Niin, tätä olen miettinyt tässä viime aikoina. Tilannehan on se, että mulla on vaikea masennustausta mutta nykyään olen jo niin terve että mun toimintakyky on palautunut aika lailla normaaliksi. Tiedän että mulla on edelleen käsittelemättömiä asioita, ja mulla olis mahdollisuus aloittaa psykoterapia lähitulevaisuudessa.
Alalle hakeutuessani mietin pitkään olenko menossa hoitamaan itseäni vai toisia ihmisiä. Valintaani vaikutti hyvä työtilanne sekä luontainen taipumukseni ihmisten auttamiseen. Mikään uhrautuja en kuitenkaan (enää) ole, ja esimerkiksi vapaa-ajalla vältän ajautumasta auttajan tai kuuntelijan rooliin ihmissuhteissa. On tietysti tilanteita joissa kaveri tai ystävä voi tarvita apua, ja silloin tietysti on autettava mutta se on eri asia kuin ihmiset jotka jatkuvasti kaatavat murheensa toisten ihmisten päälle. Ennen ympärilläni oli heitä paljon, mutta alalle hakeuduttuani olen hankkiutunut heistä joko kokonaan eroon tai ottanut muuten etäisyyttä.
Terapiassa on kuitenkin yksi ongelma. Teen kolmivuorotyötä, ja koska terapia-ajat ovat vakiot olisi minun jotenkin järjestettävä työvuoroni siten, että pääsen terapiaan. En kuitenkaan oikein uskalla ottaa tätä puheeksi, koska pelkään leimautumista. Paradoksaalista, koska hoitoalan ihmiset tekevät tai ainakin heidän tulisi tehdä töitä nimenomaa sen eteen etteivät potilaat leimautuisi. Loppujen lopuksi mielenterveystyössä toimivien asenne tuntuu olevan se, että kaikki, joilla on mielenterveysongelmataustaa tulevat työhön hoitamaan itseään.
Onkohan huoleni turha? Minä todella haluaisin mennä terapiaan, itseni takia. On tietysti myös totta, että terapian läpikäynti tekisi minusta paremman työntekijän.
Alalle hakeutuessani mietin pitkään olenko menossa hoitamaan itseäni vai toisia ihmisiä. Valintaani vaikutti hyvä työtilanne sekä luontainen taipumukseni ihmisten auttamiseen. Mikään uhrautuja en kuitenkaan (enää) ole, ja esimerkiksi vapaa-ajalla vältän ajautumasta auttajan tai kuuntelijan rooliin ihmissuhteissa. On tietysti tilanteita joissa kaveri tai ystävä voi tarvita apua, ja silloin tietysti on autettava mutta se on eri asia kuin ihmiset jotka jatkuvasti kaatavat murheensa toisten ihmisten päälle. Ennen ympärilläni oli heitä paljon, mutta alalle hakeuduttuani olen hankkiutunut heistä joko kokonaan eroon tai ottanut muuten etäisyyttä.
Terapiassa on kuitenkin yksi ongelma. Teen kolmivuorotyötä, ja koska terapia-ajat ovat vakiot olisi minun jotenkin järjestettävä työvuoroni siten, että pääsen terapiaan. En kuitenkaan oikein uskalla ottaa tätä puheeksi, koska pelkään leimautumista. Paradoksaalista, koska hoitoalan ihmiset tekevät tai ainakin heidän tulisi tehdä töitä nimenomaa sen eteen etteivät potilaat leimautuisi. Loppujen lopuksi mielenterveystyössä toimivien asenne tuntuu olevan se, että kaikki, joilla on mielenterveysongelmataustaa tulevat työhön hoitamaan itseään.
Onkohan huoleni turha? Minä todella haluaisin mennä terapiaan, itseni takia. On tietysti myös totta, että terapian läpikäynti tekisi minusta paremman työntekijän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
No, esim. Psykoterapeuteilla työnkuvaan kuuluu omalla terapeutilla käynti työn raskauden takia. Minusta tuo sinun taustasi on vain etu. Osaat asettua potilaan asemaan, mutta voi se olla tosi raskastakin. Testaa ja koe. Minusta työnantajalle ei kuulu sinun sairaushistoriasi. Voithan vaihtaa työvuoroja työkavereiden kanssa ja nykyään on autonominen työvuoronsuunnittelu monessa paikassa. Tsemppiä.
Totta kai voi, ihan siinä missä kuka vaan. Ei työ tee sinusta mitenkään erityisempää eikä se saa olla leimallista mitä teet työksesi. Elämä vaan on sellaista, että ihmisillä tulee erilaisia asioita eteen, mutta silti voit olla täysin työkykyinen tiettyjen apujen turvin. Ei apujen käytössä ole mitään hävettävää, kaikkihan niitä käyttää jotka tajuaa oman parhaansa.