Näkymättömyyden vangit

Oon miettiny ihan sammaa. Tai jos esittää jottain roolia, vaikka oikiasti ois iha erillaine. Perusluonne nyt ei ainakaa muutu, mutta tulleeko ihimisestä sulukeutuneempi tai jottai? Ossaako se ikinä näyttää kenellekkää, mitä se oikiasti on?

Mielenkiintosia kysymyksiä, kyllä.

Minä tunnen oloni kuin olisin vaikenemiseen vangittu, kuin ei koskaan tulisi aikaa jolloin on omimmillaan, aina kuin varaus suojana - on oltava, ei voi vaan olla mitä on. Joskus on tunne etten edes tiedä kuka mikä ja millanen todellisuudessa olen, kun sitä todellista minua ei voi esiin päästää, en vaan osaa enkä voi olla avoimesti mitään... Tuleekohan minusta koskaan eläjää? Olenko koskaan todella minä?

oman maailman. Elää siinä itse, hyvin perustein jonkun ja muutamien kanssa. Ei pelkästään itselleen, 'tarjoa suolaa vasta, kun sitä pyydetään' -ohje mieleen putkahdellen.
Mutta, kenen maailmassa ja kenelle ihmisen pitäisi elää? Eihän tuo taidakaan huono 'kohtalo' olla.

Eläytyy ja samaistuu viattomiin. Pikku elukoihin, pikku ihmisiin, erilaisiin, vähäväkisiin, toisiin, muihin, outoihin.
Mutta, hyvä, että edes joku, kun kaikki senkun aina vaan. Silloinhan kaikille löytyy joku.

Alkaa tilanteissa soveltaa vanhaa kaavaa; kuinka asiat menivät viime, toissa, sitä edellisellä,,, kerralla. Luulee, hölmö, että tällä kertaa elämä ei osaa kulkea itsekseen, ihmiset olla mitä ovat. Pyrkii ennustamaan historian, tilastoaineiston perusteella, kurkistaa mutkan taa.
Mutta, onko vara viisautta vai vahingon enne? Oppimistako?

Tekee toisin, vaihtoehtoisesti, venkoilee. Vaikka ei tarvitsisi. Luovuuttako?

On kumma, hankala, ylpeä, määrittelemätön, ei käy pyydyksiin silmäkokoihinsattumaton.
Mutta, uivatko tilanteet itseltä ohi, polskiiko myöhässä paikalle?

Voiko joku olla aidosti epäaito?

Kuinka suuri maailmani pitäisi olla?
Kuinka usein jaksaa tyhjentää koko pajatsonsa kaiken kansan kahvirahoiksi?

Mikä on oltava ihmisen turvaverkon silmäkoko?

Elämä on yhtä teatteria muutenkin.
Ja kun tapaa lesboja niin minä naiivina kuvittelin että voi olla oma itsensä mutta kyllä heteroteatteri vaihtuu lesboteatteriksi.

Pahimmillaan se saattaa vaikuttaa niin, et ihminen alkaa väheksymään itteensä ja syntyy itsetuhoista käytöstä.

Hyvä kysymys. Suorastaan erinomainen.

Vastausta en edes täysin tiedä. Jotain kuitenkin tulee mieleen. Itse kun olen elänyt tavallaan juuri niin yli 30 vuotta. Jo lapsena tunsi olevansa erilainen, vaistosi että se pitää tiukasti salata muilta, että siinä on jotain "pahaa"... :( Kyllähän se jälkensä jättää ihmiseen, ettei voi, ainakaan ilman hankaluuksia, elää omana itsenään, vaan mukana on aina salailua. Toinen vaihtoehto on ottaa rohkeasti vastaan kaikki se mitä avoimesti lesbona eläminen toisi mukanaan.

Itse olen valinnut yksityisyyden tien, näkymättömyydenkin toisinaan. Uskon että sellainen muokkaa ihmisen psyykeä kovastikin, toisaalta jättää haavoja, toisaalta opettaa vahvemmaksi ja sisäisesti vapaammaksi ihmiseksi.

Joskus olen hyvinkin katkera siitä, etten minä, täysin kunnollinen ja yhteiskuntakelpoinen nainen, voi elää elämääni yhtä vapaasti kuin hetero. En ilman joitakin seurauksia. Mikä oikeus joillakin on tuijottaa, kuiskailla, paheksua, tuomita, miettiä lesbojen sänkypuuhia? Heidän suhteensa ja rakkautensa aitoutta? Se saa vihaiseksi.

Mutta ei auta muu kuin elää omaa elämää, parhaansa mukaan. Niissä raameissa kuin se on mahdollista. Sitä vain sulkee muun maailman ulkopuolelle, jättää asioita kertomatta eikä niinkään valehtele, rakentaa omaa tärkeintä ihmissuhdetta omassa pikku maailmassaan. Parempi sekin kuin ei mitään. Paljon parempi.

Voin silti saada oman elämän, onnellisen ja itseni näköisen, ja vielä ihanan naisen sen jakamaan. :D

Hyvä kysymys.

Jaa-a.
Omalla kohdallani vaikutukset ehtivät olla melkoiset, ennenkuin tajusin olevani heteroystäväpiiriini verrattuna todella melkein ainoa, jonka voi sanoa olevan 'terveen papereilla' liikkeellä:-)
Niin tylsää ja konservatiivista elämää tunnun viettävän moneen muuhun verrattuna.

Minä tulin kaapista ulos parikymppisenä.
Sellaisille ihmisille, jotka onnekseni eivät olleet moksiskaan, ja ovat pysyneet ystäväpiirissä senkin jälkeen (nyt ollaan jo lähes nelikymppisiä).

Huomaan kuitenkin, että suhtaudun lähes ylisuojelevasti uskonnollisiin ja yltiökonservatiiveihin. Tutustun heihin ensin vaivihkaa, ja pikkuhiljaa. Annan tykästyä minuun, annan luottamussuhteen syntyä. Anna pieniä vihjeitä kumppanin olemassaolosta kertomatta juuri mitään. Ja kun he sitten kysyvät, minähän kerron ja otan, mitä vastaan tulee.

Minulle tämä osittainen kaapissaolo on opettanut kärsivällisyyttä, taitoa näytellä, pitää matalaa profiilia, olla puhumatta joissakin tilanteissa lainkaan mistään, mikä liittyy minun henkilökohtaisiin asioihini. Puhun paljon, mutta puheeni onkin vaikenemista, se on se minun defenssini, se muuri, jonka takaa en oikeasti sano mitään. Minusta on tullut varovainen. En halua järkyttää ihmistä, jonka tiedän olevan liian haavoittuvainen ottamaan vastaan tietoa, että poikkean valtanormistosta.

Tässä on kehittynyt melkoinen pelisilmä. Sitä osaa kuunnella ihmisten mielipiteitä kaikesta queer-korvalla .. pähkäillen uuden tuttavuuden suhteen, että onko tässä kaveri/ystävyys ainesta vaiko eikö. En jaksa kuitenkaan sitä rumbaa enää, että ottaisin ystäväkseni ihmisen, joka ei minun identiteettini takia minua kokonaan hyväksyisi. Siksi odottelen hiljaa, tarkkailen ja pohdin seuraavat siirtoni.

Saan olla oma itseni sisarusteni kanssa, ja parhaiden ystävieni kanssa. Töihin en ota omaa persoonaani mukaan muutenkaan, koska periaatteenani on erottaa sosiaalinen elämä ja työelämä toisistaan.

En kärsi siitä, että töissä ei voi kokonaan olla oma itsensä. Tosin osastoni henkilöstöön kuuluu muitakin vähemmistöihmsiä, joten yksin en 'ryhmääni' edusta. Seurakunnassa olen kristitty itseni, ja seurakunnan touhuihin en seksuaalisuuttani toisi muutenkaan.

Olen päättänyt tosin, että valehtelijaksi en ryhdy. Jos joku kysyy suoraan, pidän sitä merkkinä vahvuudesta, että kestää kuulla totuuden:-)