joka tuli eilen 27.12.14 yle Teemalta. Katsoin sen Yle Areenasta. Olen aina sympannyt McQueenia ja nuorempana hän oli miesihanteeni sisäisen rohkeutensa takia. McQueenin elämän päättyi kovin nuorena, 50-vuotiaana. Dokkarin katsominen sai minut kovin haikeaksi ja surulliseksi. Olen jotensakin hämmästynyt tästä olotilasta. Se on kestänyt jo monta tuntia. Elämä on sellaista, sitä ei koskaan tiedä kuinka kauan saa elää. En tiedä mitä suren. Ei kukaan ole niin erityinen, että saisi päättää elämänsä pituuden. Ehkä suren aidosti juuri McQueenia, kuten surraan jonkun läheisen tai tutun kuolemaa? Hän oli niin poikkeuksellinen ja hän kosketti näyttelemisensä kautta. Ehkä suren lapsuuttani ja nuoruuttani, johon McQueeni kuului elokuviensa kautta, ja on jäänyt mieleeni ikimuistoisesti? Ehkä suren sitä, että hän joutui luopumaan elämästään sairauden takia, vaikka rakasti elämää ja taisteli viimeiseen asti? Hänen ensimmäinen vaimonsa, joka kertoo kokemuksistaan miehestään dokkarissa, vaikuttaa aidosti rakastettavalta ja hyvältä ihmiseltä. Oma isäni kuoli 45-vuotiaana, ehkä suren sitäkin. Joka tapauksessa, dokumentin katsominen herätti minussa syviä tuntemuksia ja nyt on koko päivääni leimannut syvä haikeus, suru ja jopa alakuloisuus. Tämä ei ole tyypillistä mielenmaisemaani.
Katsoin dokumentin Steve McQueenista,
70-luku paras vuosik
2<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
?
Steve McQueenin "sisäinen rohkeus"? Taidat olla päissäsi. Näyttelijä se oli.
=DW=
Näyttelijänä erinomainen ja karismaattinen. Autourheilu olisi voinut jäädä vähemmälle jossa siinäkin MacQueen oli hyvä. Tuli tunne että näyttelijä oli addiktoitunut vauhtiin niin poikansakin.
En saanut oikein mitään irti dokumentista.