Ookei, tämä tarina on vielä kesken, jatkoa kirjoittelen aina kun jaksan. Väliin voitte heittää toki jotain kommenttia :)
****
PETOKSEN PUUKKO
Mä en oikeastaan tiedä miksi mä tein sen. Ei kukaan muukaan tiedä. Tai ehkä Se, joka tuolla ylhäällä liikuttelee meitä kuin shakkinappuloita.
Jotkut se osaa pelata viisaammin, kuin toiset. Ne pääsevät loppuun. Mutta toiset jäävät fiksusti pelattujen alle ja poistuvat shakkilaudalta kolisten muiden
epäonnistuneiden yritysten joukkoon. Mua se ei osannut pelata oikein.
Jokin kuitenkin sai mut tarttumaan siihen petturuudeen puukkoon, iskevän lujaa selkään. Vaikka se pelkäsi, mä kaivoin syvemmältä, petin sen.
Sitten se kai lannistui tai ei vain jaksanut. Ja mä. Mä vain katsoin sitä kirkkain silmin, tuskin edes osasin hävetä. Mutta se ei puukottanut mua selkään,
se ei kiljunut mulle päin naamaa. Selkä muhun päin, se vain istui hiljaa täristen. Sitten mä tajusin; se itki.
---------------
Kävelin lumisateessa hiutaleista valkeiksi värjäytyneitä katuja. Mua paleli eikä pelkkä viima aiheuttanut sitä. Mun sydän oli kylmempi, kuin
40 asteen pakkanen. Mä olin loukannut sitä, mulle rakkainta ihmistä. Kysymykset pyöri päässäni. Miksi mä tein sen? Mikä sen aiheutti? Miksi
mä puukotin sitä selkään?
Potkaisin kiveä kengänkärjelläni ja se pomppi kauas musta, kunnes saavutti viemärinaukon ja putosi kolahtaen alas. Sinne sekin meni - haluamattaan, yksin.
Vahingossa. Jos mä tein sen vahingossa? En ehkä ajatellut loppuun saakka? Mutta mä tiesin itsekin, mitä tein ja halusin sitä. Mä tahdoin pettää sen - puukottaa
selkään veitsen terävillä sanoilla. Viiltää syvät arvet sen sydämeen. Kaikkialle. Tappaa sen henkisesti ja nauraa kylmästi päälle. Halusin, että se kärsi yhtä paljon kun mä Arskan petettyä mut. Mä rakastin sitä miestä, mutta silti se loukkas mua, aivan kuten mä äsken tein. Mutta miksi mä en ollut ylpeä? En tyytyväinen, en onnellinen. Vaikka mä en sitä halunnutkaan myöntää - kaduin. Kaduin nyt joka ikistä sanaa, jonka mä sille huusin silmät kipunoiden. Kaduin koko paskaa. Mutta se oli myöhäistä, turhaa. Olin tehnyt jo pahimman - haavoittanut sitä, mun rakasta Miittaa.
Me oltiin oltu parhaat ydtävät niin kauan, kun muistan eläneeni. Meitä yhdisti persoonallisuus. Jo pikkutyttöinä me erotuttiin muista ikäisistämme. Ei me pukeuduttu
vaaleanpunaisiin prinsessamekkoihin ja leikitty teekutsuja. Ei me työnnetty nukkeja rattaissa ja tanssitettu barbeja. Ei, ei, me varastettiin naapurin mummon omenapuusta omenoita ja juostiin niin kovaa, kun vain pikku kintuistamme pääsimme. Mä muistan, miten me mussutettiin omenoita jossain puskissa ja pelättiin että jäätiin kiinni. Vaikka eipä siitä mitään olisi seurannut. Mummeli olisi varmaankin vain nauranut ja leiponut meille pullia. Silti se oli niin jännää joka kerta.
Myöhemmin, kun vartuimme, meistä tuli erottamattomat. Me oltiin kuin paita ja peppu. Mä olin varmaankin se paita. Vain välttämätön kappale,
johon huomio ei kiinnittynyt. Miitta oli se peppu, se jota jätkät kuolasivat aina kun me niiden ohi käveltiin. Se, joka sai kaiken huomion. Mutta ei se mua
haitannut. Mä en tarvinnut ketään - olihan mulla Miitta. Paras ystävä, joka oli mulle läheisempi kuin oma perhe.
Siksi mä ihmettelin, mikä mut sai tekemään sen? Syyttävät äänet huusivat mun päässä. Osoittelivat mua sormella ja tuomitsivat.
Niiden joukossa mä näin vain vain Miitan, mutta en sinä iloisena nauravana bestiksenä, vaan surullinen katse silmissään. Sekin kuiskasi "Miksi?"
Mulla oli paha olo, pahempi, kuin krapulassa. Ei se ansainnut tätä.
"Jumalauta Annika! Miksi sä teit sen?" mä huusin itselleni ääneen niin, että ostari kaikui. Ihmiset katsoivat mua kummaksuen, mutta en mä välittänyt.
Omapahan on vikansa jos antavat kahvinsa jäähtyä jonkun onnettoman teinin takia. Onnettoman ja typerän. Typerä mä olin.
Miitta ei ikinä antaisi mulle anteeksi. Mä olin menettänyt sen. Lopullisesti. Tai ainakin pitkäksi aikaa. Ehkä se joskus mummona tulisi luokseni
katsomaan, kuinka lapset vei mun omenapuusta omenoita ja juoksivat piiloon. Ehkä se silloin halaisi mua ryppyisillä käsillään ja antaisi anteeksi.
Ja seuraavana päivänä toisi mun haudalle kukkia. Silloin tunteet otti musta vallan. Silmiä kirveli ja poltti. Hitaasti, suolainen kyynel valui poskelleni. Pyyhkäisin sen
äkkiä pois, mutta hetken päästä niitä oli kymmenen lisää. Ja taas kymmenen. Istuin niille rappusille ja itkin pahaa oloani. Kaikkien kyyneleiden keskeltä vaimea kuiskaus purkautui huuliltani. "Anteeksi Miitta."
Mä en tiedä kauanko mä siinä niiskutin, mutta huonolla matikallanikin osasin sanoa, että aika pitkään. Pian mä erotin ison miehen varjon, se pysähtyi siihen. Mä katsoin sitä silmiin ja erotin rintaan ommellun kankaanpalan, jossa luki isoin kirjaimin "VARTIJA". Se murahti mulle tympeästi ettei portaat ole istumapaikka ja kehoitti lähtemään muualle. Mä katsoin sitä hetken ja haistatin sille pitkät ennenkuin lähdin ryminällä pihalle koko ostarilta. En mä tiennyt minne mä olin menossa. Porukat oli varmaan olevinaan huolissaan, mutta mitäpä ne musta välitti. Kaikki se huolenpito oli pelkkää kulissia.
Mä yritin kävellä ripeästi, mutta tuntui kuin tonnejen painoiset kahleet olisivat yrittäneet hidastaa mua. Pysäyttää. Ja niin mä teinkin - jäin paikoilleni sen katulampun juurelle. Siinä oli joku Jeesus-mainos, jossa kerrottiin, kuinka hyvä Herra on ja kuinka hän suojelee meistä jokaista. "Miks sä jätit mut yksin? Mikset sä voinut siirtää mua oikein? Mulla ei ole enää mun rakkainta se on sun vikas!" mä huusin niin, että lampun päällä istunut lintuparvi pyrähti lentoon. Siipien kahina täytti ilman niiden paetessa mua. Mua. Näinkö kaikki katoaisivat luotani? Vaikka en mä siitä välitä, kaikki menetti merkityksensä. Ei mulla ollut ketään kuin Miitta, ja nyt ei sitäkään.
Jäin siihen yöhön istumaan vaikka mua paleli. Vaikka mä ensimmäistä kertaa elämässäni halusin kotiin - äidin syliin. Halusin, että se sulkis mut syliinsä ja kertoisi rakastavansa mua. Aamulla mä heräsin kotoa, sängystäni, mutta ei äiti mua halannut, ei se rakastanut. Ei, se horjui mun huoneeseen tukka sekaisin ja pussit silmien alla. "Mitä vittua sä luulit tekeväs? Poliisit raahas sut tänne joskus keskiyöllä.." se huuti mulle minkä käheästä kurkustaan pystyi. Mä katsoin sitä enkä kyllä nähnyt mitään, mikä viittaisi välittämiseen. Se vain katsoi mua silmät viirussa ja mä mutisin miettineeni asioita liian pitkään ja nukahtaneeni sitten sinne. Sen silmät syttyivät taas vihasta ja se ravisteli mua. "Mikä suhunkin on mennyt? Sä oot aina ollut mun fiksu tyttö!" Sen huuto sai mun korvat soimaan, mutta mä vain katsoin sitä uhmakkaasti. "Sulle ei kuulu enää mikään, mikä liittyy muhun! 'Sun fiksu tyttö'.. Et sä ole kulkenut kiertelemässä sukujuhlia ylpeilemässä sillä millainen tyttö sulla on. Ei, sä haukut mun persoonallisuutta, sitä etten ole niinkuin muut. Ja kaiken sen jälkeen tulet sanomaan mua sun fiksuks tytöksi! Häpeäisit e.." mun lause jäi kesken kun näin ovella jonkun vieraan miehen: "Voi jumalauta. Kato nyt, sä et tee muuta kun harrasta typeriä yhden illan juttuja kännissä joidenkin ventovieraiden kanssa! Etkö sä opi ikinä?" mä jatkoin vihani purkamista. "Nyt turpa kiinni, typerä tyttö!" äiti karjaisi ja näin vain sen käden heilahtavan. Hetken päästä mua sattui kasvoihin. Se löi mua, taas. Poskeani pidellen sylkäisin sen naamalle. "Mä vihaan sua. Ja toivottavasti tuo ukkokin tajuaa hypätä ajoissa pois sun matkasta." Niiden sanojeni jälkeen otin reppuni ja lähdin kouluun. Ei mulla ollut mitään muutakaan paikkaa.
Paiskattuani sen oven kiinni ja astuttuani pakkaseen ilman takkia mulle tuli tyhjä olo. Jotain puuttuu ja se jokin puuttui postilaatikolta. Miitta.
Se seisoi siinä joka ikinen aamu vartin liian ajoissa. Pakkanen maalasi sen posket punaisiksi ja se hymy sai mut unohtamaan kaiken pahan. Mutta miten mä nyt saisin mielestäni pois kaiken sen, mitä äsken tapahtui? Mun täytyi vain lähteä ja jättää se taakseni. Lähdin kävelemään yksin liukasta tietä, ilman Miittaa, joka piti mut aina pystyssä ja kaatuessani se nosti mut ylös nauraen heleästi. Nyt kaaduin sille jäiselle kadulle, eikä kukaan nostanut mua ylös. Jouduin nousemaan omin jaloin ja
jatkamaan matkani yksin aina kouluun asti.
Koulun piha oli aivan tyhjä. Aamunavauksen tapainen alkoi kuulua keskusradiosta ja sai mut kävelemään nopeammin sisälle. Jäin kuitenkin kuuntelemaan sitä musiikkia hetkeksi, jota se soitti meille. Tunnistin Tarjan kauniin äänen, mutta kohta jonka se lauloi sai mut ajattelemaan.. "Old loves they die hard, Old lies they die harder..". Meidän piti olla aina ystäviä. Mutta vaikeasti, pitkän yrityksen jälkeen ystävyytemme kuoli. Nyt se oli vain yksi kuollut kukka niityllä, vain yksi ainut niistä monista, jotka uudet jättivät alleen. Poissa. Mutta valheet, olisiko ne vaikeampi tappaa kuin ystävyytemme? Halusin ottaa sen petturuuden puukon ja tappaa jokaisen valheen, jonka suustani päästin. Jokaisen pahan sanan, minkä mä sille sanoin. Halusin kertoa, etten tarkoittanut sitä. Ottaa kumin ja pyyhkiä pois kaiken, ottaa taikasauvan ja palauttaa sillä entisen takaisin. Vaikka kuinka halusin, en mä voinut. Niinpä laahustin sisälle ja koputin luokan ovea hiljaa, hiljempaa kuin koskaan ennen. Kukaan ei tullu avaamaan. Koputin uudelleen, hakkasin sitä nyrkilläni ja sydämeni jätti yhden lyönnin väliin, kun näin Miitan ovella. Mutta ei se ollut se sama vanha Miitta. Hymy oli kuollut sen kasvoilta ja se näytti niin väsyneeltä ja hauraalta. Mulle tuli niin jumalattoman paha olo, kun mä katsoin sitä. Mun suu aukeni sanoakseen jotain, mutta Miitta käänti mulle selkänsä ja istui paikalleen sanomatta sanaakaan. Mitä mä ajattelin, että se olisi hypännyt mun kaulaan ja sanonut kaipaavansa? Että se olisi hymyillyt mulle sitä samaa vanhaa hymyään ja toivottavan mulle Hyvät huomenet? Enhän mä voinut edes sellaista olettaa- vaikka sisimmässäni toivoin sitä enemmän kuin mitään muuta.
Sen tunnin alku vieri täysin mun korvieni ohitse. Tuijotin vain Miitan niskaa, sitä, kuinka se väsyneesti painoi päänsä pulpettia vasten ja sulki silmänsä. Se oli kaunis ilman meikkiäkin. Äidinkielen opettajamme laittoi meidät kirjoittamaan runoja, jotka kertoisivat voimakkaasti tunteista. Saadessani sen paperin eteeni, mulla ei ollut mitään vaikeuksia päättää mistä kirjoittaisin.
Hetken päästä iloinen ääni edestä kailotti meidät lukemaan runojamme. Mä yskäisin ennenkuin aloitin lukemaan siistillä käsialalla kirjoittamaani tekstiä.
"Petoksen puukko.
Se tuhosi sinut, tuhosi kaiken välillämme olleen.
Huuto kaikui yössä.
Katosiko yhteiset hetkemme parissa minuutissa?
Menetinkö kaiken vain typerän virheen takia?
Silmäsi katsoivat minua katkerina,
mutta jatkoin.
Tapoin sinut.
Nauroin.
Mutta kadun sitä kaikkea,
tahtoisin vain halata.
Saada sinut takaisin.
Haudata petoksen puukon.
Sylkäistä haudalle
ja hymyillä kanssasi."
Ensimmäistä kertaa, en kaivannut opettajamme hyväksyvää nyökkäystä. En kaivannut kiitettävää arvosanaa. Olisin vain halunnut nähdä Miitan ilmeen, kysyä, antaisiko se anteeksi. Sen kuitenkin esti kellon soitti pihalle ja hitaasti laahustin ulos. Se ei tullut istumaan mun viereen, käveli vain ohi.
Istui kauas musta, sekin yksin. Katsoin ympärilleni, kaikilla niillä ihmisillä oli joku. Toiset nauroivat isossa tyttöporukassa, toiset kävelivät käsi kädessä täynnä ystävyyttä, toiset halailivat - rakastivat. Oli niin väärin jättää meidät yksin, erottaa toisistamme - mutta tälläkin hetkellä meitä yhdisti jokin: yksinäisyys.
Se vain oli asia, jota en olisi Miitan kanssa halunnut kokea. Kellon soitto herätti minut ajatuksistani ja hitaasti lähdin kävelemään kohti pääovea, mutta pysähdyin. Katsoin, kuinka Miitta käveli ohitseni - vilkaisemattakaan minuun päin. Käännyin ja katseiden seuratessa jokaista askeltani, kävelin ali rautaisen portin. Pois koulusta, pois Miitan luota. Pois muistojen keskeltä.
En kestänyt enää sitä tunnetta, joka huokui jokaisesta tutusta asiasta. Hitaasti liukastelin rautatieasemalle ja hyppäsin ensimmäiseen lähtevään junaan. En päässyt hautaamaan Petoksen puukkoa, mutta hautasin kaiken vanhan, jopa Miitan. Katsoin ikkunasta viimeisen kerran niitä maisemia ja vilkutin hyvästit kaikelle. Siitä alkoi uusi elämä, ei tosin parempi. Elämäni jatkui painajaisena, joka täytyi katsoa joka aamu, päivä, ilta ja yö. Vaikka heräsin, ei se ollut ohi. Painajainen valtasi todellisuuden, hyviä unia en nähnyt.
----------------------------------------------------------------
Marraskuu 2003.
Oli kulunut alle kuukausi lähdöstäni. Elämäni jatkui samana helvéttinä, kuin mitä se oli ollut tekoni jälkeen - ennen.
Mulla ei ollut rahaa, ei ruokaa, ei oikeastaan yhtään mitään. Ei, ennenkuin mut löydettiin eräs perjantai ilta kadulta. Hiukseni olivat rasvaiset ja täysin sekaisin, vaatteeni rikki. Olin nukahtanut ostarin eteen perjantai-illan päätteeksi ja herätessäni tunsin lämpimät kädet olkapäilläni. Ne ravisteli mua hereille.
Silmäni räpsähtivät auki ja peräännyin peloissani kauemmas. "Ei mitään hätää.. En mä tee yhtään mitään pahaa" se selitti ja kesti hetken tajuta, että mua katseli joku ventovieras tyttö. Kun mä tarkemmin katsoin sitä, se muistutti Miittaa, mutta sitä se ei ollut. Silläkin oli tummat hiukset ja isot ruskeat silmät. Se hymyili ystävällisesti, mutta ei niin kauniisti kuin Miitta. Mutta en mä tullut tänne muistelemaan sitä, se makasi mun muistojen sukuhaudassa, eikä saanut edes kukkia haudalleen. Se oli mulle ilmaa. Heräsin todellisuuteen ja tajusin, että se tyttö ojenti mulle kätensä ja nousin kylmästä täristen pystyyn. "Sammuitko sä siihen?" se kysyi multa, mutta pudistin päätäni."Ei. Ei mulla ole rahaa viinaan." Se vain nyökkäsi ja tarjos mulle yösijan kämpästään. Lähdimme kävelemään kahdestaan kylmässä yössä. Katuvalot kirkastivat välillä sen kasvot ja joka kerta Miitta tuntui kohottavan päätään haudastaan ja sai mut muistamaan, mutta ei enää katumaan. En mä sitä tarvinnut, ehkä kaipasin, mutta sekin tunne oli katoava, täysin naurettava. Ei siitä olisi enää mitään tullut. Pimeys peitti vierelläni kävelevän tytön kasvot ja taputin mullat Miitan päälle. Se ei tajunnut pysyä haudassaan, vaikka se oli kuollut mun mielestäni. Kadonnut. Poissa. Katuvalo valaisi jälleen tytön kasvot ja Miitta pyrki ylös haudastaan. "Pysy siellä, en mä sua kaipaa." ärähdin ja tyttö vierelläni säpsähti. Kohautin olkapäitäni. "Se on katoavaa, älä pelkää."
Mä tiesin, ettei Miitta ollut katoavaa, se pysyi mun mielessäni, vaikka mä kuinka halusin sen sieltä pois. Se oli hemmetin rakas mulle, mutta tämän rakkauden en halunnut enää etenevän. Se sai jäädä aiheuttamaan sydänsuruja mulle ihan vapaasti, Miitta oli jotain tavoittelemattomissa olevaa. Jotain, jota kaipasin, mutta jota en silti halunnut nähdä. Olin sekoamassa lopullisesti, eikä kukaan ollut pelastamassa mua.
****
PETOKSEN PUUKKO
Mä en oikeastaan tiedä miksi mä tein sen. Ei kukaan muukaan tiedä. Tai ehkä Se, joka tuolla ylhäällä liikuttelee meitä kuin shakkinappuloita.
Jotkut se osaa pelata viisaammin, kuin toiset. Ne pääsevät loppuun. Mutta toiset jäävät fiksusti pelattujen alle ja poistuvat shakkilaudalta kolisten muiden
epäonnistuneiden yritysten joukkoon. Mua se ei osannut pelata oikein.
Jokin kuitenkin sai mut tarttumaan siihen petturuudeen puukkoon, iskevän lujaa selkään. Vaikka se pelkäsi, mä kaivoin syvemmältä, petin sen.
Sitten se kai lannistui tai ei vain jaksanut. Ja mä. Mä vain katsoin sitä kirkkain silmin, tuskin edes osasin hävetä. Mutta se ei puukottanut mua selkään,
se ei kiljunut mulle päin naamaa. Selkä muhun päin, se vain istui hiljaa täristen. Sitten mä tajusin; se itki.
---------------
Kävelin lumisateessa hiutaleista valkeiksi värjäytyneitä katuja. Mua paleli eikä pelkkä viima aiheuttanut sitä. Mun sydän oli kylmempi, kuin
40 asteen pakkanen. Mä olin loukannut sitä, mulle rakkainta ihmistä. Kysymykset pyöri päässäni. Miksi mä tein sen? Mikä sen aiheutti? Miksi
mä puukotin sitä selkään?
Potkaisin kiveä kengänkärjelläni ja se pomppi kauas musta, kunnes saavutti viemärinaukon ja putosi kolahtaen alas. Sinne sekin meni - haluamattaan, yksin.
Vahingossa. Jos mä tein sen vahingossa? En ehkä ajatellut loppuun saakka? Mutta mä tiesin itsekin, mitä tein ja halusin sitä. Mä tahdoin pettää sen - puukottaa
selkään veitsen terävillä sanoilla. Viiltää syvät arvet sen sydämeen. Kaikkialle. Tappaa sen henkisesti ja nauraa kylmästi päälle. Halusin, että se kärsi yhtä paljon kun mä Arskan petettyä mut. Mä rakastin sitä miestä, mutta silti se loukkas mua, aivan kuten mä äsken tein. Mutta miksi mä en ollut ylpeä? En tyytyväinen, en onnellinen. Vaikka mä en sitä halunnutkaan myöntää - kaduin. Kaduin nyt joka ikistä sanaa, jonka mä sille huusin silmät kipunoiden. Kaduin koko paskaa. Mutta se oli myöhäistä, turhaa. Olin tehnyt jo pahimman - haavoittanut sitä, mun rakasta Miittaa.
Me oltiin oltu parhaat ydtävät niin kauan, kun muistan eläneeni. Meitä yhdisti persoonallisuus. Jo pikkutyttöinä me erotuttiin muista ikäisistämme. Ei me pukeuduttu
vaaleanpunaisiin prinsessamekkoihin ja leikitty teekutsuja. Ei me työnnetty nukkeja rattaissa ja tanssitettu barbeja. Ei, ei, me varastettiin naapurin mummon omenapuusta omenoita ja juostiin niin kovaa, kun vain pikku kintuistamme pääsimme. Mä muistan, miten me mussutettiin omenoita jossain puskissa ja pelättiin että jäätiin kiinni. Vaikka eipä siitä mitään olisi seurannut. Mummeli olisi varmaankin vain nauranut ja leiponut meille pullia. Silti se oli niin jännää joka kerta.
Myöhemmin, kun vartuimme, meistä tuli erottamattomat. Me oltiin kuin paita ja peppu. Mä olin varmaankin se paita. Vain välttämätön kappale,
johon huomio ei kiinnittynyt. Miitta oli se peppu, se jota jätkät kuolasivat aina kun me niiden ohi käveltiin. Se, joka sai kaiken huomion. Mutta ei se mua
haitannut. Mä en tarvinnut ketään - olihan mulla Miitta. Paras ystävä, joka oli mulle läheisempi kuin oma perhe.
Siksi mä ihmettelin, mikä mut sai tekemään sen? Syyttävät äänet huusivat mun päässä. Osoittelivat mua sormella ja tuomitsivat.
Niiden joukossa mä näin vain vain Miitan, mutta en sinä iloisena nauravana bestiksenä, vaan surullinen katse silmissään. Sekin kuiskasi "Miksi?"
Mulla oli paha olo, pahempi, kuin krapulassa. Ei se ansainnut tätä.
"Jumalauta Annika! Miksi sä teit sen?" mä huusin itselleni ääneen niin, että ostari kaikui. Ihmiset katsoivat mua kummaksuen, mutta en mä välittänyt.
Omapahan on vikansa jos antavat kahvinsa jäähtyä jonkun onnettoman teinin takia. Onnettoman ja typerän. Typerä mä olin.
Miitta ei ikinä antaisi mulle anteeksi. Mä olin menettänyt sen. Lopullisesti. Tai ainakin pitkäksi aikaa. Ehkä se joskus mummona tulisi luokseni
katsomaan, kuinka lapset vei mun omenapuusta omenoita ja juoksivat piiloon. Ehkä se silloin halaisi mua ryppyisillä käsillään ja antaisi anteeksi.
Ja seuraavana päivänä toisi mun haudalle kukkia. Silloin tunteet otti musta vallan. Silmiä kirveli ja poltti. Hitaasti, suolainen kyynel valui poskelleni. Pyyhkäisin sen
äkkiä pois, mutta hetken päästä niitä oli kymmenen lisää. Ja taas kymmenen. Istuin niille rappusille ja itkin pahaa oloani. Kaikkien kyyneleiden keskeltä vaimea kuiskaus purkautui huuliltani. "Anteeksi Miitta."
Mä en tiedä kauanko mä siinä niiskutin, mutta huonolla matikallanikin osasin sanoa, että aika pitkään. Pian mä erotin ison miehen varjon, se pysähtyi siihen. Mä katsoin sitä silmiin ja erotin rintaan ommellun kankaanpalan, jossa luki isoin kirjaimin "VARTIJA". Se murahti mulle tympeästi ettei portaat ole istumapaikka ja kehoitti lähtemään muualle. Mä katsoin sitä hetken ja haistatin sille pitkät ennenkuin lähdin ryminällä pihalle koko ostarilta. En mä tiennyt minne mä olin menossa. Porukat oli varmaan olevinaan huolissaan, mutta mitäpä ne musta välitti. Kaikki se huolenpito oli pelkkää kulissia.
Mä yritin kävellä ripeästi, mutta tuntui kuin tonnejen painoiset kahleet olisivat yrittäneet hidastaa mua. Pysäyttää. Ja niin mä teinkin - jäin paikoilleni sen katulampun juurelle. Siinä oli joku Jeesus-mainos, jossa kerrottiin, kuinka hyvä Herra on ja kuinka hän suojelee meistä jokaista. "Miks sä jätit mut yksin? Mikset sä voinut siirtää mua oikein? Mulla ei ole enää mun rakkainta se on sun vikas!" mä huusin niin, että lampun päällä istunut lintuparvi pyrähti lentoon. Siipien kahina täytti ilman niiden paetessa mua. Mua. Näinkö kaikki katoaisivat luotani? Vaikka en mä siitä välitä, kaikki menetti merkityksensä. Ei mulla ollut ketään kuin Miitta, ja nyt ei sitäkään.
Jäin siihen yöhön istumaan vaikka mua paleli. Vaikka mä ensimmäistä kertaa elämässäni halusin kotiin - äidin syliin. Halusin, että se sulkis mut syliinsä ja kertoisi rakastavansa mua. Aamulla mä heräsin kotoa, sängystäni, mutta ei äiti mua halannut, ei se rakastanut. Ei, se horjui mun huoneeseen tukka sekaisin ja pussit silmien alla. "Mitä vittua sä luulit tekeväs? Poliisit raahas sut tänne joskus keskiyöllä.." se huuti mulle minkä käheästä kurkustaan pystyi. Mä katsoin sitä enkä kyllä nähnyt mitään, mikä viittaisi välittämiseen. Se vain katsoi mua silmät viirussa ja mä mutisin miettineeni asioita liian pitkään ja nukahtaneeni sitten sinne. Sen silmät syttyivät taas vihasta ja se ravisteli mua. "Mikä suhunkin on mennyt? Sä oot aina ollut mun fiksu tyttö!" Sen huuto sai mun korvat soimaan, mutta mä vain katsoin sitä uhmakkaasti. "Sulle ei kuulu enää mikään, mikä liittyy muhun! 'Sun fiksu tyttö'.. Et sä ole kulkenut kiertelemässä sukujuhlia ylpeilemässä sillä millainen tyttö sulla on. Ei, sä haukut mun persoonallisuutta, sitä etten ole niinkuin muut. Ja kaiken sen jälkeen tulet sanomaan mua sun fiksuks tytöksi! Häpeäisit e.." mun lause jäi kesken kun näin ovella jonkun vieraan miehen: "Voi jumalauta. Kato nyt, sä et tee muuta kun harrasta typeriä yhden illan juttuja kännissä joidenkin ventovieraiden kanssa! Etkö sä opi ikinä?" mä jatkoin vihani purkamista. "Nyt turpa kiinni, typerä tyttö!" äiti karjaisi ja näin vain sen käden heilahtavan. Hetken päästä mua sattui kasvoihin. Se löi mua, taas. Poskeani pidellen sylkäisin sen naamalle. "Mä vihaan sua. Ja toivottavasti tuo ukkokin tajuaa hypätä ajoissa pois sun matkasta." Niiden sanojeni jälkeen otin reppuni ja lähdin kouluun. Ei mulla ollut mitään muutakaan paikkaa.
Paiskattuani sen oven kiinni ja astuttuani pakkaseen ilman takkia mulle tuli tyhjä olo. Jotain puuttuu ja se jokin puuttui postilaatikolta. Miitta.
Se seisoi siinä joka ikinen aamu vartin liian ajoissa. Pakkanen maalasi sen posket punaisiksi ja se hymy sai mut unohtamaan kaiken pahan. Mutta miten mä nyt saisin mielestäni pois kaiken sen, mitä äsken tapahtui? Mun täytyi vain lähteä ja jättää se taakseni. Lähdin kävelemään yksin liukasta tietä, ilman Miittaa, joka piti mut aina pystyssä ja kaatuessani se nosti mut ylös nauraen heleästi. Nyt kaaduin sille jäiselle kadulle, eikä kukaan nostanut mua ylös. Jouduin nousemaan omin jaloin ja
jatkamaan matkani yksin aina kouluun asti.
Koulun piha oli aivan tyhjä. Aamunavauksen tapainen alkoi kuulua keskusradiosta ja sai mut kävelemään nopeammin sisälle. Jäin kuitenkin kuuntelemaan sitä musiikkia hetkeksi, jota se soitti meille. Tunnistin Tarjan kauniin äänen, mutta kohta jonka se lauloi sai mut ajattelemaan.. "Old loves they die hard, Old lies they die harder..". Meidän piti olla aina ystäviä. Mutta vaikeasti, pitkän yrityksen jälkeen ystävyytemme kuoli. Nyt se oli vain yksi kuollut kukka niityllä, vain yksi ainut niistä monista, jotka uudet jättivät alleen. Poissa. Mutta valheet, olisiko ne vaikeampi tappaa kuin ystävyytemme? Halusin ottaa sen petturuuden puukon ja tappaa jokaisen valheen, jonka suustani päästin. Jokaisen pahan sanan, minkä mä sille sanoin. Halusin kertoa, etten tarkoittanut sitä. Ottaa kumin ja pyyhkiä pois kaiken, ottaa taikasauvan ja palauttaa sillä entisen takaisin. Vaikka kuinka halusin, en mä voinut. Niinpä laahustin sisälle ja koputin luokan ovea hiljaa, hiljempaa kuin koskaan ennen. Kukaan ei tullu avaamaan. Koputin uudelleen, hakkasin sitä nyrkilläni ja sydämeni jätti yhden lyönnin väliin, kun näin Miitan ovella. Mutta ei se ollut se sama vanha Miitta. Hymy oli kuollut sen kasvoilta ja se näytti niin väsyneeltä ja hauraalta. Mulle tuli niin jumalattoman paha olo, kun mä katsoin sitä. Mun suu aukeni sanoakseen jotain, mutta Miitta käänti mulle selkänsä ja istui paikalleen sanomatta sanaakaan. Mitä mä ajattelin, että se olisi hypännyt mun kaulaan ja sanonut kaipaavansa? Että se olisi hymyillyt mulle sitä samaa vanhaa hymyään ja toivottavan mulle Hyvät huomenet? Enhän mä voinut edes sellaista olettaa- vaikka sisimmässäni toivoin sitä enemmän kuin mitään muuta.
Sen tunnin alku vieri täysin mun korvieni ohitse. Tuijotin vain Miitan niskaa, sitä, kuinka se väsyneesti painoi päänsä pulpettia vasten ja sulki silmänsä. Se oli kaunis ilman meikkiäkin. Äidinkielen opettajamme laittoi meidät kirjoittamaan runoja, jotka kertoisivat voimakkaasti tunteista. Saadessani sen paperin eteeni, mulla ei ollut mitään vaikeuksia päättää mistä kirjoittaisin.
Hetken päästä iloinen ääni edestä kailotti meidät lukemaan runojamme. Mä yskäisin ennenkuin aloitin lukemaan siistillä käsialalla kirjoittamaani tekstiä.
"Petoksen puukko.
Se tuhosi sinut, tuhosi kaiken välillämme olleen.
Huuto kaikui yössä.
Katosiko yhteiset hetkemme parissa minuutissa?
Menetinkö kaiken vain typerän virheen takia?
Silmäsi katsoivat minua katkerina,
mutta jatkoin.
Tapoin sinut.
Nauroin.
Mutta kadun sitä kaikkea,
tahtoisin vain halata.
Saada sinut takaisin.
Haudata petoksen puukon.
Sylkäistä haudalle
ja hymyillä kanssasi."
Ensimmäistä kertaa, en kaivannut opettajamme hyväksyvää nyökkäystä. En kaivannut kiitettävää arvosanaa. Olisin vain halunnut nähdä Miitan ilmeen, kysyä, antaisiko se anteeksi. Sen kuitenkin esti kellon soitti pihalle ja hitaasti laahustin ulos. Se ei tullut istumaan mun viereen, käveli vain ohi.
Istui kauas musta, sekin yksin. Katsoin ympärilleni, kaikilla niillä ihmisillä oli joku. Toiset nauroivat isossa tyttöporukassa, toiset kävelivät käsi kädessä täynnä ystävyyttä, toiset halailivat - rakastivat. Oli niin väärin jättää meidät yksin, erottaa toisistamme - mutta tälläkin hetkellä meitä yhdisti jokin: yksinäisyys.
Se vain oli asia, jota en olisi Miitan kanssa halunnut kokea. Kellon soitto herätti minut ajatuksistani ja hitaasti lähdin kävelemään kohti pääovea, mutta pysähdyin. Katsoin, kuinka Miitta käveli ohitseni - vilkaisemattakaan minuun päin. Käännyin ja katseiden seuratessa jokaista askeltani, kävelin ali rautaisen portin. Pois koulusta, pois Miitan luota. Pois muistojen keskeltä.
En kestänyt enää sitä tunnetta, joka huokui jokaisesta tutusta asiasta. Hitaasti liukastelin rautatieasemalle ja hyppäsin ensimmäiseen lähtevään junaan. En päässyt hautaamaan Petoksen puukkoa, mutta hautasin kaiken vanhan, jopa Miitan. Katsoin ikkunasta viimeisen kerran niitä maisemia ja vilkutin hyvästit kaikelle. Siitä alkoi uusi elämä, ei tosin parempi. Elämäni jatkui painajaisena, joka täytyi katsoa joka aamu, päivä, ilta ja yö. Vaikka heräsin, ei se ollut ohi. Painajainen valtasi todellisuuden, hyviä unia en nähnyt.
----------------------------------------------------------------
Marraskuu 2003.
Oli kulunut alle kuukausi lähdöstäni. Elämäni jatkui samana helvéttinä, kuin mitä se oli ollut tekoni jälkeen - ennen.
Mulla ei ollut rahaa, ei ruokaa, ei oikeastaan yhtään mitään. Ei, ennenkuin mut löydettiin eräs perjantai ilta kadulta. Hiukseni olivat rasvaiset ja täysin sekaisin, vaatteeni rikki. Olin nukahtanut ostarin eteen perjantai-illan päätteeksi ja herätessäni tunsin lämpimät kädet olkapäilläni. Ne ravisteli mua hereille.
Silmäni räpsähtivät auki ja peräännyin peloissani kauemmas. "Ei mitään hätää.. En mä tee yhtään mitään pahaa" se selitti ja kesti hetken tajuta, että mua katseli joku ventovieras tyttö. Kun mä tarkemmin katsoin sitä, se muistutti Miittaa, mutta sitä se ei ollut. Silläkin oli tummat hiukset ja isot ruskeat silmät. Se hymyili ystävällisesti, mutta ei niin kauniisti kuin Miitta. Mutta en mä tullut tänne muistelemaan sitä, se makasi mun muistojen sukuhaudassa, eikä saanut edes kukkia haudalleen. Se oli mulle ilmaa. Heräsin todellisuuteen ja tajusin, että se tyttö ojenti mulle kätensä ja nousin kylmästä täristen pystyyn. "Sammuitko sä siihen?" se kysyi multa, mutta pudistin päätäni."Ei. Ei mulla ole rahaa viinaan." Se vain nyökkäsi ja tarjos mulle yösijan kämpästään. Lähdimme kävelemään kahdestaan kylmässä yössä. Katuvalot kirkastivat välillä sen kasvot ja joka kerta Miitta tuntui kohottavan päätään haudastaan ja sai mut muistamaan, mutta ei enää katumaan. En mä sitä tarvinnut, ehkä kaipasin, mutta sekin tunne oli katoava, täysin naurettava. Ei siitä olisi enää mitään tullut. Pimeys peitti vierelläni kävelevän tytön kasvot ja taputin mullat Miitan päälle. Se ei tajunnut pysyä haudassaan, vaikka se oli kuollut mun mielestäni. Kadonnut. Poissa. Katuvalo valaisi jälleen tytön kasvot ja Miitta pyrki ylös haudastaan. "Pysy siellä, en mä sua kaipaa." ärähdin ja tyttö vierelläni säpsähti. Kohautin olkapäitäni. "Se on katoavaa, älä pelkää."
Mä tiesin, ettei Miitta ollut katoavaa, se pysyi mun mielessäni, vaikka mä kuinka halusin sen sieltä pois. Se oli hemmetin rakas mulle, mutta tämän rakkauden en halunnut enää etenevän. Se sai jäädä aiheuttamaan sydänsuruja mulle ihan vapaasti, Miitta oli jotain tavoittelemattomissa olevaa. Jotain, jota kaipasin, mutta jota en silti halunnut nähdä. Olin sekoamassa lopullisesti, eikä kukaan ollut pelastamassa mua.
Vastaukset 3
Vanhimmat
..vaikka tätä ei kukaan lukisikaan *hymy*
-----------------------------------------
Mun suojelusenkelini oli väsynyt lentämään, katkaissut siipensä kesken lennon. Nukahtanut, ehkä kuollut. Tai vain yhtä eksyksissä kuin minä.
"Ajattelitko jäädä siihen pidemmäksikin aikaa?" tyttö kysyi multa kestohymy kasvoillaan. Osasikohan se edes näyttää vakavalta, musta tuntui että sen vartin ajan kun olimme tunteneet, se oli hymyillyt koko ajan. Ihan kuin.. Hän, josta joskus välitin. Huomasin, että se oli taluttanut mut kerrostaloon, portaita ylös, oven eteen. Pudistin vain päätäni ja astuin sisälle pieneen huoneistoon. Paikka oli kuin pommin jäljiltä. Eteisen lattia oli peittynyt vaatteista ja ne 2 muuta huonetta, joissa se asui, olivat täynnä tavaroita. "Tervetuloa nyt sitten vain.." tyttö nauroi niin, että muistot tulvivat taas mieleeni. Nyökkäsin ja mutisin jotain kiitoksen tapaista kävellessämme peremmälle. Jouduin kävelemään varovasti, etten astuisi minkään päälle. Seurasin tytön esimerkkiä ja istuin pienen pöydän ääreen keskelle huonetta. Se kaatoi mulle termospullosta lämmintä kaakaota ja se lämmitti mukavasti mun palelevia sormia. "Unohdin kokonaan esittäytyä. Mä olen Aada." tyttö esittäytyi hymyillen yhä. Aada. Mä olin sanonut aina, että mun lapsen nimeksi tulee Aada. Tämä ei ehkä ollut lapsi, mutta Aada kuitenkin. "Stina." sanoin hiljaa, flunssasta käheällä äänellä.
Aada hymyili taas ja tarttui mun vapisevaan, laihaan käteen. Mä yritin vääntää hymyn tapaisen, ensimmäistä kertaa kuukauteen, mutta lopputulos muistutti lähinnä irvistystä. "Tahtoisitko sä kertoa mulle, mitä sä teit siellä ulkona tähän aikaan illasta nukkumassa?" Aada kysyi ja katsoi mua isoilla silmillään aidosti kiinnostuneena - ja huolestuneena. Mä vain kohautin olkiani. "Ei mulla ollut muutakaan paikkaa." Aada nyökkäsi ja hörppäsi kaakaota. "Mä kyllä kuuntelen, jos sä tahdot kertoa jotain." Mutta mä vain pudistin päätäni. En mä halunnut menneisyyttä mukanani, sitähän mä tänne pakenin. "Mulla ei ole mitään kerrottavaa, menneisyys on takanani" Väsyneenä huokaisin ja nukahdin siihen patjalle. Aada peitteli mut, kuin äiti ja käpertyi viereeni. Aamulla menneisyys oli jälleen luonani.
"Huomenta." Aada toivotti hymyillen ja kahvin tuoksu täytti huoneen. Mun olo oli niin kotoinen, tälläistäkö elämä oikeassa perheessä on?
Ei haistattelua heti aamusta, ei mustelmia kasvoissa.. Kahvia, ja turvallisuuden tunne. Kahvia hörppien aloin lukea aamulehteä. Lööppi kirkui etusivulla: "Nainen murhattiin raa'asti eilisiltana". Käänsin sivua, jossa juttu luki kuvien kera. Suuni loksahti auki, kun tajusin kuvissa esiintyvän entisen kotini, tai paikan, jossa minun täytyi aikaani viettää. Paikan, jossa sain kaiken paskan silmilleni. "Myöhään eilisiltana tämä talo tyhjeni lopullisesti. Ensin, 3 viikkoa sitten katosi perheen 15-vuotias tyttö ja eilen tämän äiti sai surmansa tavallista perjantaita viettäessään. Naapureiden mukaan nainen tapasi viettää riehakkaita iltoja miesten kanssa ja tämä todennäköisesti koitui hänen kohtalokseen.." En ehtinyt enempää lukea, kun Aada käveli luokseni. "Eikö olekin surullinen tapaus tuokin.. Ajattele kuinka sullekin olisi voinut käydä eilen.." se mutisi. Ynähdin jotain ja tunsin oloni syylliseksi äidin murhaan. "Mun ei olis pitänyt ikinä jättää sitä yksin, vaikka mitäpä mä siitä välitän. Se vihas mua ja mä sitä. Olin pelkkä vahinko." mä mietin ääneen ja Aada katsoi mua kysyvästi.
"Se oli mun äiti. Mun äiti murhattiin." Vaikka mä kuinka vihasin sitä naista, silti yksinäinen kyynel vierähti sanomalehdelle ja kasteli siinä olevan kuvan musta. Alla luki teksti: "15-vuotias Stina katosi 3-viikkoa sitten kesken koulupäivän. Havaintoja tehtiin samana päivänä rautatieasemalla, mutta junasta ei ole tietoa. Poliisi ottaa kaikki mahdolliset vihjeet vastaan."
"Suako ne todella etsii?" Aada kysyi hämmästyneenä. Ja mä nyökkäsin kyyneliä valuvin silmin. "Mä olen nyt orpo. En mä halua mihinkään lastenkotiin!" mä itkin pää vasten sen olkapäätä. Juuri kun mun elämä alkoi palata raiteilleen, se pelasi mut taas väärin. Ehkä sen kannattaisi lopettaa mulla pelaaminen - mä en toisi sille voittoa koskaan. "Mitä mä olen tehnyt väärin, että olen saanut tälläisen elämän? Ei kukaan voi haluta tätä toiselle..." mä niiskutin Aadan sylissä. "Ei se ole sun vikasi.. Sulla on vain ollut enemmän alamäkiä kuin muilla."
Ja niin mulla oli. Juuri, kun saavutan sen vuorenhuipun tipun taas. Vuodan verta, mua sattuu. Mutta silti jatkan.
Tunnin päästä maailmaa katseli huppupäinen tyttö, jolla oli lyhyet, mustat hiukset ja vahvasti meikatut silmät. En se ollut minä, se oli vain vääristynyt peilikuva, jota mä en halunnut nähdä, mutta näin kuitenkin. Hautasin kaiken vanhan lopullisesti, jopa itseni. Ja jatkoin peliä uudella hahmolla.
"Stinan etsinnät eivät tuota tulosta. Tytön epäillään kuolleen."
Kuollut. Kunpa mä olisinkin vain kuollut helposti ja kivuttomasti, mutta mä elin. Tuska viilti mua joka päivä, mutta mun oli jatkettava. Kahdestaan, Aadan kanssa.
Mutta jos mä olisin tiennyt, että toisella puolella Suomea joku itki ja kaipasi, en olisi ikinä jäänyt sinne. Olisin palannut ensimmäisellä junalla takaisin, muttamMistä mä olisin voinut tietää? Miitta jatkoi kaipaamistaan - enkä mä tiennyt siitä mitään.
----------------------------------------------------------------------------------
Päivästä toiseen mä luin lehtiä, joissa mun kohtaloa arvuuteltiin. Näköjään, mä en pääsisi eroon menneisyydestä, vaikka kuinka yrittäisin.
Mulla oli mun menneisyys, joka ei tahtonut päästää irti musta. Ehkä se oli riippuvainen, tai ehkä se yritti sanoa mulle jotain. Mutta mitäpä mä siitä olisin välittänyt? Mun uusi elämä oli täällä - Aadan kanssa. Siitä oli tullut mulle sisko, äiti ja paras ystävä yhtäaikaa. Meillä oli niin hauskaa yhdessä, että ajan myötä unohdin Miitan kokonaan. Se oli vain yksi osa sitä vanhaa paskaa, jota mä en halunnut - tarvinnut. Pelkkä muisto entisestä.
Eräänä aamuna, lehdessä ei mainittu sanaakaan Stinasta, joka olisi kuollut ja jonka ruumista etsittäisiin kissojen ja koirien kanssa. Ei, siinä luki isoin kirjaimin "Stinan etsinnät lopetetaan - tyttö on ollut kadoksissa yli kuukauden". Silloin se kaikki vanha lakkasi kiskomasta mun paitaa. Se vapautti mut kahleista, päästi pois vankilasta. "Mä olen nyt vapaa." kuiskasin hymyillen, enkä mä Aadaa katsoessani vieläkään nähnyt sitä hymyilemättä. Mutta sekin päivä tuli - nopeammin kuin osasin aavistaakaan. Unelmani pirstoutuivat yhtä pieniksi sirpaleiksi, kuin pienenä rikkomani kukkamaljakko. Näitä sirpaleita ei vain lakaistu roskapussiin - ne jäivät viiltämään sydämeeni haavoja. Enkä mä taaskaan tiennyt miksi Jumala oli valinnut mun pysyvän sen lapsena näin pitkän aikaa. Luovuttaisi jo, mä en yksinkertaisesti osannut elää oikein. Ja vaikka kaikki tiesivät, ettei se ollut mun vika, mä syytin itseäni kuin kuka tahansa masentunut teini. Mä vain halusin jatkaa, vaikka lopputekstit lähestyivät minuutti minuutilta.
lisää! haluun kuulla ehdottomas lopun.. :P
Aina hauskaa kun sellaista ilmenee tällä palstalla, vaikka itse tarina ei ehkä olekaan täysin oman makuni mukainen, minkä ei tietenkään tarvitse merkata mitään kenellekään muulle kuin minulle. Vieläkö lohkeaa?
Minusta tässä välittyy tunnelma vahvasti, mutta muut tarinan komponentit jäävät hieman rekvisiitaksi ja viitteenomaisiksi. Varovaisesti voisin ehdottaa, että jos tämä vastaa yleistä kirjoitustyyliäsi, voisit ehkä kokeilla joskus antaa enemmän huomiota henkilökuvaukselle ja tapahtumien yksityiskohdille. Mielestäni pelkkä emotionaalinen ryöpytys, jossa tarina tekee vain jonkinlaista kehyksen virkaa, ei jaksa loppuun asti kiinnostaa. Makukysymyksiä loppujen lopuksi: olen kyllä huomannut, että jotkut haluavat lukea nimenomaisesti sivukaupalla erilaisia kielikuvia kaikenpuoliselle epätoivolle ja vitutukselle.
Sitten eräs asia, joka minua myös tekstissäsi häiritsee on tuo 'kohtalonomaisuus', paremman sanan puutteessa. Päähenkilö tuntuu ajelehtivan, ja tätä vaikutelmaa vielä korostaa se, että tyttöjen välirikosta ei kerrota tarkemmin. Henkilökohtaisesti pidän siitä, kun minulle tuodaan lukijana esille henkilöiden motiiveja edes viitteellisesti, eli henkilöt näyttäytyvät oikeasti toimijoina, eivätkä pateettisina tuskan kourissa kiemurtelijoina, jotka ovat sanoutuneet irti kaikesta vastuusta oman elämänsä suhteen. Viihteellisessä mielessä minua tyydyttävät jopa sidneysheldonmaiset 'päätänpä-ryhtyä-surkean-lapsuuteni-takia-monimiljönääriliikenaiseksi/supermenestyksekkääksiasianajajaksi-ja-tietenkin-siinä-onnistun-koska-olen-niin-älykäs-ja-täynnä-tahdonvoimaa' -hahmot. Tarinoista tekee minulle kiinnostavan olosuhteiden ja persoonallisuuksien välinen dynamiikka, ja jos olosuhteet hallitsevat täysin, koska henkilön persoona on silkkaa tuskailevaa alistumista, niin tämä dynamiikka ei toteudu tai jää ainakin todella näennäiseksi.
Nämä ovat siis edelleenkin ja korostetusti minun mieltymyksiäni ja mielipiteitäni, mutta ehkä tässä on sinulle jotain ajattelemisen aihetta. Taide ei välttämättä ole perusolemukseltaan aina ideologista, mutta se heijastaa aina jotain ideologiaa /joitain ideologioita. Siksi uskaltaudun kehottamaan, aiempaan kappaleeseeni viitaten, että kävisit vaikka ihan oikeasti miettimään, mitä haluat hahmoillasi kertoa. Jos senkin jälkeen tuollainen tuskasta toiseen ajelehtiminen tuntuu omalta, niin älä anna ainakaan minun estää.