Come Undone

Hyvää huomenta

Niin mitä me etsimme ja odotamme. Kuka mitäkin, mutta voiko olemassaolon täyttymys olla ihmiselle, totuus, kauneus tai jopa rakkautta. Mistä se ehjäksi kokemuksen tunne kumpuaa?

Olemmeko kohtaamisten ja vuorovaikutuksemme vankeja, miksemme hyväksy toisiamme omana itsenämme, näe kaikkein syvimpiä tasoja, joita ympäristömme meille tarjoaa.

Kaikki on meillä geeneissä, vuosisatojen esimerkeissä opittuna. Meille luodaan tavoitteita. Solmitaan liittoja, joissa omat tavoitteet sokeuttavat, luulemme olevamme onnellisia, vaikka kyse onkin enemmän vietistä, lähimmäisen rakkaudesta ja oman kunnianhimomme rakentamisesta.

Palvomme rahaa, omaisuutta, egoamme ja unohdamme ihmisen. Jaamme asioita, mutta emme anna itseämme, kaikkein paljaimmillaan olevaa fyysistä ja henkistä minäämme ja emme kohtaa toistemme todellisuutta siten kuten se on tarkoitettu kohdattavan. Pelkkä hyvän toivominen ei koskaan riitä, se ei saa pyrkimyksetöntä kasvua aikaiseksi.

Tahto elämässä on hieno ja arvostettava asia, mutta kauneimmat asiat elämässä eivät perusta ansaittuun kokemuksen tunteeseen. Meidän on löydettävä itsemme, toisemme ja niitä yhdistävä olemassaolo. Ymmärrettävä, että elämän onnellisuus ei ole ulkoisia asioita, koska niistä rakkaus ja intohimo hiipuu yhtä varmasti kuin todellinen tarkoitus asuu meissä jokaisessa ihmisessä.

Meidän on voitettava sisäinen tyhjyytemme ja tarkoituksettomuutemme. Meidän on löydettävä voimamme olla toisiamme varten. Meidän on oltava rehellisiä ja samalla annettava vapaus jokaisen olla. Todellinen rakkaus ei ole koskaan pelkkää tahtoa vaan kohtaaminen, joka tyynnyttää ihmisen luonnollisen etsimisen tarpeen. Meidän on antauduttava, jotta voisimme löytää todellisen rakkautemme.

Ja jotta kaikki toimisi, löytäisi ainutlaatuisuutensa, siihen tarvitaan kaksi. Vastavuoroisuus, joka synnyttää syvyyden ja sielukkuuden. Kyvyn kasvaa ja olla se joka haluaa olla, oma persoonansa ja silti aito ja kyky resonoida sisimmällään ja avaten sydämensä pyyteettömästi.

Henkilökohtaisesti en usko, että elämä tai vaikkapa rakkaus olisi jossain toisaalla, enkä odota tai pelkää pettymyksiä sen enempää kuin iloa ja onnellisuutta.
Yritän olla tietoinen tarkoituksestani ja sen ei tarvitse kysyä kuin niitä kysymyksiä, jotka ajatuksen voima haluaa kysyä, muuten tuntisin miellyttäväni vain muita, puhuisin jonkun muun suulla ja ajatuksilla.

Kiitos marian.sisko viestistäsi.

https://www.youtube.com/watch?v=hFSislsaiWA

Presenthasnorhythm kirjoitti:

Hyvää huomenta

Niin mitä me etsimme ja odotamme. Kuka mitäkin, mutta voiko olemassaolon täyttymys olla ihmiselle, totuus, kauneus tai jopa rakkautta. Mistä se ehjäksi kokemuksen tunne kumpuaa?

Olemmeko kohtaamisten ja vuorovaikutuksemme vankeja, miksemme hyväksy toisiamme omana itsenämme, näe kaikkein syvimpiä tasoja, joita ympäristömme meille tarjoaa.

Kaikki on meillä geeneissä, vuosisatojen esimerkeissä opittuna. Meille luodaan tavoitteita. Solmitaan liittoja, joissa omat tavoitteet sokeuttavat, luulemme olevamme onnellisia, vaikka kyse onkin enemmän vietistä, lähimmäisen rakkaudesta ja oman kunnianhimomme rakentamisesta.

Palvomme rahaa, omaisuutta, egoamme ja unohdamme ihmisen. Jaamme asioita, mutta emme anna itseämme, kaikkein paljaimmillaan olevaa fyysistä ja henkistä minäämme ja emme kohtaa toistemme todellisuutta siten kuten se on tarkoitettu kohdattavan. Pelkkä hyvän toivominen ei koskaan riitä, se ei saa pyrkimyksetöntä kasvua aikaiseksi.

Tahto elämässä on hieno ja arvostettava asia, mutta kauneimmat asiat elämässä eivät perusta ansaittuun kokemuksen tunteeseen. Meidän on löydettävä itsemme, toisemme ja niitä yhdistävä olemassaolo. Ymmärrettävä, että elämän onnellisuus ei ole ulkoisia asioita, koska niistä rakkaus ja intohimo hiipuu yhtä varmasti kuin todellinen tarkoitus asuu meissä jokaisessa ihmisessä.

Meidän on voitettava sisäinen tyhjyytemme ja tarkoituksettomuutemme. Meidän on löydettävä voimamme olla toisiamme varten. Meidän on oltava rehellisiä ja samalla annettava vapaus jokaisen olla. Todellinen rakkaus ei ole koskaan pelkkää tahtoa vaan kohtaaminen, joka tyynnyttää ihmisen luonnollisen etsimisen tarpeen. Meidän on antauduttava, jotta voisimme löytää todellisen rakkautemme.

Ja jotta kaikki toimisi, löytäisi ainutlaatuisuutensa, siihen tarvitaan kaksi. Vastavuoroisuus, joka synnyttää syvyyden ja sielukkuuden. Kyvyn kasvaa ja olla se joka haluaa olla, oma persoonansa ja silti aito ja kyky resonoida sisimmällään ja avaten sydämensä pyyteettömästi.

Henkilökohtaisesti en usko, että elämä tai vaikkapa rakkaus olisi jossain toisaalla, enkä odota tai pelkää pettymyksiä sen enempää kuin iloa ja onnellisuutta.
Yritän olla tietoinen tarkoituksestani ja sen ei tarvitse kysyä kuin niitä kysymyksiä, jotka ajatuksen voima haluaa kysyä, muuten tuntisin miellyttäväni vain muita, puhuisin jonkun muun suulla ja ajatuksilla.

Kiitos marian.sisko viestistäsi.

https://www.youtube.com/watch?v=hFSislsaiWA

Hei PHOR:)

Ensinnäkin. Kiitos tuosta pitkästä purkauksestasi.
Otaksun, että monet ajattelevat kuten sinäkin. On sitten eri asia, toteuttavatko he ajatusmaailmaansa oikeassa elämässä.
Tähän voisin jopa todeta, että se on pelottavaa.On paljon helpompaa sulkeutua.

Neljänteen paragrafiin kommentoin sen verran, että kun ihminen on avannut itsensä, antanut itsensä kokonaan ja paljastanut minänsä, hän on hauraan haavoittuvainen. Ja tarpeeksi monta iskua saatuaan sulkeutuu määräämättömäksi ajaksi kuoreensa. Kunnes vastaan tulee uusi kohtaaminen, jolle raottaa oveaan. Hitaasti, hiljaa ja varoen...taas kerran. Toivoen, vapauttaen itsensä menneisyyden taakoista. Tietämättömänä taaskaan siitä miten käy. Hyvin vai huonosti vai hyvin huonosti.

Tällaisia ajatuksia herätit.

herkkäsielu kirjoitti:

Hei PHOR:)

Ensinnäkin. Kiitos tuosta pitkästä purkauksestasi.
Otaksun, että monet ajattelevat kuten sinäkin. On sitten eri asia, toteuttavatko he ajatusmaailmaansa oikeassa elämässä.
Tähän voisin jopa todeta, että se on pelottavaa.On paljon helpompaa sulkeutua.

Neljänteen paragrafiin kommentoin sen verran, että kun ihminen on avannut itsensä, antanut itsensä kokonaan ja paljastanut minänsä, hän on hauraan haavoittuvainen. Ja tarpeeksi monta iskua saatuaan sulkeutuu määräämättömäksi ajaksi kuoreensa. Kunnes vastaan tulee uusi kohtaaminen, jolle raottaa oveaan. Hitaasti, hiljaa ja varoen...taas kerran. Toivoen, vapauttaen itsensä menneisyyden taakoista. Tietämättömänä taaskaan siitä miten käy. Hyvin vai huonosti vai hyvin huonosti.

Tällaisia ajatuksia herätit.

heh...mikä hiton PHOR :):):):)
Luojalle kiitos että en ole täydellinen...

herkkäsielu kirjoitti:

heh...mikä hiton PHOR :):):):)
Luojalle kiitos että en ole täydellinen...

Oli lisättävä tämä ehdottomasti yksi aikamme mahtavimmista biiseistä.

herkkäsielu kirjoitti:

Oli lisättävä tämä ehdottomasti yksi aikamme mahtavimmista biiseistä.

https://www.youtube.com/watch?v=9zscs1_XJVE

herkkäsielu kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=9zscs1_XJVE

https://www.youtube.com/watch?v=l6OTcSfp-BQ

Presenthasnorhythm kirjoitti:

Hyvää huomenta

Niin mitä me etsimme ja odotamme. Kuka mitäkin, mutta voiko olemassaolon täyttymys olla ihmiselle, totuus, kauneus tai jopa rakkautta. Mistä se ehjäksi kokemuksen tunne kumpuaa?

Olemmeko kohtaamisten ja vuorovaikutuksemme vankeja, miksemme hyväksy toisiamme omana itsenämme, näe kaikkein syvimpiä tasoja, joita ympäristömme meille tarjoaa.

Kaikki on meillä geeneissä, vuosisatojen esimerkeissä opittuna. Meille luodaan tavoitteita. Solmitaan liittoja, joissa omat tavoitteet sokeuttavat, luulemme olevamme onnellisia, vaikka kyse onkin enemmän vietistä, lähimmäisen rakkaudesta ja oman kunnianhimomme rakentamisesta.

Palvomme rahaa, omaisuutta, egoamme ja unohdamme ihmisen. Jaamme asioita, mutta emme anna itseämme, kaikkein paljaimmillaan olevaa fyysistä ja henkistä minäämme ja emme kohtaa toistemme todellisuutta siten kuten se on tarkoitettu kohdattavan. Pelkkä hyvän toivominen ei koskaan riitä, se ei saa pyrkimyksetöntä kasvua aikaiseksi.

Tahto elämässä on hieno ja arvostettava asia, mutta kauneimmat asiat elämässä eivät perusta ansaittuun kokemuksen tunteeseen. Meidän on löydettävä itsemme, toisemme ja niitä yhdistävä olemassaolo. Ymmärrettävä, että elämän onnellisuus ei ole ulkoisia asioita, koska niistä rakkaus ja intohimo hiipuu yhtä varmasti kuin todellinen tarkoitus asuu meissä jokaisessa ihmisessä.

Meidän on voitettava sisäinen tyhjyytemme ja tarkoituksettomuutemme. Meidän on löydettävä voimamme olla toisiamme varten. Meidän on oltava rehellisiä ja samalla annettava vapaus jokaisen olla. Todellinen rakkaus ei ole koskaan pelkkää tahtoa vaan kohtaaminen, joka tyynnyttää ihmisen luonnollisen etsimisen tarpeen. Meidän on antauduttava, jotta voisimme löytää todellisen rakkautemme.

Ja jotta kaikki toimisi, löytäisi ainutlaatuisuutensa, siihen tarvitaan kaksi. Vastavuoroisuus, joka synnyttää syvyyden ja sielukkuuden. Kyvyn kasvaa ja olla se joka haluaa olla, oma persoonansa ja silti aito ja kyky resonoida sisimmällään ja avaten sydämensä pyyteettömästi.

Henkilökohtaisesti en usko, että elämä tai vaikkapa rakkaus olisi jossain toisaalla, enkä odota tai pelkää pettymyksiä sen enempää kuin iloa ja onnellisuutta.
Yritän olla tietoinen tarkoituksestani ja sen ei tarvitse kysyä kuin niitä kysymyksiä, jotka ajatuksen voima haluaa kysyä, muuten tuntisin miellyttäväni vain muita, puhuisin jonkun muun suulla ja ajatuksilla.

Kiitos marian.sisko viestistäsi.

https://www.youtube.com/watch?v=hFSislsaiWA

Loppujen lopuksi onko elämän tärkein päämäärä olla onnellinen. Onko tärkeintä keskittyä omaan itseen – ”löytää itsensä”. Joskus hieman ärsyttää tuo ikuinen itsensä etsiminen. Sen varjolla voi tehdä paljon pahaakin. Tärkeämpää olisi keskittyä niihin, joita rakastaa. Välillä jopa omat tarpeet unohtaen.

Ilman kysymyksiä ei ole vastauksia. Ilman ihmettelyä ei ole oppimista. Eikä ilman tahtoa ole rakkautta.

”Mistä se ehjäksi kokemuksen tunne kumpuaa”? Ehjä on kaiken summa. Jokaisen pienen osasen. Ja niitä osasia ovat kaikki se, mitä elämääsi kuuluu. Nämä pienet osaset muodostavat ehjän kokonaisuuden. Tasapainon kauneuden, totuuden ja hyvyyden välillä. Niiden suhde toisiinsa tosin vaihtelee eri ihmisillä.

No tottahan on, että tuollaisen tasapainon – ehjyyden – saavuttaminen vaatii oman itsen tuntemista ja rehellisyyttä, mutta myös uhrautumista. Ja kuitenkin kuten alussa totesin: onko se loppujen lopuksi tärkeintä?

Kiitos sinulle!

https://www.youtube.com/watch?v=Bj2p_v_FfJ8

herkkäsielu kirjoitti:

Hei PHOR:)

Ensinnäkin. Kiitos tuosta pitkästä purkauksestasi.
Otaksun, että monet ajattelevat kuten sinäkin. On sitten eri asia, toteuttavatko he ajatusmaailmaansa oikeassa elämässä.
Tähän voisin jopa todeta, että se on pelottavaa.On paljon helpompaa sulkeutua.

Neljänteen paragrafiin kommentoin sen verran, että kun ihminen on avannut itsensä, antanut itsensä kokonaan ja paljastanut minänsä, hän on hauraan haavoittuvainen. Ja tarpeeksi monta iskua saatuaan sulkeutuu määräämättömäksi ajaksi kuoreensa. Kunnes vastaan tulee uusi kohtaaminen, jolle raottaa oveaan. Hitaasti, hiljaa ja varoen...taas kerran. Toivoen, vapauttaen itsensä menneisyyden taakoista. Tietämättömänä taaskaan siitä miten käy. Hyvin vai huonosti vai hyvin huonosti.

Tällaisia ajatuksia herätit.

Ymmärrän tuon esiintuomasi pointin vallan hyvin, mutta Ihmisen odotukset ja se miten todellisuus loppujen lopuksi menee harvoin muodostavat väriensä harmoniaa. Me olemme kaikki niin erilaisia, se mikä sopii toiselle saattaa toiselle olla ylitsepääsemätön tuska ja haava, joka ei koskaan arpeudu. Jokainen täytyisi kuitenkin tietää rajoitteensa ja elää niiden antamissa rajoissa. Jos tietää satuttavansa itseään liikaa, rajaa ei ehkä kannata ylittää. Elämä on myös ruma kaikessa kauneudessaan ja osaa satuttaa kyllä jokaista niin halutessaan.

Ja silti jos ei avaudu ja paljasta itseään ei koskaan voi päästä perille. Minulla on kuitenkin sellainen tunne, että ajalla on hyvä vaikutus suhteisiin, herkän ihmisen ei kannata avata liian nopeasti ja liian paljon, sillä jos vastassa on rakkaus ja oikea ihminen, hän jaksaa varmasti odottaa ja edetä hitaasti. Kaikki puhuu heittäytymisestä ja nyt elämisestä, mutta jokaisen täytyy tehdä asioita aina omissa rajoissaan ja omilla ehdoillaan silloin, kun herkkyys on määräävä tekijä ihmisen jokapäiväisessä elämässä.

Kokonaiskuva on rakkaudessa iso asia ja sitä ei saa hetken hurmassa, sen saa vaan jakamalla arjen riittävän kauan ymmärtääkseen, että odotukset ja todellisuus ovat sama, perusonnellisuutta tuottava asia.

https://www.youtube.com/watch?v=YaNwI-sn8Js

UPDATE_10662030 kirjoitti:

Loppujen lopuksi onko elämän tärkein päämäärä olla onnellinen. Onko tärkeintä keskittyä omaan itseen – ”löytää itsensä”. Joskus hieman ärsyttää tuo ikuinen itsensä etsiminen. Sen varjolla voi tehdä paljon pahaakin. Tärkeämpää olisi keskittyä niihin, joita rakastaa. Välillä jopa omat tarpeet unohtaen.

Ilman kysymyksiä ei ole vastauksia. Ilman ihmettelyä ei ole oppimista. Eikä ilman tahtoa ole rakkautta.

”Mistä se ehjäksi kokemuksen tunne kumpuaa”? Ehjä on kaiken summa. Jokaisen pienen osasen. Ja niitä osasia ovat kaikki se, mitä elämääsi kuuluu. Nämä pienet osaset muodostavat ehjän kokonaisuuden. Tasapainon kauneuden, totuuden ja hyvyyden välillä. Niiden suhde toisiinsa tosin vaihtelee eri ihmisillä.

No tottahan on, että tuollaisen tasapainon – ehjyyden – saavuttaminen vaatii oman itsen tuntemista ja rehellisyyttä, mutta myös uhrautumista. Ja kuitenkin kuten alussa totesin: onko se loppujen lopuksi tärkeintä?

Kiitos sinulle!

https://www.youtube.com/watch?v=Bj2p_v_FfJ8

Sigmund Freudin mukaan rakkaus ja työ ovat tärkeimmät onnen lähteet. Niin olikohan häneltä helppo arvaus vai painavan tutkimuksen lopputulos. Oma elämäni menee pääosin töitä tehden ja muina aikoina harrastuksissa, jotka tuottavat minulle iloa ja hyvää mieltä. Kuten jo aiemmin taisin mainita, että kun rakkaudelle ei ole olemassa mitään yleispätevää määritelmää, mennee se noiden harrastusten joukossa ;)

Minä olen aina uskonut, että normaalielämässä (mukaan lukien kristinuskossa) on lupa tehdä ihan kaikkea mitä jokaisen sielu vaan sietää (siis kunhan ei rikota Suomen lakia). Minä en usko rajoitteisiin ja valaistumisiin kurjistumisen avulla. Onni asuu omissa oivalluksissa, kyvyssä olla luova ja toteuttaa omia avujaan. Mutta ne halut eivät tietenkään voi olla pelkkä sarja mielihyväkokemuksia. Elämässä pitää löytää harmonia, rajat, jossa mielekkyys eli se elämän nälkä on aina eteenpäin vievä voima.

Minä jotenkin vierastan päämäärä sanaa, koska mieluummin teen asioita, jotka tuottavat onnellisuutta ja hyvää oloa. Ovat jotenkin tekemieni asioiden sivutuote, ei varsinainen päämäärä. Tässä on jotain samaa kuin tuossa mainitsemassasi keskittymisessä niihin joita rakastaa. Jokaisen olisi tunnistettava itselleen arvokkaat asiat, ihmiset joita rakastaa ja periaatteet, joista ei ole valmis luopumaan saadakseen onnellisuutta ympärilleen.

Minusta korinttilaiskirjeessä on hyvin jäsennelty asioita (tässä mukailtuna);

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus (onni), olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkautta (onni), en olisi mitään. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta (onnea), ei se minua mitään hyödyttäisi”

Rakkaus on yhtä kuin onnellisuus yhtä kuin tasapaino ja silti rakkaus on niistä suurin.