anonyymi minäsi
puhuttelee
tai oikeastaan
pyörittää
mieleni teatteria
olen tänäänkin
pukeutunut mustaan,
kyynisyyteen
riidanhaluun, joka
on ottanut
syvyytensä
painon, jolla
on
kyyneleen ja
naurun
inhimillinen
viehtymys
kyky tahtoa
ja oikoa
tarpeitaan
pettää
ajan luomassa
myötävaikutuksessa
särmikkyyden
lumouksen
raapiessa
ihosi sileää pintaa,
rakkauteni
suloista kohdetta
paradoksaaliselta
alueelta,
mielen sopukoista,
joissa auringon
kadotetut väritkään
eivät luo
hohtoaan
siellä missä
yksinäisyys raivoaa
ja tiuskii
kadotettua kauneuttaan
vastaanottaa häiriötiloja
elämän
kauneimmat silmät
kieltäytyivät näkemästä
tuntemasta,
tuulenhenkäyksen
nostamaa sointia
vastavuoroista suhdetta
kuinka olin
aiemmin haltioitunut
kihariesi ruusuista
sulkasi pehmeydestä
kuinka se kutittaa
täydellisyyden
estetiikkaa
tätä taloa,
kokonaista elämää
ja sen
tunneherkkää
valtakuntaa
ja kun se
pyyhkäisee
se vie kaiken
kuten
hiekka murenee
nöyrtymisen painosta
viiltäen vaikka
ranteensa
osoittaakseen
kiintymyksen tason
tyhjyyden ja
kumouksellisuuden
kyvyn
sumentaa loogiset
ajatuksemme
ja siinä kuohussa
arvaamaton
kohtaa kesyttömän
ei ymmärrä
olevansa portilla,
jossa puhdas
kosketus on enemmän
kuin kuun
täydellisyys
povesi pyöreys,
levitetty haara
tai ajatuksen
ystävällisyys
rakkauden kelluessa
tyvenessä,
kahdessa pisteessä
meissä
tuntematta enää
tuskaa,
kiukkua, johon
sisukseni oli
syttynyt
olin rakkaudessani
voimaton,
elämän ja
kuoleman käsissä
vellova aitaus
tuulen alla
nukkuva herkkyys,
joka on
vuode, nainen
ja jumala
kumartuen
nostaen ja laskien
ankkureitaan,
kyvyssäni elää
ja rakastaa
syntyä sanoissa,
niiden merissä
ja taivaissa
kehostasi
tulvahtavassa
lämmössä
toivoa ja rukoilla
kohtaloa
vapahtajaa,
joka polttaisi kaiken
turhuuden
sokean löytää
ja kulkea
viedä perille,
vaikka tietää
taas eksyvänsä
löytääkseen,
vaikka tietää
kadottavansa
lempeyttä ja
hellyyttä,
olemassaolosi
osatotuuksia
suhteita,
jotka
pyrkivät suhteeseen
tunteisiin, jotka
eivät tunnusta
rajallisuutta
olemalla viestintuojia,
arkipäiväisyyksien
vankeja
pelkäämällä avata
voimiensa
ja heikkouksiensa
portin
oliko nerous
menettänyt
suhteellisen tajunsa
tulppa saanut
täytetyt
aukkonsa
luodessaan uuden
mittapuun
asioiden kululle
olinhan menettänyt
pisimmän
rikoskumppanuuden,
yksinäisyyden
suurilla liekeillä
palaviin silmiin,
joihin yökin
lankeaa ja
päivä saa alkunsa
päivänvalo, joka
paljastaa
elämänsä tarkoituksen
kantaessaan hartioillaan
painostavan kauneuden
keskittyessä
taistelun hiljaisuuteen
minä,
tavallinen ihminen
vailla barrikadeja
tai kysymyksiä
on vain himo,
ihosi pehmeys
ja ihme
jumalan luoma
kyky olla
esileikityn veden
uusi maa, johon
ankkuroitua
ajantajun
pyyhkäisevä juopumus,
kohde tai saalis
yhdentekevää
yhtymäkohtien ympyrä
on sulkeutunut,
siroteltu onnemme
on edessäpäin
elämä etenee
hitaasti ja
juo lähteestä,
eteen asetellusta
kukka-asetelamasta
nuuhkien ja
riistäen niiden
salaisuuden,
tässä ja nyt
olevan
tuonpuoleisuuden
linnunradan
aistien leikkikalun
vierailijan ajassa,
nimesi johon
ulotun
sydämen, jonka
kosketus ei
ole pintaa
vaan kyky
voittaa suru
patoutuneet
murheet
murtaa pato
elävän tuntuinen
mielikuva
uhmaamalla
rinta rinnan
maailmaa
siten kuten
maailmanhistoria
kirjoittaa
aina uudelleen
samoista
lähtöaineksista
syntyäkseen
toisessa ulottuvuudessa
toinen toisensa
toiveena
riippumatta onko
kohtaloa
itkeä
rakkautensa tähden
kuulla askeleet
mennä syvemmälle,
voidakseen uskoa
todellisuuteen
jotta ei pelkäisi
olla täyttymyksen
täysi ja
löytääkseen jäljen
rohtuneen huulen
poimima haudattu sydän
uskonsa
levottomuudessa
nytkähteleviin päiviin
sitä mennyttä
ystävyyttä,
jolloin sydämeni
oli vain
rakkautesi kokoinen
https://www.youtube.com/watch?v=Lfph3043yZU
puhuttelee
tai oikeastaan
pyörittää
mieleni teatteria
olen tänäänkin
pukeutunut mustaan,
kyynisyyteen
riidanhaluun, joka
on ottanut
syvyytensä
painon, jolla
on
kyyneleen ja
naurun
inhimillinen
viehtymys
kyky tahtoa
ja oikoa
tarpeitaan
pettää
ajan luomassa
myötävaikutuksessa
särmikkyyden
lumouksen
raapiessa
ihosi sileää pintaa,
rakkauteni
suloista kohdetta
paradoksaaliselta
alueelta,
mielen sopukoista,
joissa auringon
kadotetut väritkään
eivät luo
hohtoaan
siellä missä
yksinäisyys raivoaa
ja tiuskii
kadotettua kauneuttaan
vastaanottaa häiriötiloja
elämän
kauneimmat silmät
kieltäytyivät näkemästä
tuntemasta,
tuulenhenkäyksen
nostamaa sointia
vastavuoroista suhdetta
kuinka olin
aiemmin haltioitunut
kihariesi ruusuista
sulkasi pehmeydestä
kuinka se kutittaa
täydellisyyden
estetiikkaa
tätä taloa,
kokonaista elämää
ja sen
tunneherkkää
valtakuntaa
ja kun se
pyyhkäisee
se vie kaiken
kuten
hiekka murenee
nöyrtymisen painosta
viiltäen vaikka
ranteensa
osoittaakseen
kiintymyksen tason
tyhjyyden ja
kumouksellisuuden
kyvyn
sumentaa loogiset
ajatuksemme
ja siinä kuohussa
arvaamaton
kohtaa kesyttömän
ei ymmärrä
olevansa portilla,
jossa puhdas
kosketus on enemmän
kuin kuun
täydellisyys
povesi pyöreys,
levitetty haara
tai ajatuksen
ystävällisyys
rakkauden kelluessa
tyvenessä,
kahdessa pisteessä
meissä
tuntematta enää
tuskaa,
kiukkua, johon
sisukseni oli
syttynyt
olin rakkaudessani
voimaton,
elämän ja
kuoleman käsissä
vellova aitaus
tuulen alla
nukkuva herkkyys,
joka on
vuode, nainen
ja jumala
kumartuen
nostaen ja laskien
ankkureitaan,
kyvyssäni elää
ja rakastaa
syntyä sanoissa,
niiden merissä
ja taivaissa
kehostasi
tulvahtavassa
lämmössä
toivoa ja rukoilla
kohtaloa
vapahtajaa,
joka polttaisi kaiken
turhuuden
sokean löytää
ja kulkea
viedä perille,
vaikka tietää
taas eksyvänsä
löytääkseen,
vaikka tietää
kadottavansa
lempeyttä ja
hellyyttä,
olemassaolosi
osatotuuksia
suhteita,
jotka
pyrkivät suhteeseen
tunteisiin, jotka
eivät tunnusta
rajallisuutta
olemalla viestintuojia,
arkipäiväisyyksien
vankeja
pelkäämällä avata
voimiensa
ja heikkouksiensa
portin
oliko nerous
menettänyt
suhteellisen tajunsa
tulppa saanut
täytetyt
aukkonsa
luodessaan uuden
mittapuun
asioiden kululle
olinhan menettänyt
pisimmän
rikoskumppanuuden,
yksinäisyyden
suurilla liekeillä
palaviin silmiin,
joihin yökin
lankeaa ja
päivä saa alkunsa
päivänvalo, joka
paljastaa
elämänsä tarkoituksen
kantaessaan hartioillaan
painostavan kauneuden
keskittyessä
taistelun hiljaisuuteen
minä,
tavallinen ihminen
vailla barrikadeja
tai kysymyksiä
on vain himo,
ihosi pehmeys
ja ihme
jumalan luoma
kyky olla
esileikityn veden
uusi maa, johon
ankkuroitua
ajantajun
pyyhkäisevä juopumus,
kohde tai saalis
yhdentekevää
yhtymäkohtien ympyrä
on sulkeutunut,
siroteltu onnemme
on edessäpäin
elämä etenee
hitaasti ja
juo lähteestä,
eteen asetellusta
kukka-asetelamasta
nuuhkien ja
riistäen niiden
salaisuuden,
tässä ja nyt
olevan
tuonpuoleisuuden
linnunradan
aistien leikkikalun
vierailijan ajassa,
nimesi johon
ulotun
sydämen, jonka
kosketus ei
ole pintaa
vaan kyky
voittaa suru
patoutuneet
murheet
murtaa pato
elävän tuntuinen
mielikuva
uhmaamalla
rinta rinnan
maailmaa
siten kuten
maailmanhistoria
kirjoittaa
aina uudelleen
samoista
lähtöaineksista
syntyäkseen
toisessa ulottuvuudessa
toinen toisensa
toiveena
riippumatta onko
kohtaloa
itkeä
rakkautensa tähden
kuulla askeleet
mennä syvemmälle,
voidakseen uskoa
todellisuuteen
jotta ei pelkäisi
olla täyttymyksen
täysi ja
löytääkseen jäljen
rohtuneen huulen
poimima haudattu sydän
uskonsa
levottomuudessa
nytkähteleviin päiviin
sitä mennyttä
ystävyyttä,
jolloin sydämeni
oli vain
rakkautesi kokoinen
https://www.youtube.com/watch?v=Lfph3043yZU
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hiukan ajatus katosi välissä, liian monta metaforaa peräjälkeen vaikka pidänkin nokkeluudestasi ja sanojen käytöstä. Jäsentely oudoksuttaa, ehkä en ymmärrä, tauotetaanko lukiessa rivin lopussa vai säkeen vaihtuessa? Mieleni lukee pienen tauon rivin vaihtuessa kunnioitukseksi näkymättömälle pilkulle ja huokaisee ajatellen lukemaansa säkeen vaihtuessa. Ehkä tapani lukea on väärä ja ajatus katoaa näin ollen liikaa. Ehkä kaipaisin selkeytyä/selvennystä.
En usko, että on oikeaa tai väärää tapaa lukea tai kirjoittaa. On vain tapoja lukea ja tapoja kirjoittaa ;)
Kiitos sinulle kommentistasi ja hyvää päivän jatkoa.
Minä ahmin sanojasi kuin nälkäinen lapsi. Saan niistä tyydytystä janoisille sielulleni.
Kiitos kaunis!
Tunteiden kauneus ja niiden huumaava vaikutus valtaa ihmisen epäilyn ja tiedon rajamailla. Tunteellinen purkaus on lupaus, johon liittyy saamisen mahdollisuus ja menetyksen riski. Nautinnon aistimaailman huuma, mutta onko tosi kauneus jotakin, joka on pelkkä aistihavainnon ja muuttuvaisuuden toinen puoli?
Niin voisiko sanoa uskovansa itse kauneuden olemassaoloon ja pystyy näkemään sekä kauneuden itsensä, että myös erottamaan sellaista mikä on näiden aistimusten osatekijöiden summa virittyen ikään kuin soimaan samaa taajuutta. Sellaisissa ihmisissä värähtelee herkkyys ja harmonia, joka on meissä jokaisessa ja osallisuutemme olla osa sitä, kauneutta.
Kiitos sisko.
Mielestäni kauneutta on se, että osaa olla nöyrä elämän mukanaan tuomille tapahtumille. Se, että sielu on avoin ja valmis kohtaamaan erilaisia tilanteita. Se, että osaa nauttia pienistäkin onnen hetkistä ja antaa niille arvoa. Se, että ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se on. Sen kummempia ihmettelemättä ja sen kummemmin vaipumatta itsesääliin, vaikka miten se koettelisi.
Surukin on kauneutta - ehkä juuri se tuokin sydämeesi eniten nöyryyttä.
Voisiko sanoa absoluuttisen määritelmän puuttuessa, että kauneus on kauneus. Ja kuten toteat, ulkoista kauneuden käsitettä suurempia ovat hyvyyden, moraalin ja myötätunnon elementit, jotka ovat mitä suurimmassa määrin elämän todellisuudessa aina läsnä. Ihminen taitaa pelkistetyimmillään pyrkiä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Pelkkä ulkoisen kauneuden palvominen johtaa helposti pinnallisuuteen, eikä kokonaisuus saa suurinta tyydytystään.
Eikös näissä sisäisen kauneuden ominaisuuksissa yhdisty parhaimmillaan mm. toiveikkuus, aistimukset ja tunteet perusasioiden todellisuudeksi. Aivan kuten ristiriidat, vajavaisuus ja epätoivo ovat todellisuuden mittaamattomuudesta johtuvia inhimillisyyden peruskäsitteitä. Ja ne luovat kaikki tietoisuutta elämästä itsestään ja moraalin muodostamaa loogista kokonaiskuvaa olla kaunis monella mittarilla mitattuna.
Jokainen joka näkee, tuntee, osaa käsitellä ja ennen kaikkea haluaa, osaa myös väristä kauneutensa ympäristöönsä. Se jos mikä on onnellisuutta ja isolla O:lla. Ja taas palataan siihen mistä kaikki alkaa, ihmisen tahdosta olla sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kaikki hyvä alkaa sisäisestä tahdosta olla ihmisen kokoinen.
Ehkä Tabermann on kiteyttänyt kaiken olennaisimman muutamaan lauseeseen;
"Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä."