielä seurustelevat exän kanssa odottaen siinä samalla, että löytävät paremman.
en missään nimessä alkaisi naisen kanssa, joka asuu yhdessä exän kanssa! ystävyyden hyväksyn, mutta yhdessä asuminen on liikaa.
Voihan sitä asua erilläänkin, mutta "seurustella" silti, vaikka olisi tavallaan erottu. Minulle on ollut tosi vaikeata saada selvyys näihin asioihin, onko joku vapaa vai ei, sillä suhteet voivat olla niin epämääräisesti määriteltäviä, ystävyyttä - rakkautta...
Hulluinta on, että ihmiset eivät itsekään tiedä, seurustelevatko vai eivät ja näin voi jatkua vuosikausia. Onko olemassa mitään selviä tekijöitä, jotka muuttavat suhteen seurustelusuhteeksi niin ettei sitä voida pitää enää ystävyyssuhteena?
En yhtään ihmettele, että asumismuotosi tuntuu potintiaalisista tyttöystävistä epäilyttävältä. Periaatteessa esim. pääkaupunkiseudulla mainitsemasi yhdessä asminen voi olla hyvin järjellä perusteltavissa ja käytännössä toimivakin, mutta siltikään en ihmettele, jos joku säikähtää... Helpommin "sulatettavaksi" asian voisi tehdä se, että myös ex-partnerillasi olisi uusi, toimiva suhde.
Minä olen ollut aika varovainen näissä heterosuhteissanikin; en ole edes nuorena halunnut aloittaa vakavampaa seurustelua sellaisen miehen kanssa, joka asuu vielä "kotona" (saati sitten, että olisi hypännyt suoraan toisesta liitosta!) Mielestäni yksin asuminen ja omillaan oleminen on tärkeä vaihe ihmisen itsenäistymisessä, varsinkin kun se itseltäni jäi aikoinaan liian lyhyeksi. Olisi voinut vähän tarkemmin miettiä, mitä oikeasti haluaa.
Älä nyt kuitenkaan valehtele uusille ystävillesi! Jos uusi suhde on toimiakseen, se toimii varmasti myös tältä pohjalta. Rehellisyys on kuitenkin montaa muuta asiaa tärkeämpi.
Minustakin on tosi tärkeätä se, että ihminen kertoo rehellisesti sen, jos seurustelee jonkun kanssa. Jos ei seurustele - vaikka ei olisi koskaan seurustellutkaan - niin senhän voi myös sanoa. Eri asia sitten on, kuka sitä uskoo. Sitä pitäisi kai saada toinen vakuuttuneeksi siitä, ettei muita ole. Kaikki naiset eivät ole niin helposti höynäytettävissä. Virheistä oppii varovaiseksi. Toistenkin kertomuksista voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miten petollisia naisetkin voivat olla. Homo-biseksuaalit ovat oppineet salaamaan suhteensa aika hyvin, sillä monet elävät kaapissa. Kaikki eivät kysyttäessäkään kerro seurustelevansa. Avoimuus on joskus paikallaan, mutta se ei taida olla aina niin helppoa. Itse olisin tosi varovainen, ennen kuin luottaisin toiseen, sanoi hän mitä tahansa. Kannattaa katsella vähän pitempään, ennen kuin ryhtyy mihinkään...
Mulla ollu tilanne jossa asuin exäni kanssa, ja kuulin kyllä siitä hyvää ja pahaa. Ja meillä oli se ongelma että me oltiin toistemme parhaat ystävät ja viihdyttiin yhdessä ja kukaan ei uskonut etteikö meillä olisi vielä jotain pientä vipinää menossa. Me juteltiin tästä hänen kanssaan kun huomattiin että se on esteenä molempien joillekkin suhteille. Mutta me päädyttiin siihen että meidän ystävyys on sen arvoista. Kun oikea ihminen sitten ajastaan sattui kummallekkin kohdalle ei asia ollut ongelma ja todellakin toinen muutti pois jne.
Mä en ikinä ymmärrä tuota kuinka jokaisen pitäisi olla yksin ja jne suhteen jälkeen.
Ihan kuin pitäisi vetäytyä elämästä vain siksi että on eronnut. Kyllä itsenäinen voi olla vaikka asuu jonkun kanssa, ja enempi se kasvattaa kuin se että sitä yksinasumista pidetään jonain aikuisuuden merkkinä.
Sekä yksin että yhdessä että kimppakämpässä eläneenä voin sanoa, että yksinasuminen ja -eläminen on erittäin terveellistä ja kasvattavaa ihan jokaiselle. Kun on yksinkertaisesti pakko tulla itsensä ja elämänsä kanssa toimeen ilman oheistekijöitä. Siinä oppii yllättävän paljon asioita itsestään. Myös niitä, joita on helppo piilotella itseltäänkin, kun on jatkuvasti toisten vaikutuspiirissä. En ole ainoa, joka tämän asian on todennut. Uskallanpa väittää, että on paljon ihmisiä, jotka eivät USKALLA elää yksin juuri tästä syystä. Itsensä kohtaaminen voi olla raadollista puuhaa. Mutta ah niin hyväksi ihmiselle, kyllä. Ja sitä kautta myös lähellä eläville.
Itselläni on läheisiä ja rakkaita ystäviä mutta ei minun tarvitse elää heidän kanssaan kylki kyljessä. Päinvastoin, koen että juuri tuon lämpimän suhteen vuoksi voimme nimenomaan asua etäälläkin. Aikuinen ihminen ei tarvitse ympärivuorokautista vierihoitoa pitääkseen suhteen elossa. En usko tähän edes rakkaussuhteessa. Ja minulla on hyvin toimiva, hyväntuulinen sellainen elämäni rakkaimman naisen kanssa. Joten kovin väärillä teillä en voi olla.
No ihmisiä on monelaisia, ei se tarkoita että ei ole kosketuksissa itseensä tai elämän raadollisuuteen vaikka ei asu yksin, ja tuo että vierihoidoksi kutsutaan yhdessäasumista on jo naurettavaa.
Tosi aikuiset joo rakastaakin 300 kilsan päässä toisistaan ja todella hyvät ystävät ni niiden ei tarvi nähdä kuin kerran vuodesa jne.
Kysmys kai oli tässä koko aiheessa siitä että jos jää asumaan exän kanssa.
Mun mielestä jos se tuntuu teistä hyvälle niin miksi ei, kyllä aina löytyy vahvojaki yksilöitä jotka ei romuta suhdetta tuollaisen asian takia.
Ja edelleen mä olen sitä mieltä että ei tarvitse asua yksin ollakseen hyvinkin tietoinen itsestään ja elämästä. Se on jotain siperian perintöö että pitää kärsii ja olla yksin ja käydä läpi asiat yksin että oppii ja vain siten tulee Oikea ihminen.
Yksin asuminen on joskus hyvää oppia, totta.
Mutta läheisyyden suhteen olemme hyvin erilaisia. Minä kaipaan suhteessa paljon läheisyyttä ja myös annan sitä toiselle. Mutta niinpä samanhenkiset ovatkin onnellisia yhdessä, kunhan ne toiveet osuvat yksiin. :D Eli fyysisesti haluan viettää paljon aikaa rakkaani kanssa, joskaan en jokaista hetkeä. ;)
Ystävyyssuhteita taas on monenlaisia, toisia näkee harvoin ja toisia useammin, eikä se määritä ystävyyden laatua.
Minä en myöskään näe asiaa niin, että ennen parisuhteen solmimista tai eron jälkeen pitäisi olla aivan yksin, ei niin. En vain ymmärrä sitä, miten jotkut ihmiset voivat siirtyä suhteesta toiseen, yksi toisen perään... ilman että välillä miettivät, onko kaikki ihan okei. Elämä ei minun mielestäni ole pelkkää suhteilua ja seurustelua, vaan paljon muutakin. Moni asia jää kokematta, jos ihmisellä ei ole koskaan mahdollisuutta tai rohkeutta elää yksin. Luulisi, että jossakin vaiheessa yksin elämistä voi ruveta kaipaamaan ja sitten, jos onkin jo parisuhteessa, se voi olla myöhäistä tai ainakin paljon hankalampaa. Yksin olemiseen sisältyy myös paljon hienoja asioita, jotka kannattaa kokea. Epäilemättä aika moni ihminen saa viettää vanhuutensa yksin, mutta se tulee aikanaan. Ei elämä lopu yksinäisyyteen, ei ainakaan minun elämäni. Ei yksinäisyydessä ole mitään pelottavaa eikä pelättävää. Moni vain taitaa ajatella niin, että jos joku on yksin, siinä on jotakin vikaa. Elämää voi elää monella eri tavalla.
Kyllä se yksinasuminen ja olo on jokaisen elossa asia joka tulee eteen ja ei se olekkaan mikään mörkö.
Ja se että suhteesta hypätään toiseen on asia jota en kanssa ymmärrä, mutta ehkäpä siihenkin on hyvät syyt.
Elämää on niin monimuotoisena ja se että jotain ei ymmärrä ei tee siitä väärä, siitä kai kaikki on samaa mieltä.
Mä lähinnä sitä ihmettelen kuinka moni tuomitsee niin jyrkästi sen kun ei halua olla yksin, heti on lapsellinen ja epäaikuinen ja kypsymätön ihmisraakile.
Just esim tämä aihe että jää exän kanssa asumaan ja kukaan ei halua olla sun kanssa tekemisissä sen takia. Ainoa oikea ero on kai sellainene ttä sahataan kalusteet kahtia ja ei sen jälkeen mainita edes toista nimeltä.
Onko se niin että ihminen on toiselle susi.
Reviirit pitää olla vapaana kaikesta mikä voisi
olla uhka itselle.
Mä olen elänyt ja tulen elämäni niin elämään että jos on ihminen josta välitän niin luotan ja joskus siinä saa siipeensä mutta se on vain elämää.
Jos mä tuhlaisin energiaa murehtimiseen että miltähän tämäkin asia muista näyttää yms niin kai se katkeroittaisi.
Elämisen ilo on sen monipuolisuus niin hyvässä kuin pahassakin.
Ihan puhtaasti kokemuksesta ja lukuisia ihmisiä läheltä seuranneena pakko sanoa, että semmoinen hyvä balanssi syntyy, kun on kokemusta sekä itsensä kanssa elämisestä että yhdessä elämisestä. Toisessa oppii rutkasti asioita suhteessa itseensä, toisessa suhteessa muihin ihmisiin. Elämä on todellakin monimuotoista, juuri siksi tuo on tärkeää!
Pitää muistaa, että asiat tapahtuvat aina tämän piskuisen itsen kautta suodattuen, joten rauhassa harjoitettu itsetutkiskelu ei tee pahaa yhdellekään sielulle. Asiat helpottuvat, suhtautuminen asioihin ja ihmisiin helpottuu, siipeen ei satu enää niin usein ja pahasti. Oppii myös ymmärtämään kummasti miksi jostain toisesta tuntuu pahalta se mikä minusta on ihan jees.
Asiat eivät ole noin musta-valkoisia. Ihmisten ei TARVITSE elää etäällä toisistaan mutta etäisyys ei myöskään kadota tunnetta, jos sellainen jostain syystä syntyy. Itse käsittelen tuota etäisyys-ilmiötä myös ehkä enemmänkin henkisenä tilana. Tarkoitan, että minusta ystävät ja myös rakastetut voivat tehdä päätöksiä ja ratkaisuja omista lähtökohdistaan, elää myös omaa elämäänsä ja pitää omat ihmisensä, joiden ei tarvitse olla sen toisen ihmisiä.
Ja kyllä, minulla on muunmuassa erittäin läheinen ja rakas ystävä, jota näen hyvin harvoin mutta henkinen yhteys hänen kanssaan toimii loistavasti. Kun olemme yhteydessä, tuntuu kuin olisimme nähneet viimeksi eilen. Ystävyys ei välttämättä tarvitse jatkuvaa vieressä istumista.
Kuka on väittänyt, että yksin eläminen on kärsimistä? Raadollisuus voi tarkoittaa myös sitä, että kaikki mitä kohtaat itsessäsi on helvetin totta. Niin hyvä kuin pahakin. Kun ei ole kenenkään muun mielipide tai läsnäolo häiritsemässä. Se siitä.
Mutta jarrutettakoon nyt sen verran, että mielipiteitäni varmasti värittää se, että olen pienestä asti ollut harvinaisen omaehtoinen tyyppi. Aikuisiällä en ole varsinaisesti tarvinnut ketään ollakseni onnellinen ja tasapainossa. Suhteissa olen ollut, koska olen halunnut ja koska olen kiinnostunut jostain ihmisestä. Olen myös elänyt useita vuosia yksin, koska en halunnut suhdetta. Oli muita tärkeitä asioita, joihin halusin keskittyä.
Minua on aina rasittanut naisissa tarve ripustautua. "Oikea" suhde tarkoittaa tosi monella jatkuvaa yhdessä oloa, kaiken jakamista, välitöntä yhteenmuuttamista, samoilla keuhkoilla hengittämistä. Sama leimaa myös monia ystävyyksiä. Niissä ollaan tasan yhtä mustiksia kuin suhteissakin. Olen tässä juuri hiljattain seurannut läheltä yhtä sellaista episodia. Olen myös itse aiemmissa suhteissani törmännyt näihin asioihin monta kertaa. Ei toiminut.
Siksi minä suhtaudun epäillen noihin symbiooseihin. Minusta ne ovat pikkutyttöjen touhuja, on henkilön ikä mikä tahansa. Sukua sille, että ostetaan samanlaiset takit, kun ollaan bestiksiä. En voi sille mitään, että minuun tekee vaikutuksen ihminen, joka on selvittänyt asiansa, valinnut oman tiensä, ei tarvitse ketään tehdäkseen elämässään ratkaisuja ja valintoja mutta osaa silti olla ihminen ja rakastaa. Tai ehkä juuri siksi.
Hih.
Veit sanat suustani.
Minulle on ollut toimiva ratkaisu jopa tämä etäsuhteessa eläminen.
Kumpikin olemme voimakastahtoisia, itsenäisiä, riippumattomia ihmisiä, joilla ei ole tarvetta elää jonkun kanssa saman katon alla jatkuvasti.
Yhteiseksi ajaksi laskemme myös puhelimessa vietetyn ajan. Puhelimessa käymme kaikenlaisia keskusteluita päivän tapahtumista ja jaamme arkea hyvin samaan tapaan kuin yhdessäasuvat pariskunnat, ainoana erona se, että emme asu, emmekä todennäköisesti tule koskaan asumaankaan yhdessä tai edes samalla paikkakunnalla.
Minä karsastan symbioosia hyvin voimakkaasti. Tunnen liikaa läheisriippuvaisia, jotka viettävät kaiken aikansa yhdessä. Ja kun suhde kariutuu, aletaan kiireesti ottaa yhteyttä ystäviin ja toivotaan, että jokaiselle päivälle löytyisi joku seuranpitäjä. Näitä löytyy niin heteroista kuin vähemmistöistäkin.
Minä olen aina viihtynyt yksin, omissa maailmoissani. Kirjojen ja musiikin äärellä. Ystäviä tapaan harvakseltaan, kun yhteistä aikaa sattuu löytymään suuremmitta ponnisteluitta.
Kirjoitan sitäkin useammin sähköposteja, ja saan niitä. Paras ystäväni asuu Kanadassa, toinen hyvä Usassa. Ystävyys ei katso välimatkaa. Kun he käyvät kesäisin Suomessa parin kuukauden ajan, on kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan.
Olen tullut isääni. Hän on sellainen hiljainen tarkkailija, joka puhuu vähän, mutta asiaa. Vanhetessani olen huomannut itsessäni samoja piirteitä yhä enemmän ja enemmän. Tosin naisena juttelen kyllä ehkä kuitenkin hiukan enemmän:)
Mutta vetäydyn mielelläni omaan rauhaani miettimään syntyjä syviä ja kirjoittelemaan asioita ruudulle.
Olen elänyt sekä perinteisessä pitkässä parisuhteessa (tällä tarkoitan nyt samassa kaupungissa asumista ja tiheämpää, pari kertaa viikossa tapahtuvaa tapaamista) että etäsuhteessa. Kummassakin on omat hyvät ja huonot puolensa. Ja kumpikin sopii jollekin, ja toiselle taas ei.
Kyllä varmaan sulle oikeet ihmiset ymmärtää asian.
Ite asustelin 4v exän kaa ja sillosta kihlattuani asia ei häirinnyt eikä exääkään.
Toisaalta kihlattu asusteli huitsinnevadassa.Täällä etelässä oli paljon lystimpää ja terveellisempää asustella jonkun kaa.
Eli meist kumpikin oli semmosia, jotta ruokailut jäi leipäkahvilinjalle, jos ihan yksistään olis asunnu.
Onhan se kivempi tehdä ruokaa kahdelle.
Ja kaikenmaailman laskut meni puoliksi.Hesarit ja semmoset.
Työttömyyskin riivas sillon.
Ja lemmikeillekin oli hoitaja ja kukille kastelija, jos sinne nevadaankin läksi.Ja nevadastakin sai tulla meille. Tulivat ihan hyvin juttuun keskenäänkin. Lähes kaikki exät tykkää
toisistaan ja tulee juttuun. Musta se on ihan normaalia. Ja mäkin tuun hyvin juttuun exien nykysten kaa. Käydään syömäs toisten luona ja synttäreitä juhlitaan ja semmosta.Yhtä suurta perhettä ja vanhuuskaan ei luultavasti tule olemaan erikoisemman yksinäinen. Kaikki tahdotaan samaan vanhainkotiin.Naurattaa, kun aattelee sitä sarjaa Mummo, kun tuli joskus menneisyydessä telkusta.
Meinas tulla suhdepakolainen asusteleen menneenä kesänä päivän varotusajalla ja kun kysäsin nykyseltä mitä mieltä hän on moisesta, niin eipä tuo pistänyt pahakseen.
Hällä kyllä onkin kokemusta kaltoin kohdeltujen asuttamisesta kotonaan.
Niinkun mullakin. Otin asuun joskus nuorempana
ukkonsa hakkaaman tuttuni, kunnes hää pääs jaloilleen.
Niin ja olihan sillon kun exän kaa asusteltiiin , yks hänen jaloilleen yrittävä ystävänsä kolmantena asukkina muutaman kuukauden.
Eikä kihlattu tykänny kyttyrää, vaikka kahden naisen kaa asustelinkin.
Tämäkin taitaa olla niitä asioita, jotka täysin riippuvat kyseessäolevan henkilön persoonallisuudesta. Minua henkilökohtaisesti tilanne, jossa potentiaalinen naiseni asuisi eksänsä luona ei laisinkaan innosta, syistä jotka ovat aikaisemmissa kirjeissä mainittu moneen kertaan. Tämä kuitenkin johtuu vain siitä että itse en tarvitse läheisyyttä mitenkään erikoisemmin ja nautin yksin olemisesta. Olisi suorastaan itsemurhaa alkaa seurustelemaan ihmisen kanssa, joka ei nauti yksinäisyydestä yhtä paljoa kuin minä.
tästä voisi vääntää kättä ja ajatuksia vaikka hautaan asti kun ei ole yksiselitteistä vastausta tähän. Paitsi se että 99% ei pidä siitä että asuu kenekään kanssa kun sitä ei voi ottaa sitten tosissaan=)
Meitä on moneen junaan ja asemallekkin.
Nää on aina virkistäviä ajatuksenvaihtoja.
Keksiköön joku kivan uuden aiheen.
Musta tää asia menee näin, siis tää on mun oma näkemys asiasta, toivottavasti kukaan ei nyt riehaannu tästä:D..et joo ns. exän kanssa voi asua yhdessä mut onks ne tunteet (henkisesti siis) oikeesti kuollu vaiks fyysisesti ei olis mitään?
Mun käsittääkseni ei jos viittii saman katon alla viä majailla:)
Mut jotkut faktat olis jokaisen ihan hyvä myöntää tai edes tiedostaa itselleen..
Asiaa pitäs kai lähestyä niin et kuinka monelle pitkään yhdessä olleella pariskunnalla on lopulta käyny niin et se kumppani on se paras ja syvin ystävä ja ei kauheesti toisen fyysiset hypyt sinne tänne ees hetkauta sitä suhdetta loppujen lopuks..
Henkinen pettäminen on lopulta pahempaa kun fyysinen kai?
*Röyh*
Siis meitä on niin monenlaisia ihmisiä. Olen miettinyt miten tätä elämää tulis elää. Exäni oli sellanen että piti yhteyksiä kaikkiin aiempiinsa pitäen grillijuhlia ja mitä millonkin, harvoin tosin, ilman mitään ongelmia. Oisko se ihanteellinen malli elää? Säilyttää ihmissuhteet vaikka rakkaussuhteet heidän kanssa onkin dead? Itse olen toisenlainen. What is past is past.
Kaikilla sillat ei vaan säily. Uusia tuulia kohti - se on mun tapa. Elämässä täytyy saada olla kokonaisrauha kaikesta menneestä. - Olenko ahdas, enkö olekaan hyväksynyt tätä ihmistä jota rakastin? Jos en hyväksynyt rakastinko sittenkään? Ja kun ainoa tarkotus elämälle yleensä on rakkaus, rakastaa rakastaa ja rakastaa.
Kyllä muakin epäilyttäisi. Pitäisi tutustua hyvin, jotta voisi luottaa jos ihastus elelisi entisen kanssa.
Tuolla tavalla kyllä karkoitat naisia, se on varmaa. Eikö kannata miettiä kumpi on tärkeämpää; uuden ihanaisen mahdollinen löytyminen vai sen entisen kanssa asuminen.
Eihän ero ole lopullinen, ennenkuin olette muuttaneet erilleen.
Mikä tahansa muu ratkaisu on vain totuuden välttämistä.
'Suhde' sisältää muutakin kuin seksiä.
Vaikka suhteenne seksuaalinen osuus olisikin päättänyt, tämä voimakas tarve asua saman katon alla, puhuu taas sen puolesta, että rakkaussuhteenne elää yhä, vain toisella tasolla.
Eihän tuollaiseen tilanteeseen kukaan ulkopuolinen uskalla tulla. Teillä on selvittämättömiä asioita jos ette uskalla yksin asua eron jälkeen.
Tämä on siis minun vaatimaton mielipiteeni.
Tunnen tapauksen, jossa asuivat yhdessä eron jälkeen. Kumpikin uskoutui tahollaan, että haluaa palata yhteen. Siksi eivät muuttaneet erilleen, koska toivon kipinä oli aina olemassa.
Tilanne päättyi vasta viiden vuoden kuluttua, kun toinen joutui työkomennukselle ulkomaille ja palasti uuden naisystävän kanssa kotimaahan!