Minun olisi pitänyt ajelehtia. Silloin olisin päätynyt samaan masentuneisuuden tilaan, jossa olen jo pitkään halunnut olla. Olen joskus ollut siinä, mutten nyt tiedä miten sen aikanaan tein. Aidosti! Aidosti, ehkä. Mutta nyt olen jäänyt tähän ilmaan, olen jäänyt samaan paikkaan, josta ei pääse pois. Lähtemällä pääsisi. Minä en vain koskaan saanut tietää, mitä lähteminen tarkoittaa.
Suurimman osan siitä illasta pysyin sisällä. Ei tuntunut oikeinkaan viisaalta lähteä sellaiseen pakkaseen, vaikka olinkin jatkuvasti tukehtua sisällä. Se oli aikaa, jolloin pidin ulkoilmaa lääkkeenä, en pärjännyt ilman sitä. Nyt en ole varma, uskallanko lähteä ulos enää ollenkaan.
Joka tapauksessa, se, että istuin sängylläni, katsoin hitaasti mutta varmasti lyhenevää kynttilää silloin, kun olisin voinut olla reunalla ... Asia, jota tulen varmaan aina katumaan.
Nyt olen saanut käydä reunalla useammin kuin olisin koskaan halunnut. Mutta tavallaan se on velvollisuuteni. Korvausta siitä, etten yhtenä iltana ollut siellä missä minun piti.
Ajattelen sitä jatkuvasti vähemmän. Elän elämääni, niinkuin elämää yleensä tuleekin elää. Herään aamulla, syön jogurtin ennen kuin lähden töihin. Olen ulkoisesti normaali.
Yhdestä asiasta olen täysin varma. Etten tule enää koskaan, koskaan luottamaan itseeni. Muihin ihmisiin olen menettänyt luottamuksen jo ajat sitten, mutta nyt olen päättänyt luovuttaa myös itseni kanssa. Ei ole mitään järkeä kuunnella minun kaltaistani idioottia joka valehtelee minkä ehtii. Jos kuuntelisin, lähtisin epähuomiossa väärään suuntaan enkä enää koskaan pääsisi palaamaan kohtaan U.
Mutta kuten sanoin, se, etten lähtenyt ajelehtimaan, estää masentumisen. En ole täysin varma, olisiko minun pitänyt lähteä, sillä vaikka pidin tunteesta järjettömästi, en pärjännyt siinä. Olin toivoton, ollut jo pidemmän aikaa.
Niinpä, ankkuroitumiseni takia, olen hypellyt tyytyväisenä ympäriinsä, nautiskellut keväästä, istuttanut kukkia, kävellyt ja ajanut paljon, ihan vain näyttääkseni olevani kunnossa.
Ja miettinyt, missä vaiheessa elämästäni tuli toisille todistelemista. Koska lakkasin itse elämästä, koska siitä tuli tällaista? Minun täytyy miettiä jokainen sanomani asia, että he saisivat kuvan että olen parantumassa. Parantumassa. Sitä en tule koskaan olemaan.
Mutta en voi valittaa. Olen tyytyväinen.
Taas kolme sekavaa ajatusta saatu ylös tälle illalle, ja se tulee riittämään. Puen hieman niukasti, en jaksa välittää säästä silloin kun lähden mihin lähden. Otan kynttilän ja lähden ajamaan.
Perille on aina niin pitkä matka kuin haluankin. Astun pois autosta täydelliseen pimeyteen, otan viisi askelta vasemmalle ja kyykistyn. Kaivan kynttilän ja tikut, sytytän kynttilän pimeyteen. Sen teen joka ilta, se on velvollisuuteni.
Voin olla onnellinen vain siitä, etten se ollut minä joka työnsi.
Anteeksi.
Suurimman osan siitä illasta pysyin sisällä. Ei tuntunut oikeinkaan viisaalta lähteä sellaiseen pakkaseen, vaikka olinkin jatkuvasti tukehtua sisällä. Se oli aikaa, jolloin pidin ulkoilmaa lääkkeenä, en pärjännyt ilman sitä. Nyt en ole varma, uskallanko lähteä ulos enää ollenkaan.
Joka tapauksessa, se, että istuin sängylläni, katsoin hitaasti mutta varmasti lyhenevää kynttilää silloin, kun olisin voinut olla reunalla ... Asia, jota tulen varmaan aina katumaan.
Nyt olen saanut käydä reunalla useammin kuin olisin koskaan halunnut. Mutta tavallaan se on velvollisuuteni. Korvausta siitä, etten yhtenä iltana ollut siellä missä minun piti.
Ajattelen sitä jatkuvasti vähemmän. Elän elämääni, niinkuin elämää yleensä tuleekin elää. Herään aamulla, syön jogurtin ennen kuin lähden töihin. Olen ulkoisesti normaali.
Yhdestä asiasta olen täysin varma. Etten tule enää koskaan, koskaan luottamaan itseeni. Muihin ihmisiin olen menettänyt luottamuksen jo ajat sitten, mutta nyt olen päättänyt luovuttaa myös itseni kanssa. Ei ole mitään järkeä kuunnella minun kaltaistani idioottia joka valehtelee minkä ehtii. Jos kuuntelisin, lähtisin epähuomiossa väärään suuntaan enkä enää koskaan pääsisi palaamaan kohtaan U.
Mutta kuten sanoin, se, etten lähtenyt ajelehtimaan, estää masentumisen. En ole täysin varma, olisiko minun pitänyt lähteä, sillä vaikka pidin tunteesta järjettömästi, en pärjännyt siinä. Olin toivoton, ollut jo pidemmän aikaa.
Niinpä, ankkuroitumiseni takia, olen hypellyt tyytyväisenä ympäriinsä, nautiskellut keväästä, istuttanut kukkia, kävellyt ja ajanut paljon, ihan vain näyttääkseni olevani kunnossa.
Ja miettinyt, missä vaiheessa elämästäni tuli toisille todistelemista. Koska lakkasin itse elämästä, koska siitä tuli tällaista? Minun täytyy miettiä jokainen sanomani asia, että he saisivat kuvan että olen parantumassa. Parantumassa. Sitä en tule koskaan olemaan.
Mutta en voi valittaa. Olen tyytyväinen.
Taas kolme sekavaa ajatusta saatu ylös tälle illalle, ja se tulee riittämään. Puen hieman niukasti, en jaksa välittää säästä silloin kun lähden mihin lähden. Otan kynttilän ja lähden ajamaan.
Perille on aina niin pitkä matka kuin haluankin. Astun pois autosta täydelliseen pimeyteen, otan viisi askelta vasemmalle ja kyykistyn. Kaivan kynttilän ja tikut, sytytän kynttilän pimeyteen. Sen teen joka ilta, se on velvollisuuteni.
Voin olla onnellinen vain siitä, etten se ollut minä joka työnsi.
Anteeksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Zennn, siloiteltu puoliskoni. Mukavaa että törmään OMIIN tarinoihisi edes täällä, kun et ikinä niitä tosielämässä minulle näyttänyt.
Vai tällaista sitten kirjoitat. Pidän, jollain ironisella tavalla, vaikka näen läpi, kenen/minkä pohjalta tämä on tehty.
No, ei sitä aina voi voittaa. Ei edes joka kerta.
Sääli ettemme enää kirjoita yhdessä, niillä tarinoilla olisi päässyt pitkälle.
Pity it had to end that way