Katsoin typertyneenä ruutua. Mitä? Se ei suostunut kertoa. Mielessäni oli vain yksi syy miksei.
Ja sitä en halunnut ajatellakkaan. Mutta se tunki mieleeni, tietoisuuteni jatkuvasti. Ja se luuli etten tajuaisi...
Kyynelten valuessani silmistäni, päätin olla puhumatta sille vähään aikaa. Nyt kun olin jo melkein varma mitä se tarkoitti.
Meillä oli kolmi keskustelu, joten se ei voinut kysyä mikä mua vaivasi. ei sen toisen kuulten, sillä siihen se oli ollut ihastuneena jo
monta kuukautta. Ei nyt, kun sillä ja sen ihastuksella oli paljon puhuttavaa. Mutta se aukaisi toisen keskustelu ikkunan, vain meille kahdelle.
Katsoin yllättyneenä, että mitä se nyt.. Ja pian siihen ilmestyivät sanat :"miks sä oot nii hiljaa?". Se siis ihmetteli, ja oli
jopa huomannut hiljaisuuteni puhuessaan ihastuksensa kanssa.En vastannut mitään. En vain jaksanut. Voi, miksi minun oli pitänyt alkaa puhua niistä typeristä horoskoopeista?
Tämmöistä ei olisi tullut ilmi ellen olisi ruvennut naputtelemaan niistä.. mutta nyt oli liian myöhäistä. Tunsin oloni kipeäksi
ja päätin olla menemättä tänäänkään mihinkää. Vaikka se pyytäisi. höpisköösköön nyt sen mikkonsa kanssa siellä, kun kerran niin kovasti halusi, ajattelin, samalla kun poistin mun
ja kaverini keskustelu ikkunan. Mutta pian ilmestyi taas toinen. Ja siinä se kysyi taas että onko kaikki hyvin? Eikö se tajunnut! naputtelin kaikki keskusteluni pois, sanomatta mitään kenellekkään.
En jaksanut. Väänsin musan volyme nappia, niin että korvissa soi. En halunnut ajatella sitä. En en en.Luin lokitiedostoista kekusteluamma, uudestaan. Ja uudestaan. Jos olinki käsittänyt väärin?
Mut.. ei. sanat tijottivat minua kylmästi takasin, samalla tavalla kuin äskenkin. Ei. Ei. Suljin messengerin. Kokonaan. En jaksanut enää keskustella yhdenkään ihmisen kanssa.
huudatin vaan musiikkia ja lauloin kyyneleet silmistä valuen mukana. Sitten yht äkkiä, meidän biisi alkoi soida. Hätkähdin ja vaihdoin biisin pikaisesti.
Se oli minun ja Kirsin biisi. Kaverini, joka oli kysellyt hiljaisuuttani. Mutta nyt vain.. Oli niin tyhjä olo.
Tunsin surua. Tunsin.. pettymystä? Yritin epätoivoisesti käsitellä tunteitan. Tunsinko vihaa? En ollut aivan varma...
Mutta menetystä ja pettymyst, sekä surua. Niitä ainakin. Muita en halunnut käsitellä. Päivä oli minun kohdaltani ohi. Ja niin oli elämänikin. En kestänyt tätä
paskaa enää. Kurkkuani kuristi. Mietin päätöstäni vielä. Olin miettiny sitä jo puolivuotta. Ja nyt vihdoinkin olin tehnyt sen.
Hiljaa kävelin kaapille, otin veitsen, tuijotin sen kiiltävää pintaa ja aaltoilevaa terää. Kävelin takaisin huoneeseeni.
askeleeni laahustivat. Tämä tuntui niin lopulliselta. Nostin hihaani, paljastaen viillellyn käteni.
Tunsin surua kohottaessani veitsen kädelleni. Purin hammasta ja hetken epäröin. Mutta nyt en halunnut enää jänistää. Painoin terää kättäni vasten ja viilsin. Tunsin kun terä pureutui ihooni,
ja sitten syvemmälle, isoihin sinertäviin suoniin saakka. Painoin terää kovemmin purren hammasta ja vavahdellen hiljaa, parkaisten tuskasta. Terä upposi viiltäen suonet auki. Huudahdin,
ja pudotin veitsen vaipuen polvilleni tuskasta. Tunsin elämäni häipyvän pulppuavan veren myötä. Katselin lattialle hiljaa syntyvää lätäkkö jossa veitsi makasi hiljaa
musta kahva kiillellen verestäni. Pian minua alkoi huimata, joten laskeuduin sängylleni makuullen, seuraten veren
imeytymistä peittooni, hiljaa. Enää en tuntenut mitään, muuta kuin kipua. Kyyneleet kohosivat silmiini miettien elämääni, sitäkin kuinka isä oli käyttänyt minua hyväkseen pienenä.
Elämässäni ei ole mitään hyvää, ajattelin, vaipuen hiljaa mustaan pimeyteen. Viimeisenä mielssäni oli mikko joka oli ainoa syyni että olin jaksanut elää. Olin rakastunut häneen ja olimme olleet
jonkin aikaa yhdessäkin, mutta sitten hän jätti minut. Ja siitä lähtien masennukseni on vain syventynyt, kavereideni tajuamatta mitään. Ja nyt oli liian myöhäistä.
Kukaan ei enää pysty pitämään minua pinnalla suuressa elämän joessa. Joten siihen minä hukuin ,yksin ja elämänsä menettäneenä.
Ja sitä en halunnut ajatellakkaan. Mutta se tunki mieleeni, tietoisuuteni jatkuvasti. Ja se luuli etten tajuaisi...
Kyynelten valuessani silmistäni, päätin olla puhumatta sille vähään aikaa. Nyt kun olin jo melkein varma mitä se tarkoitti.
Meillä oli kolmi keskustelu, joten se ei voinut kysyä mikä mua vaivasi. ei sen toisen kuulten, sillä siihen se oli ollut ihastuneena jo
monta kuukautta. Ei nyt, kun sillä ja sen ihastuksella oli paljon puhuttavaa. Mutta se aukaisi toisen keskustelu ikkunan, vain meille kahdelle.
Katsoin yllättyneenä, että mitä se nyt.. Ja pian siihen ilmestyivät sanat :"miks sä oot nii hiljaa?". Se siis ihmetteli, ja oli
jopa huomannut hiljaisuuteni puhuessaan ihastuksensa kanssa.En vastannut mitään. En vain jaksanut. Voi, miksi minun oli pitänyt alkaa puhua niistä typeristä horoskoopeista?
Tämmöistä ei olisi tullut ilmi ellen olisi ruvennut naputtelemaan niistä.. mutta nyt oli liian myöhäistä. Tunsin oloni kipeäksi
ja päätin olla menemättä tänäänkään mihinkää. Vaikka se pyytäisi. höpisköösköön nyt sen mikkonsa kanssa siellä, kun kerran niin kovasti halusi, ajattelin, samalla kun poistin mun
ja kaverini keskustelu ikkunan. Mutta pian ilmestyi taas toinen. Ja siinä se kysyi taas että onko kaikki hyvin? Eikö se tajunnut! naputtelin kaikki keskusteluni pois, sanomatta mitään kenellekkään.
En jaksanut. Väänsin musan volyme nappia, niin että korvissa soi. En halunnut ajatella sitä. En en en.Luin lokitiedostoista kekusteluamma, uudestaan. Ja uudestaan. Jos olinki käsittänyt väärin?
Mut.. ei. sanat tijottivat minua kylmästi takasin, samalla tavalla kuin äskenkin. Ei. Ei. Suljin messengerin. Kokonaan. En jaksanut enää keskustella yhdenkään ihmisen kanssa.
huudatin vaan musiikkia ja lauloin kyyneleet silmistä valuen mukana. Sitten yht äkkiä, meidän biisi alkoi soida. Hätkähdin ja vaihdoin biisin pikaisesti.
Se oli minun ja Kirsin biisi. Kaverini, joka oli kysellyt hiljaisuuttani. Mutta nyt vain.. Oli niin tyhjä olo.
Tunsin surua. Tunsin.. pettymystä? Yritin epätoivoisesti käsitellä tunteitan. Tunsinko vihaa? En ollut aivan varma...
Mutta menetystä ja pettymyst, sekä surua. Niitä ainakin. Muita en halunnut käsitellä. Päivä oli minun kohdaltani ohi. Ja niin oli elämänikin. En kestänyt tätä
paskaa enää. Kurkkuani kuristi. Mietin päätöstäni vielä. Olin miettiny sitä jo puolivuotta. Ja nyt vihdoinkin olin tehnyt sen.
Hiljaa kävelin kaapille, otin veitsen, tuijotin sen kiiltävää pintaa ja aaltoilevaa terää. Kävelin takaisin huoneeseeni.
askeleeni laahustivat. Tämä tuntui niin lopulliselta. Nostin hihaani, paljastaen viillellyn käteni.
Tunsin surua kohottaessani veitsen kädelleni. Purin hammasta ja hetken epäröin. Mutta nyt en halunnut enää jänistää. Painoin terää kättäni vasten ja viilsin. Tunsin kun terä pureutui ihooni,
ja sitten syvemmälle, isoihin sinertäviin suoniin saakka. Painoin terää kovemmin purren hammasta ja vavahdellen hiljaa, parkaisten tuskasta. Terä upposi viiltäen suonet auki. Huudahdin,
ja pudotin veitsen vaipuen polvilleni tuskasta. Tunsin elämäni häipyvän pulppuavan veren myötä. Katselin lattialle hiljaa syntyvää lätäkkö jossa veitsi makasi hiljaa
musta kahva kiillellen verestäni. Pian minua alkoi huimata, joten laskeuduin sängylleni makuullen, seuraten veren
imeytymistä peittooni, hiljaa. Enää en tuntenut mitään, muuta kuin kipua. Kyyneleet kohosivat silmiini miettien elämääni, sitäkin kuinka isä oli käyttänyt minua hyväkseen pienenä.
Elämässäni ei ole mitään hyvää, ajattelin, vaipuen hiljaa mustaan pimeyteen. Viimeisenä mielssäni oli mikko joka oli ainoa syyni että olin jaksanut elää. Olin rakastunut häneen ja olimme olleet
jonkin aikaa yhdessäkin, mutta sitten hän jätti minut. Ja siitä lähtien masennukseni on vain syventynyt, kavereideni tajuamatta mitään. Ja nyt oli liian myöhäistä.
Kukaan ei enää pysty pitämään minua pinnalla suuressa elämän joessa. Joten siihen minä hukuin ,yksin ja elämänsä menettäneenä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.