En enään kestä pitää tätä sisälläni, joten sylkäisen sen tänne, ja aion sylkäistä kaiken.
Elän todella epätasapainoisessa perheessä. Toinen pikkuveljistäni lintasaa koulusta, käyttäytyy usein todella agressiivisesti, ja suuttuu erittäin helposti, jolloin hän ei hillitse itseään. Kerrankin sain hänen toimestaan viillon poskeen vain, koska pakastimessa ei ollut jäätelöä. Ja kerran taas sain syvän haavan otsaan hänen heittämästään juustohöylästä.
Hän on todella mukava ollessaan rauhallinen, mutta hänen seuransa on todella ahdistavaa; yksikin väärä liike, ja hän suuttuu, ja pahimmassa tapauksessa joudun jouksemaan vain sukat jalassa pihalle ja siellä pitää vielä piiloutua. Kerrankin jouduin piilottelemaan puoli päivää ulkona, koska vanhempani eivät olleet kotona hillitsemässä veljeni vihaa. Onneksi sentään oli kesä.
Toinen veljeni taas on helpompi tapaus, koska hän on vielä niin pieni, että suuttuessaankin pystyn häntä hallitsemaan. Joskus hän on koko päivän kärttyinen, ja joudun suurimman osan kotona olemastani ajasta rauhoittelemaan häntä mm. lukitsemalla hänet paikoilleen käsilläni ja jaloillani. Muussa tapauksessa nimittäin saattaisivat monet arvokkaat tavarat hajota, hän saattaisi suututtaa toisen veljeni tai karata.
Vanhempanikin ovat hankalia. Joskus he huutavat koko illan veljilleni, tai sitten ovat poissa, jolloin veljet, kissa ja koira, ruuanlaitto ja kaikki muukin on minun vastuullani. Silloin ei koskaan voi tietää, mitä on tapahtunut sillä aikaa kun on ollut koiran kanssa lenkillä.
Elän siis haastavassa tilanteessa. Tuollaisia tapahtumia mitä yllä on mainittu, on ollut koko elämäni. Olen todella ahdistunut ja peloissani jatkuvasti; en voi koskaan tietää onko kaikki kunnossa kun tulen kotiin.
Mutta ei pelko ja ahdistus ole mitään verrattuna siihen, kuinka raskasta on jäädä aina ilman huomiota. Tai kuinka raskasta on salata ahdistus ja pelko, koska paljastamalla sen saa vain pilkkaa ja vähättelyä, siis vanhemmilta.
Mutta nuokaan eivät ole kaikki ongelmat. Oikeastikin voin rehellisesti sanoa kokeneeni kovia, jopa vanhemmat pitävät sitä totena. Mutta hekään eivät tiedä kaikkea.
Esimerkiksi: Minulla ei ole kuin muutama kaveri, enkä koulussa tai missään uskalla puhua kellekään, koska pelkään paljastavani liikaa, pelkään että sanon jotain väärää ja minulle suututaan (sitä on tapahtunut aivan liikaa tähänastisessa elämässäni), minulle on todennettu etten muiden joukkoon, minua on kiusattu, syrjitty ja vaikka mitä muuta. Pelkään myös monia muita asioita, koska saan kokea pelkoa jo kotona niin paljon.
Joskus, kun minua kiusattiin pahiten, eniten satutti sana "läski". Olinhan minä pyöreähkö (painoindeksi 26) mutta se satutti kovasti, joten aloin ensin tahattomasti laihduttaa, mutta sitten siitä tuli järjestelmällistä, ja nyt se jo pelottaa. Pystyn toki olemaan laihduttamatta tarkoituksellisesti, mutta silloin ruokahalu katoaa, joten lopulta laihdun tahattomasti.
Mutta ehkä kaikista pahin on se, etten ole koskaan oma itseni. Esitän vahvaa, vaikka olen heikko. En kerro muille todellista olemustani, koska pelkään, pelkään aivan liikaa. Luon myös usein valheita kätkeäkseni itseni turvaan niiden alle. Olen peloissani.
Ja en jaksa jatkaa, koska surkea puhelin (ei lankapuhelin) Mutta tän idea olikin vähän lievittää mun sisäistä tuskaa. Ei tarvitse tulla sanomaan, etten saavuta tällä mitään. Tämän kirjoittamisella saavutan sen, että oloni helpottuu, koska tiedän jonkun lukevan tämän.
Ja olen siis ihan aito Pofuksio, mutta tämä prkleen puhelin ei anna käyttää omaa nimimerkkiäni aloitukessa.
Elän todella epätasapainoisessa perheessä. Toinen pikkuveljistäni lintasaa koulusta, käyttäytyy usein todella agressiivisesti, ja suuttuu erittäin helposti, jolloin hän ei hillitse itseään. Kerrankin sain hänen toimestaan viillon poskeen vain, koska pakastimessa ei ollut jäätelöä. Ja kerran taas sain syvän haavan otsaan hänen heittämästään juustohöylästä.
Hän on todella mukava ollessaan rauhallinen, mutta hänen seuransa on todella ahdistavaa; yksikin väärä liike, ja hän suuttuu, ja pahimmassa tapauksessa joudun jouksemaan vain sukat jalassa pihalle ja siellä pitää vielä piiloutua. Kerrankin jouduin piilottelemaan puoli päivää ulkona, koska vanhempani eivät olleet kotona hillitsemässä veljeni vihaa. Onneksi sentään oli kesä.
Toinen veljeni taas on helpompi tapaus, koska hän on vielä niin pieni, että suuttuessaankin pystyn häntä hallitsemaan. Joskus hän on koko päivän kärttyinen, ja joudun suurimman osan kotona olemastani ajasta rauhoittelemaan häntä mm. lukitsemalla hänet paikoilleen käsilläni ja jaloillani. Muussa tapauksessa nimittäin saattaisivat monet arvokkaat tavarat hajota, hän saattaisi suututtaa toisen veljeni tai karata.
Vanhempanikin ovat hankalia. Joskus he huutavat koko illan veljilleni, tai sitten ovat poissa, jolloin veljet, kissa ja koira, ruuanlaitto ja kaikki muukin on minun vastuullani. Silloin ei koskaan voi tietää, mitä on tapahtunut sillä aikaa kun on ollut koiran kanssa lenkillä.
Elän siis haastavassa tilanteessa. Tuollaisia tapahtumia mitä yllä on mainittu, on ollut koko elämäni. Olen todella ahdistunut ja peloissani jatkuvasti; en voi koskaan tietää onko kaikki kunnossa kun tulen kotiin.
Mutta ei pelko ja ahdistus ole mitään verrattuna siihen, kuinka raskasta on jäädä aina ilman huomiota. Tai kuinka raskasta on salata ahdistus ja pelko, koska paljastamalla sen saa vain pilkkaa ja vähättelyä, siis vanhemmilta.
Mutta nuokaan eivät ole kaikki ongelmat. Oikeastikin voin rehellisesti sanoa kokeneeni kovia, jopa vanhemmat pitävät sitä totena. Mutta hekään eivät tiedä kaikkea.
Esimerkiksi: Minulla ei ole kuin muutama kaveri, enkä koulussa tai missään uskalla puhua kellekään, koska pelkään paljastavani liikaa, pelkään että sanon jotain väärää ja minulle suututaan (sitä on tapahtunut aivan liikaa tähänastisessa elämässäni), minulle on todennettu etten muiden joukkoon, minua on kiusattu, syrjitty ja vaikka mitä muuta. Pelkään myös monia muita asioita, koska saan kokea pelkoa jo kotona niin paljon.
Joskus, kun minua kiusattiin pahiten, eniten satutti sana "läski". Olinhan minä pyöreähkö (painoindeksi 26) mutta se satutti kovasti, joten aloin ensin tahattomasti laihduttaa, mutta sitten siitä tuli järjestelmällistä, ja nyt se jo pelottaa. Pystyn toki olemaan laihduttamatta tarkoituksellisesti, mutta silloin ruokahalu katoaa, joten lopulta laihdun tahattomasti.
Mutta ehkä kaikista pahin on se, etten ole koskaan oma itseni. Esitän vahvaa, vaikka olen heikko. En kerro muille todellista olemustani, koska pelkään, pelkään aivan liikaa. Luon myös usein valheita kätkeäkseni itseni turvaan niiden alle. Olen peloissani.
Ja en jaksa jatkaa, koska surkea puhelin (ei lankapuhelin) Mutta tän idea olikin vähän lievittää mun sisäistä tuskaa. Ei tarvitse tulla sanomaan, etten saavuta tällä mitään. Tämän kirjoittamisella saavutan sen, että oloni helpottuu, koska tiedän jonkun lukevan tämän.
Ja olen siis ihan aito Pofuksio, mutta tämä prkleen puhelin ei anna käyttää omaa nimimerkkiäni aloitukessa.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Haluatko ulkopuolista apua? Jos puhuminen tuntuu liian vaikealta, voit lähettää viestisi jollekulle aikuiselle netissä (jokin tukisivusto nuorille..?) tai koulussa. Yhteydenotto sosiaaliviranomaisiinkaan ei olisi ylireagointia, vaikket ymmärrettävästi haluaisikaan tehdä niin. Sanon vain.
Voi Pofu! *halaa*
En tiennyt! Anteeksi! Olen niin pahoillani puolestasi! Minä...minä...anteeksi. Liikuttavaa tekstiä! Minä...minä...
En tullut ajatelleeksi,että jollain voisi olla noin kurjaa! Voi Pofu. Anteeksi.
Jatka vahvan esittämistä,JOS se auttaa. On hyväksi olla vahvana. Minäkin olin heikko,ja esitin vahvaa. Se auttoi. Nyt OLEN vahva.
Voi Pofu...anteeksi!
Ebzu, ei haittaa.
Enkä kyllä haluaisi jatkaa vahvan esittämistä, se tekee minusta koko ajan vain sisäisesti heikompaa.
Ole oma itsesi. Sekin saattaa auttaa. Näytä maailmalle sisäinen,upea,täydellinen,vaikka heikko,Pofu,kaikki rakastuisivat sinuun!
Joskus olin oma itseni, mutta kun minua alettiin kiusata, aloin pikkuhiljaa luoda valheen muuria ympärilleni, jotta saisin olla rauhassa ja jotta voisin jopa valheellisesti olla paljon ns " coolimpi" päästäkseni pois siitä häpeällisestä elämästäni, mitä silloin kuvittelin eläväni.
Sad story -((:'((
Yes, it is.
Mutta Ebzu. Pulinat on kuitenkin rohkaissu alusta asti olemaan oma itseni. Nyt kun sain tuon ahdistuksen väliaikaisesti heitettyä pois, pystyn luultavasti olemaan enemmän oma itseni. Suuret kiitokset kuuluvat sinulle, koska olen saanut sinulta paljon voimaa jaksamiseeni. Älä siis ihmettele, jos olet ollut viime aikoina väsynyt.
Yhtä väsynyt kuin sinä,asunhan pääsi sisällä -((:)
Ekana tuli mieleen, että teille supernannyn apu olisi todellakin tarpeen.
Toisena tuli mieleen sitten sama kuin Trotskilla, siis avun hakeminen, ainakin itsellesi. Hakemalla apua ajoissa vältyt pitkässä juoksussa paljolta harmilta. Tosiaan se lastensuojeluilmoituskaan ei olisi liioittelua ja sitä kautta apua löytyisi varmemmin koko perheelle.
"Vanhempanikin ovat hankalia. Joskus he huutavat koko illan veljilleni, tai sitten ovat poissa, jolloin veljet, kissa ja koira, ruuanlaitto ja kaikki muukin on minun vastuullani."
Juuri tuosta minä olen eniten huolissani. Et kertonut ikääsi, mutta sain käsityksen, että ainakin toinen veljistäsi on todella nuori. Ei lasta saa jättää vastuuseen muista lapsista, ruuanlaitosta ja vielä elukoistakin, varsinkin kun eläimet ja ruuanlaitto vievät huomion lapsenvahtina toimimisesta ja muksut ehtivät melkoisen nopeasti tehdä pahojaan.
En jaksa nyt kommentoida kuin tuohon alempaan...
Olen 14, ja veljeni 8 sekä 13. Ruuanlaitto ei ole oikeastaan juuri mitään, teen sitä välillä vapaaehtoisestikin, vaikka vanhempanikin olisivat kotona. Koira taas on myös helppo, ehkä kerran tarvitsee pihalla käyttää.
Ja nyt kun motia riittää, vastaan ylempäänkin. Olen jopa yrittänyt hakea apua. Olen vain niin ujo ja pelokas, että en ole aina suutani saanut auki.
Todella surullista luettavaa. Onko kukaan ammattihenkilö puuttunut tilanteeseen?
Joitakin on, mutta kukaan heistä ei ole saanut nähdä kuin osan tilanteesta, joten kukaan ei ole pitänyt sitä kovin pahana.
Kerro sossuille! Mutta pidä varasi,ettei koulukuraattori saa tietää. Älä KOSKAAN luota kuraattoriin niin kuin minä joskus luotin. Sitten kuraattoriksemme vaihtui aivopesuimuri.
Perkule... Kertoisin mielelläni, jos en olisi niin ujo ja pelokas. Siis oikeasti olen niin ujo, että jo luokassa puhuminen saa aikaan lievän paniikin.
Eli ensin pitäisi oppia olemaan oma itseni, jotta voisin opetella olemaan rohkeampi. On se elämä vaan vaikeaa.
Menen nukkumaan.
Välillä törmää niin hyviin psykologeihin, että ujompikin avautuu. En minäkään ikinä saa mitään syvällistä sanotuksi kun kysytään, miten on mennyt vaan se pitää kaivaa johdattelevilla kysymyksillä ulos :D Jotkut osaavat kysyä paremmin kuin toiset. Sittenkin paras keino saada sanotuksi on mennä käynnille valmiiksi asennoituneena. Pitä vaan päättää puhua. Terapeuttini oli hämmästynyt luettuaan lääkärin lausunnosta sosiaalisista peloista, olin kuulemma puhunut niin avoimesti.
Kaikkein tärkeintä tietysti on luottamus. Etkö tunne ketään luotettavaa henkilöä, sellaisille on helpompi puhua? Muuten pitää lähteä rakentamaan sitä luottamussuhdetta vaikkapa koulupsykologin kanssa ja se vie aikaa, eikä kouluilla aina ole halua sitoutua sellaiseen kun nuori päällepäin näyttää ihan hyvinvoivalta, mutta muutaman käynnin jälkeen niitä ongelmia alkaakin sitten ilmaantumaan. Tähän kaivattaisiin ehdottomasti enemmän rahaa! Eihän se nyt voi olla niin, että ujo jää ilman tarvitsemaansa hoitoa.
Niin, psykologi voisi olla hyvä idea. Tosin koulupsykologia ei koulullamme ole, ja muualla psykologit kai maksavat. Itselläni ei ole semmoiseen rahaa, ja vanhemmilta en semmoiseen sitä tule saamaan, koska heidän rahansa menevät lainanlyhennykseen, ruokaan, vaatteisiin ym. ja veljieni tutkituttamiseen (esimerkiksi toisella on vasta alkanut paha migreeni, ja sitä tutkitaan) Lisäksi vanhempani kokevat, ettei minulla ole niin huonot oltavat kuin todellisuudessa on.
Psykologit eivät maksa mitään, mielenterveyden palvelut ovat kunnallisella puolella maksuttomia. Lääkäriltä voit saada lähetteen poliklinikalle. Psykoterapia sen sijaan maksaa, vaikka kela korvaakin siitä ison osan.
Vanhemmat eivät usko mitään ennen kuin kuulevat siitä asiantuntijoilta, joten siinäkin reissu polille voisi auttaa. Toisaalta, jos et halua vanhempiesi tietävän niin sekin onnistuu. Sinulla on oikeus kieltää kertomasta vanhemmillesi ja sitä kieltoa pitää kunnioittaa niin kauan kuin et ole vaaraksi itsellesi tai muille.
yhyy >:)
Laatu kirjoituksessa oli hieman vähemmän tyydyttävää ja juoni löysä kuin kikkeilijän kulli. Huumori puuttui ikävä kyllä, eikä kirjoittaja tainnut huomata lainaavansa liikaa muilta iniseviltä teineiltä. Oksennus nousi kurkkuun kuullessa painoindeksin ja ulkonäön kuvailua voisi jättää vähän vähemmälle(täällä saattaa käydä jonneja nuorempiakin!).
Tiivistys: Liian usein kuultu valitus, ilman mitään tarinoihin yleensä kuuluvaa, eli laiskasti tehty
Tuomio: Tämän olisi voinut heittää Itsetunto-palstalle muiden itkevien kakaroiden joukkoon
Tulosta tuo ja vie lapulla jollekin (jos et pysty puhumaan). Santiny on oikeassa, tuo voi mennä hullummaksikin, joten parempi hakea apua nyt eikä vasta sitten.
Huoh... Kumpa uskaltaisinkin. Mutta ujouteni ei jää pelkkään puhumiseen. Esimerkiksi mietin muutamia päiviä, uskallanko julkaista tuon kirjoituksen, ja olen noin vuoden miettinyt, uskallanko edes kirjoittaa sen.
Miltä nyt tuntuu, kun olet tekstin julkaissut? Oliko se niin paha? Helpottiko tekstin julkaiseminen oloasi vai olisitko näin jälkikäteen mietittynä jättänyt sen kirjoittamatta?
Tuntuu, kuin oisin keventänyt taakkaa, jota olen aina kantanut. Tuntuu, kuin useita ovia sulkeutuisi, mutta samalla avautuu useita muita. Tuntuu, kuin olisi kulkenut pitän matkaa yksin, mutta nyt on tullut taukopaikalle, jossa en enää ole yksin.
Tekstin julkaiseminen oli oikeasti vaikeaa. Minä ensin päätin, että nyt julkaisen sen. Sitten kopioin sen muistiosta siirtääkseni sen tänne. Tärisin jo siinä vaiheessa pelosta, ja sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Sain silti kopioitua teksin tänne, ja loppuosan lisäsin. Oli aivan hirveä olo. Tuntui, kuin voisin vajota maanrakoon, ja että kaikki Suolistossa olisi minun kohdallani ohitse.
Sitten kun painoin lähetä-näppäintä paniikki iski. Tärisin pelosta, pelkäsin miten tähän reagoitaisiin. Sydän hakkasi niin kovaa että oksetti. Henhitys oli nopeatempoista, ja tuntui kuin ei saisi ilmaa, vaikka kuinka haukkoisi henkeään. Näkökenttä vuorotellen sumeni ja kirkastui.
Kyllä, helpotti. Tiedä kokemuksesta, että asioista kerrottaessa olo on aivan hirveä, mutta kun siitä pääsee yli, olo pikkuhiljaa paranee. Mutta silti tulee miettineeksi monia erinäisiä asioita, kuten vaikka miksi julkaisin sen, miksi kerroin asian noin, miksi minä olen minä.
Voi ei. :( Huutaminen tosiaan on perseestä.
Täällä on ihan hyviä neuvoja tullut. Sossu vois avustaa psykologin maksamisesssa. (Jätän ilmoittamatta oman mielipiteeni sossusta)
Sun pitäis puhuu ainaki sun vanhemmille! Ne vois, niitten _pitäis_, saaha sun veljet rauhottumaan. Mut ne ei auta jos sä et kerro mitä kaikkee sun veljet on tehny. Munki pikkuveli oli ennen väkivaltanen mut nykyään se pelaa vaan koko ajan CS (ehkä se räiskiminen pelissä hillitsee räiskimistä IRL, ken tietää...)
Sanoit että et uskalla hankkia kavereita koska pelkäät että ne ei tykkääkään susta. Tuolla perusteella ei kannata estää uusia ihmissuhteita muodostumasta koska kaikkia ei voi miellyttää :D Tutustu vapaasti uusiin ihmisiin (vaikka kavereiden kavereihin) :D
Puhuminen auttaa, kokemusta on! Puhu vanhemmille tai jollekin muulle luotettavalle sukulaiselle, terkkarille tai opettajalle tms.
He ovat yrittäneet, ja yrittävät yhä saada veljiäni rauhoittumaan. He ovat laatineet sääntöjä, keinoja motivoida olemaan vähemmän väkivaltainen ja kaikkea muuta. Semmoiset vain eivät auta, veljeni eivät vain pysty siihen. Toiselle veljelleni on jopa määrätty mielialalääkkeitä hillitsemään häntä, mutta ne aiheuttivat hirveitä päänsärkyjä, joten niistä luovuttiin, mutta ei kokeiltu toista lääkettä.
Vanhempani tietävät, mitä kaikkea veljeni ovat minulle tehneet. He tietävät myös, mitä kaikkea he ovat toisilleen tehneet. Mutta vanhempani ovat tavallaan sokissa, ja koittavat kieltää tapahtumat, nykyisen maailman.
Oho :o No ootko koittanu puhuu järkee niille sun veljille? Jos et jo oo tehny niin, ni voisitte keskustella jossain sopivassa välissä rauhallisesti miksi susta väkivalta ei oo kivaa käytöstä ja voisit kysyy miltä sun veljestätä tuntuis jos osat olis toisin päin - eli sun veljen pitäis pitää huushollia pystyssä vaikka hullu sisko heittää haarukoita naamaan. Kysy myös että mistä väkivaltainen käytös veljen mielestä johtuu, ja voisiko sitä vähentää. Voit luvata veljellesi myös porkkanan, siis lupaat vaikka lähteä hänen kanssaan leffaan (tai jotain muuta kivaa tekemistä).
Jos puhuminen ei auta, kannattaa pyytää apua kodin ulkopuolelta (jos ei sossusta niin vaikka papalta tai veljen kaverilta)
Olen puhunut siitä kummankin veljeni kanssa, mutta kumpikaan ei voi väkivaltaisuudelleen juuri mitään. Kun he ärsyyntyvät, heidän päässään niinkuin niksahtaa, jonka jälkeen he eivät kumpikaan kunnolla hallitse tekojaan, eivätkä ole täysin läsnä. Heidän pitäisi siis oppia hallitsemaan sitä, mutta heidän motiivinsa ei riitä siihen, eikä kumpikaan jaksa keskittyä pitkiä aikoja itsensä hillitsemiseen.