....kun sijaisvanhemmista toinen vanhempi, ei hyväksy sijaislasta ja kiusaa henkisesti kokoajan ja alistaa nuoren.
Uhoaa nuorelle, kun täytät määrätyn iän, niin saat laittaa pussukat kokoon ja häipyä.
Minä olen toiminut mielestäni oikein, mutta miten te muut toimisitte, nuori kärsii ja koko perhe kärsii.
Olen asian kanssa "ristiriitaisessa" tilanteessa, koska asia kohdistuu oman sijoitetun nuoreni välityksellä myös meidän perheeseen.
En haluaisi sotkea itseäni tähän tilanteeseen, mutta en voi oman nuoreni kärsivän tästä tilanteesta.
Nuori on henkisesti aivan rikki ja pelkään, että pian olevan oman nuorenikin, jos tälläinen saa jatkua, olen joutunut tähän tilanteeseen ja ihmettelen suuresti, että näin on voinut tapahtua nuorelle perheen kautta.
Uhoaa nuorelle, kun täytät määrätyn iän, niin saat laittaa pussukat kokoon ja häipyä.
Minä olen toiminut mielestäni oikein, mutta miten te muut toimisitte, nuori kärsii ja koko perhe kärsii.
Olen asian kanssa "ristiriitaisessa" tilanteessa, koska asia kohdistuu oman sijoitetun nuoreni välityksellä myös meidän perheeseen.
En haluaisi sotkea itseäni tähän tilanteeseen, mutta en voi oman nuoreni kärsivän tästä tilanteesta.
Nuori on henkisesti aivan rikki ja pelkään, että pian olevan oman nuorenikin, jos tälläinen saa jatkua, olen joutunut tähän tilanteeseen ja ihmettelen suuresti, että näin on voinut tapahtua nuorelle perheen kautta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuntuu olevan pattitilanne teillä. Kurjaa. Pitemmän päälle ei taida olla kenellekään teistä mitenkään rakentavaa, parisuhdekin kärsii varmasti ajan mittaan ja ajatelkaa toki omaa lastannekin!! Hän on kohta terapiakunnossa (toivottavasti ei kuitenkaan!). teidän täytyy nostaa kissa pöydälle, puhua avoimesti tilanteestanne yhdessä. Selväähän se on, ettei tuollainen voi jatkua, jonkun on muututtava tai sitten lähdettävä.
Mikä aiheuttaa alistajalle vallanhalun tunteet, miksi hän käytyttäytyy noin? Onko kyseessä väsyminen, henkilökemia tai jotain muuta, yrittäkää ihmeessä selvittää!! Ja muuten, olet osa perhettä, kyllä sinun vaan on pakko puttua tilanteeseen. Älä jätä perhettäsi selvittämään asioita ilman sinua, olet tärkeä osa perhettä!!!
...meen sijaisnuori on siis tavannut toisen sijaisnuoren ja se ongelma onkin siellä toisessa perheessä ja nuoret ovat "kimpassa" ja meen nuori käy siellä toisessa perheessä ja siellä on tälläistä, en voinut kuvitellakaan, että jossain sijaiskodissa nykyään olisi vielä tuollaista.
Nuoret, kun ovat meillä, niin kertovat millaista siellä on ja soittelevat sieltä, että nyt on taas tämmöstä.....
Sen perheen nuori on henkisesti aivan rikkinäinen ja meidän nuori yrittää nostaa häntä ylös, siitä masentuneisuudesta.
On vaan niin vaikea puuttua, toisen perheen sisäisiin ongelmiin, mutta nyt ne kohdistuu sitten meihinkin, jos he aikovat pitää yhtä jatkossakin.
Miten tähän puuttua.
En mä mikään neuvomaan muita ole, mutta tässä tapauksessa jos asiat on noin selviä, että muutkin nuoret huomaavat tämän niin jonkun pitäisi puuttua. Mitä jos soitatte ja kysytte, että meidän lapset on kertonut tämmöistä. Että mikä on tilanne?
Sijaislapsesta pitää voida luopua jos ei sille pysty tarjota sitä mitä se tarvitsee.
Tai ota oikeesti yhteyttä vaikka teidän "sossuun". Eikö hän voisi alkaa selvittämään tilannetta?
Joo, niin mä tekisin. Silloin ei itse tarvitse polttaa siltoja puuttumalla toisten kasvatustyyliin.
Kerro meille miten asia ratkeaa vai teetkö asialle mitään. Älä katso vierestä.
Hö, onpa ikävää...
Mielestäni voisit sanoa sille perheen nuorelle, että ottaisi asian puheeksi oman sosiaalihoitajan kanssa. Heidänhän asia se olisi puuttua asiaan.
Tietenkin jos lapsi on murrosikäinen, voi hän vähän suurennella asioita tai tuntea asioita väärin. Sinuna en itse suoranaisesti puuttuisi asiaan.
Mutta jos tunnet perheen äidin voisit kysyä ihan ystävällisesti, että miten on? Kun nuoret puhuvat tälläistä.
Kertonut siis nuoren, melkein aikuisen, sossulle ja hän on tilanteesta selvillä, mutta sama vaan jatkuu !!!!!!!!
Mitähän kaikkea se nuori on kokenutkaan?
PS. Perheesen en ole pitänyt yhteyttä ja en aio pitääkään, enkä puuttua sinnepäin millään tavalla, teenköhän oikein?
Ikävän kuuloista, enkä oikein tiedä onko minulla edes neuvoja antaa. Kirjoituksessasi oli vain niin paljon samaa kuin omassa sioituksessani. En tullut siaisäitini kanssa toimeen, mutta siaisisän ja perheen omien lapsien kanssa kyllä.
Me olimme jatkuvasti napit vastakkain siaisäidin kanssa ja tilanne karkasi käsistä ja meni aika pahaksi.
Me emme oikein koskaan kyenneet keskustelemaan asioista. Itseäni pelotti ja hävetti. Jos joskus yritin tarjota sovintoa, niin usein se meni mönkään, joko väärin ymmäryyksestä tai torjumisen vuoksi. Jos siaisäiti yritti (mitä luulen, että varmaan yritti?) niin en itse joko tajunnut tai sitten torjuin sen yrityksen. En tiedä...
Emme ikinä istuneet pöytään juttelemaan vaan keskustelut käytiin syyttelemisen tasolla tai toteamuksella "etkö sinäkin voisi yrittää käyttäytyä".
Itselleni oli suunnaton helpotus kun sain purkaa tuntojani turvallisille aikuisille joihin luotin. Heitä löytyi naapurustosta ja tuntui ettei ihan yksin tarvinnut taakkaa kantaa.
Siaisperheessä en kuitenkaan ottanut koskaan asiaa puheeksi. Kai minä ajattelin, että ei minulla ollut oikeutta tai pelkäsin, että asiat menevät enemmän solmuun. Tämän lisäksi minun oli (ja on yhä) hirveän vaikea tuoda negatiivisia tunteitani esiin tai pukea sanoiksi loukkaantumistani tai pahaa mieltäni. Minä ennemmin kestin ja sitten räjähdin, kun en enään kestänyt. Luulen, että tämä malli tuli kotoa, jossa kaikki negatiivinen kuitattiin joko vitsinä tai naurettiin päin naamaa?
Minun tilanteessa kukaan ei oikein osannut viheltää tilannetta poikki. Siaisäiti ei suostunut myöntämään ongelmia sossulle. Siaisisä ei oikein tajunnut ja itsekkään en kehdannut tai uskaltanut kunnolla kertoa missä mennään ja sen mitä kerroinkin, niin sitä ei oikein uskottu. Ja sitten oli myös se ajatus, että minun pitäisi olla kiitollinen, kun tuntematon perhe suostui ottamaan minut taloonsa asumaan ja perheenjäseneksi...vaikka todellisuudessa minä en kuulunut perheeseen. Se tuotii monin tavoin esiin. Em. Kohtelemalla eritavoin kuin veljiäni ja kieltäytymällä hankkimaan minulle niitä asioita jotka kuuluivat ja jotka tiesin sossun kustantavan, mutta ko. asiat hankittiin kuitenkin veljilleni. Ym.Ym.
Tiedän, että osasta asioita vanhemmat kävivät keskenään läpi ja kuulinkin heidän kerran keskustelevan minun tilanteestani ja niistä säännöistä joita meillä oli.
Ehkä siaisäiti tarkoitti vain hyvää ja yritti pitää minut poissa pahanteosta, mutta lastenkotiin verrattuna huomasinkin joutuneeni vankilaan, jossa minulla ei oikein ollut lupa olla itseni..
Sitten kun sioitukseni purkaantui näin viellä monta vuotta sen jälkeen painajaisia, että jouduinkin takas asumaan sinne. Ja aamuisin olin niin onnellinen ja helpottunut, kun huomasin nähneeni vain unta.
En oikein tiedä miten pystyisit puuttumaan tilanteeseen tai mikä olisi oikea tapa...jos sioitusvanhempi ei suostu myöntämää ongelmaa itsessään on tilanne aika toivoton. Lasta voi kehoittaa puhumaan sosiaalityöntekijän kanssa, mutta sekään ei välttämättä auta.
Nuoren kuitenkin olisi saatava apua itselleen ja uskoa siihen, että se miten hänen toinen vanhempi toimii, ei ole oikein ja että hän ei voi eikä saa käyttäytyä niin.
Itse muistan kuinka ajattelin, että jos minua ei päästetä perheestä pois, niin en enään jaksa. Hukuttaudun mielummin meidän kotirantaan tai karkaan pois (luultavasti olisin karannut, ei minusta ole riistämään omaa henkeäni ja haluni elää on liian voimakas) kuitenkin itse tulin siihen pisteeseen, että omat voimani kävivät ihan loppuun. Muistan miten epätoivoinen silloin olin (ja lisäksi minulla on niiltä ajoilta päiväkirja jota pidin ja jossa kävin tuntojani läpi).
Ihannehan olisi, että koko perhe saataisiin keskustelemaan keskenään ja rauhassa, ilman syyttelyä ja raivoamista, siis rakentavasti. Mutta tähän päästäkseen jokaisella pitäisi olla halu muutokseen. Toisaaltaan ihmettelen, miksi toinen vanhempi ei puutu tilanteeseen?
Sen viellä sanon, että kun minä purin tuntojani aikuisille, tein sen siksi, että tiesin, etteivät he koskaan kertoisi siaisäidilleni asioita joita heille kerroin (siis mitä perheen sisällä tapahtui) Siaisäitini kuitenkin yritti monesti uskotella minulle, että siellä missä olin ollut, niin oltaisiin soitettu ja kerrottu mitä olin puhunut. Tosin, hän kyllä aina epäonnistuis iinä, sillä hän ei ymmärtänyt sitä, että en koskaan, milloinkaan puhunut pahaa hänen miehestään, sillä hän ei koskaan käyttäytynyt tavalla joka olisi vienyt kunnioitukseni häneen (hän kuitenkin osallistui komentamiseen ja osasi olla tiukkakin sekä myös suuttua, mutta oli myös lempeä, ymmärtäväinen ja oikeamielinen) Tiesin myös siasäitini soittaneen ko. paikkoihin joissa kävin ja kyselleenkin mitä olen puhunut. Itse olen kiitollinen, että he eivät koskaan kertoneet ja luultavasti puuttuneet asioihin, sillä luultavamminkin oloni olisi vain tukaloitunut.
Jos pystyt, niin voitko jutella sen sioituslapsen kanssa ja keskustella hieman tilanteesta ja siitä mitä sille voisi ehkä tehdä? Tai ainakin kertoa vaihtoehdoista?
Toivon, että he saisivat perheessä tilanteen ratkottua kaikille parhaaksi.
Kiitos, kun kommentoit!
Tässä asiassa onkin se paha, kun toinen vanhempi on kait alistettuna myös, eli ei saa sanoa mitään ja ei uskalla.
Harmittaa oman sijaislapseni kohtalo ja tietysti myös sen perheen sijoitetun kohtalo.
Meen lapsi on käynyt kovan elämän ja nyt nuorena aikuisenakaan, ei se elämä ole helppoa ollut.
Asian tekee vielä monimutkaisemmaksi se, että molemmat ovat ns. kehitysvammaisia, eli jonkun on vahdittava heitä ja siksi mua kiukuttaa todella, sen perheen vanhemman käytös.
Vaikka ei se tietenkään mitään auta tilanteeseen, kun tänne puran itseeni, mutta jos joku muu olisi vastaavassa tilanteessa.
Päin naamaa en viitti sanoa, vaikka nuorilta sen kuulenkin.
Hyvää jatkoa sinulle sijoitettu!!