Olen 19 vuotias poika. Asun vanhempieni luona.
Perheeni sisäiset suhteet ovat mielestäni olleet ihan hyvät, joskin perheeni puhuu toisilleen usein tiuskivaan sävyyn. Olen yrittänyt kehoittaa heitä olemaan ystävällisempiä toisiaan kohtaan, mutta se näyttää olevan heille mahdotonta. Äitini sairasti vuosi sitten selkäytimen tulehdusta, ja sairaus uusi viime keväällä pahempana. Hän pystyy jo kävelemään lyhyitä matkoja, mistä olen iloinen. Tauti on kuitenkin muuttanut hänen persoonaansa täysin. Ennen aurinkoinen ja ymmärtäväinen ihminen kiroilee ja on usein vihainen. Hän on myös alkanut päivitellä mummomaiseen tapaan, mikä huolestuttaa minua. Isälläni todettiin lieviä aivoverenkiertohäiriöitä, ja hänellä on siihen lääkitys. Luulen, että hänen päänsä alkaa rappeutua lääkkeistä huolimatta, koska hänen kanssaan keskustellessa saa sanojaan toistaa erittäin usein. Vanhempani ovat alle 50, mutta minusta tuntuu, että heidän loppuelämästään tulee yllätyksetöntä ja harmaata - pahenevia vaivoja lukuunottamatta.
Koko elämäni on ollut taistelua itseni kanssa. Lapsesta asti olen ollut erittäin herkkä kaikelle, ja olen varmasti pahoittanut mieleni useimmin kuvitellusta kuin todellisesta syystä. Ulkonäössäni on yleisestä eroavia piirteitä. Olen saanut kuulla huomioita niin korvista, nenästä kuin takalistostani. Takapuoleni ja reiteni ovat synnynnäisesti huomattavasti suuremmat kuin yläkehoni. Joskus minusta tuntuu, että näytän jopa tyttömäiseltä. Itseasiassa minua on haukuttu tyttömäiseksikin, joskin ymmärrän sen sentään olleen lähinnä pilaa. Syy siihen, etten pääse useimmista loukkauksista yli on, että itsekin pidän piirteitäni rumina.
Minulla ei ole koskaan ollut tyttöystävää, koska olen ollut niin ujo. Olen käynyt kerran tai kaksi treffeillä vuosia sitten, mutta ne olivat kokemuksena minulle sietämättömiä. En ole koskaan kyennyt paljastamaan syvimpiä tunteitani kellekään, ja olen pistänyt mielummin välit suoraan poikki. Kaikilla kavereistani on ollut yksi tai useampi suhde, mutta minulla ei. Olin koko lukioaikani palavasti ihastunut erääseen tyttöön, mutten kertaakaan uskaltanut sanoa hänelle sanaakaan, vaikka istuin kokonaisen kurssin hänen vieressään. X(
Nyt tunnen elämäni turhaksi, koska minulla ei ole yhtään läheistä suhdetta. Tunnen myös tuhlanneeni elämäni. "Kultainen" nuoruuteni on kohta ohi, enkä ole päässyt nauttimaan siitä.
Kukaan ei todella tarvitse minua, mutta minä tarvitsen jonkun enemmän kuin koskaan ennen. Minulla on nykyään enemmän rohkeutta olla avoimempi, vaikkakin tytön iskeminen baarista ei tule toimimaan. Olen yrittänyt löytää ihmistä, joka hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, mutta mitä enemmän yritän, sitä enemmän tunnen eroavani muista ihmisistä. Käytän suurimman osan ajastani itseni kehittämisee. Käyn lenkillä, voimistelen, teen musiikkia ja harjoittelen päivittäin soittoa. Kaikki tämä tuntuu kuitenkin turhalta.
Ihmiset kaikkoavat elämästäni, mutta ketään ei tule tilalle. Minun pitäisi itsenäistyä ja muuttaa pois kotoa, mutta sehän tarkoittaisi eristäytymistä vanhemmistani, ainoista ihmisistä jotka minusta todella välittävät. Asepalvelukseni alkaa tammikuussa. En tiedä, miten selviän sen yli. Tarvitsen jonkun tukemaan minua, mutta aika käy vähiin.
Perheeni sisäiset suhteet ovat mielestäni olleet ihan hyvät, joskin perheeni puhuu toisilleen usein tiuskivaan sävyyn. Olen yrittänyt kehoittaa heitä olemaan ystävällisempiä toisiaan kohtaan, mutta se näyttää olevan heille mahdotonta. Äitini sairasti vuosi sitten selkäytimen tulehdusta, ja sairaus uusi viime keväällä pahempana. Hän pystyy jo kävelemään lyhyitä matkoja, mistä olen iloinen. Tauti on kuitenkin muuttanut hänen persoonaansa täysin. Ennen aurinkoinen ja ymmärtäväinen ihminen kiroilee ja on usein vihainen. Hän on myös alkanut päivitellä mummomaiseen tapaan, mikä huolestuttaa minua. Isälläni todettiin lieviä aivoverenkiertohäiriöitä, ja hänellä on siihen lääkitys. Luulen, että hänen päänsä alkaa rappeutua lääkkeistä huolimatta, koska hänen kanssaan keskustellessa saa sanojaan toistaa erittäin usein. Vanhempani ovat alle 50, mutta minusta tuntuu, että heidän loppuelämästään tulee yllätyksetöntä ja harmaata - pahenevia vaivoja lukuunottamatta.
Koko elämäni on ollut taistelua itseni kanssa. Lapsesta asti olen ollut erittäin herkkä kaikelle, ja olen varmasti pahoittanut mieleni useimmin kuvitellusta kuin todellisesta syystä. Ulkonäössäni on yleisestä eroavia piirteitä. Olen saanut kuulla huomioita niin korvista, nenästä kuin takalistostani. Takapuoleni ja reiteni ovat synnynnäisesti huomattavasti suuremmat kuin yläkehoni. Joskus minusta tuntuu, että näytän jopa tyttömäiseltä. Itseasiassa minua on haukuttu tyttömäiseksikin, joskin ymmärrän sen sentään olleen lähinnä pilaa. Syy siihen, etten pääse useimmista loukkauksista yli on, että itsekin pidän piirteitäni rumina.
Minulla ei ole koskaan ollut tyttöystävää, koska olen ollut niin ujo. Olen käynyt kerran tai kaksi treffeillä vuosia sitten, mutta ne olivat kokemuksena minulle sietämättömiä. En ole koskaan kyennyt paljastamaan syvimpiä tunteitani kellekään, ja olen pistänyt mielummin välit suoraan poikki. Kaikilla kavereistani on ollut yksi tai useampi suhde, mutta minulla ei. Olin koko lukioaikani palavasti ihastunut erääseen tyttöön, mutten kertaakaan uskaltanut sanoa hänelle sanaakaan, vaikka istuin kokonaisen kurssin hänen vieressään. X(
Nyt tunnen elämäni turhaksi, koska minulla ei ole yhtään läheistä suhdetta. Tunnen myös tuhlanneeni elämäni. "Kultainen" nuoruuteni on kohta ohi, enkä ole päässyt nauttimaan siitä.
Kukaan ei todella tarvitse minua, mutta minä tarvitsen jonkun enemmän kuin koskaan ennen. Minulla on nykyään enemmän rohkeutta olla avoimempi, vaikkakin tytön iskeminen baarista ei tule toimimaan. Olen yrittänyt löytää ihmistä, joka hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, mutta mitä enemmän yritän, sitä enemmän tunnen eroavani muista ihmisistä. Käytän suurimman osan ajastani itseni kehittämisee. Käyn lenkillä, voimistelen, teen musiikkia ja harjoittelen päivittäin soittoa. Kaikki tämä tuntuu kuitenkin turhalta.
Ihmiset kaikkoavat elämästäni, mutta ketään ei tule tilalle. Minun pitäisi itsenäistyä ja muuttaa pois kotoa, mutta sehän tarkoittaisi eristäytymistä vanhemmistani, ainoista ihmisistä jotka minusta todella välittävät. Asepalvelukseni alkaa tammikuussa. En tiedä, miten selviän sen yli. Tarvitsen jonkun tukemaan minua, mutta aika käy vähiin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Siellä Intissä samassa veneessä kuin sinäkin.
Lyödä ne ei uskalla ja raskaaksi eivät saa.
Ymmärrän että pohdit sitä asiaa vakavasti.
Mitä likkoihin tulee niin niitä kerkee tulee
vielä hyvinkin.Toisilla menee kauemmin kuin toisilla ei siinä mitään standardia ole.
Äläkä siitä välitä miten monta kaveria jollain toisella ollut .Jokaisella on omat tunkionsa.
Voi näyttää tosi hyvältä mutta on kuitenkin aivan
vellihousu, yks oon hyvä yhdessä toinen toisessa
ja kaikkia tarvitaan.Sairaudet muuttaa meitä mehän ollaan vaan ihmisiä.Täytyy vaan koittaa ymmärtää ja olla kuitenkin niin ettei ota kaikkea tosissaan.Mutta olis hyvä kun sullakin olis sellainen ymmärtäjä jolle voit purkaa huolesi. jos sinulla on sähköposti laita se niin kerron lisää mikäli haluat.
Mukavaa että haluat auttaa. Tässä sähköpostiosoitteeni:
[email protected]
Terve mieheen. Kertomuksesi on aidosti koskettava ja itselleni kovin tuttu. Sillä erotuksella, että minulla tällä hetkellä on tyttöystävä, jota rakastan. Missäpä aiot suorittaa asepalveluksesi? Itse olin aikoinaan Sodankylässä (ei hyvä paikka Pohjanmaan pojalle). Älä hyvä mies vaivu epätoivoon ja nyt puhuu tyyppi, joka on erinäisiäkin kertoja yrittänyt "kuolla oman käden kautta". Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta aina on toivoa. Etkä sinä ole edes vanha, mies parhaassa iässä ehkä. Minä olen nyt saman ikäinen, kun isäni oli silloin kun synnyin, enkä minä ole saavuttanut mitään tähän ikään mennessä. Paitsi mahahaavan ehkä. Kaikkea hyvää toivottaen: Martti
Minun mielestäni ulkonäölliset seikat eivät ole ihmisessä ratkaisevia. Sinun on turha kiinnittää
huomiota suureen peffaan tai muuhun. Olet ihan
taitava analysoimaan elämää. Se on hyvin tärkeää.
Joskus löydät ihmisen joka ei sinun ulkonäöstäsi
piittaa. Ehkä on niin, että olet liian narsistinen
ja ajattelet vain itseäsi. Maailma on pullollaan
tyttöjä, jotka tarvitsevat ymmärrystä. Mutta jos
tuijotat vain omaan napaan ja omiin ulkonäköseikkoihisi, muusta puhumattakaan, olet
todella väärällä tiellä. Kyllä tyttöjä löytyy.
Sinun pitää vain muuttaa ajatteluasi siten, että huomaat toiset ja heidän murheensa. Sillä tavalla
saa myös itselleen ymmärtäjän tai useita. Minullekin voit kirjoitella. Tiedän elämästä aika paljon. Sähköpostini on: [email protected]
Ei ole tärkeää minkä näköinen ihminen on, tärkeintä on, että hänellä on jotain annettavaa
toisille, muutakin kuin omien murheiden märehtimistä.
Ole rohkea!
Äitisi ja isäsi tarvitsevat sinua enemmän kun osaat arvatakkaan.Monet vanhuuden kynnyksellä olevat häpeävät omia vikojaan ja sitä kun ei enää suju asiat niikun nuorena. Vanhempasi tarvitsevat sinua, jotta he jaksaisivat elämänsä elää iloisina. Heillä on oltava joku jolle voi purkaa itseään. Itselläni on hieman samanlainen tilanne:vanmhemmat alkavat vanheta ja olen huomannut kuinka he taqrvitsevat apuani ja tukeani. Sinun pitää yrittää olla rohkea vaikka se on usein vaikeaa!!
Kuulostat erittäin fiksulta ikäiseksesi!!
naiset arvostaa sitä. Koita jatkossa olla rohkeampi! Jos en itse olisi varattu kysyisin sähöpostiasi ;D
Hei jäbä.. unoha naiset ja satsaa kouluun/työhön. vasta myöhemmin alat naisia kattoon.
mutta jos haluttaa nii lähtekää kavereitten kanssa kaupunkiin/baareihin ettiin!