Mieheni haluaisi joskus tulevaisuudessa sijaisvanhemmaksi mm. koska on itsekin ollut sijoitettuna perheeseen. Minäkin haluaisin MUUTEN mutta pelkään menettäväni lapsen kokonaan takaisin biologisille vanhemmilleen sen jälkeen kun lasta olisi jo alkanut rakastaa aivan kuin omaansa... Ja biologiset vanhemmat tuskin olisivat kuitenkaan täydellisiä vanhempia lapselle kun kerran tämän ovat jo jostain syystä kerran menettäneet. Eli huoli lapsen hyvinvoinnista olisi kova mutta välttämättä en näkisi lasta enää koskaan! Eli tätä pelkään. En kestäisi jos menettäisin lapsen. (Tai no pakkohan sitä olisi sitten kestää mutta...)
Kommentoikaa!
Kommentoikaa!
Vastaukset 41
Vanhimmat
ainakin ensin Pride kurssi. Mulla oli samoja pelkoja kun en vielä tiennyt asiasta mitään, mutta nyt ajatukset ja pelot pikkuhiljaa muuttuvat. Ne asiat jotka ihan alussa tuntuivat oudoilta ja uusilta ovatkin muuttuneet ihan toisenlaisiksi. Esim tuo mahdollinen luopuminen lapsesta.... nyt osaa jo ajatella asiaa biovanhmepien näkökulmasta ja uskon, että vaikka ero olisikin ikävää niin se on kuitenkin siinä vaiheessa lapsen parhaaksi.
Eiköhän sun pelkos ole ihan normaalia. Minä tiedän, että kun olen siinä tilanteessa niin sydämmeen sattuu. Olethan mahdollisesti vuosia ollut lapsen "äiti" ja sitten hänet otetaan pois. En kuitenkaan ole kuullut, että lapset yhtäkkiä otetaan ja palautetaan. Kyllä se on pitkän prosessin tulos, jolloin voi työstää itseään ja alkaa miettimään tulevaa palautusta.
Meidän perhe on hakeutumassa sijaisperheeksi ja meilläkin on monia pelkoja ja arveluttavia asioita, kuitenkin halu auttaa on niin paljon suurempi. Kyllä se siitä! Aloittakaa tukiperheenä. Sekin on jo auttavaa.
Mä en kyllä käsitä sitä yhtälöä, että miten ihmeessä sijaislasta voi rakastaa kuin omaansa ja sitten kiltisti luovuttaa pois?! Jos mä rakastan mun lasta, ihan oikeesti, mä en kyllä siitä luopuis kuin oman ruumiini yli. Käsi sydämellä:kuinka moni teistä olis valmis luopumaan omasta lapsesta yhtä helposti kuin sijoitetusta? Ehkä kuitenkin on kyseessä lähimmäisen rakkaus ja auttamisen halu, empatia. Onko rakkaus liian voimakas sana kuvaamaan suhdetta sijaislapseen? mietin vaan....
Minä olen taistellut tämän asian kanssa jo vuosia. Tunnen itseni epäonnistuneeksi sijaisvanhemmaksi, koska rakastan lapsia syvästi ja en haluaisi luopua heistä mistään hinnasta. Kun on hoitanut ja rakastanut lapsia vuosikausia, niin jo ajatuskin lapsesta luopumisesta nostaa kyyneleet silmiin ja sydämessä ahdistaa. MUTTA mehän olemme "vain" sijaisvanhempia ja meidän on pystyttävä lapsesta luopumaan, jos palaaminen biokotiin on lapsen etu. Tätä asiaa muistutan itselleni vähän väliä ja kun sitä tarpeeksi paljon ajattelee, niin siihen oppii uskomaan. Kauhulla odotan kuitenkin korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä nuorimmaisen huostaanoton purkamisvalituksesta.
Sitä juuri ajan takaa. Eikös luopumisesta muistuttaminen ja asian ajatteleminen juuri tee salakavalasti sen, ettei lapselle pysty osoittamaan kaikkea sitä rakkautta, minkä muuten olisi valmis antamaan, sitä ikäänkuin pidättelee tunteitaan luopumisen pelossa. Niin ja onhan olemassa ne biot ja sossut, jotka kyllä muistuttaa, jos liikaa menet lasta omimaan.
että jokaisella on oma käsityksensä rakkaudesta. Eihän kukaan rakasta toista niinkuin omasta lihasta ja verestä tullut lasta, mutta rakastaa kuitenkin. Rakastan miestäni eri tavalla, kuin vanhempiani. Rakastan eläimiämme ja lapsiamme. Rakkautta on niin paljon erilaista. Kuitenkin kaikki rakkauteni kohteeksi joutuvat saavat sydämmeni itkemään jos heidät menetän.
En usko, että tätä työtä voisi tehdä jos ei rakastaisi.
Kun tähän hommaan lähtee, niin pitää olla varautunut myös luopumiseen.
Kuitenkin se on kova juttu, kun joutuu luopumaan.
Ja kaikesta vaikeinta on se, että kun tietää mitä nämä lapset ovat joutuneet kokemaan ja joutuvat sinne bioperheeseen takaisin. Kuinka kauan siellä menee hyvin? Kuinka kauan äiti jaksaa?
Se huoli sitten ikävän lisäksi.
Se on todella raastavaa!!!!!
Meiltä on yksi kotiutunut pari vuotta sitten ja vieläkin tekee kipeää. Onneksi lapsi ottaa meihin yhteyttä joka viikko, että tiedämme hänellä olevan asiat joten kuten ´kunnossa.
Lapset ovat vain lainassa, olivat he sitten tulleet millä tavalla tahansa. Eihän biologinen vanhempikaan koskaan voi määrätä sitä milloin on aika luopua lapsesta. Vakava sairaus voi viedä pohjan kokonaan ja toivoa ei ole, on vain pohjaton kaipuu ja suru, kun menettää rakkaimpansa.
Mielestäni ei ole lainkaan itsestään selvää, että omaa verta ja lihaa olevan lapsen saa pitää omanaan, aina asiat voivat muuttua. Olisi vain kyettävä tällä hetkellä elämään mahdollisimman tasapainoista ja rakkauden täyteistä elämää lasten kanssa, sillä koskaan ei voi tietää viimeistä hetkeä.
Minä en ainakaan halua sen takia loppuelämäksi katkeroitua, että en voisi rakastaa sijaislastani, kuten biologista. Turhaa on ajatuksissaan asettaa ehtoja rakkaudelle ja sen määrälle. Kaikki rakkaus on tärkeää ja loppujen lopuksi vain rakkaus meistä tänne jää.
Nuorimmaisen tultua taloon yritin estää itseäni rakastumasta lapseen liian paljon, koska valitusprosessi oli meneillään ja lopputuloksesta ei ollut tietoa. Toki ei biologisen lapsenkaan kohdalla ole, mutta sijaislapsen kohdalla se on varmaan erilaista. En tiedä, koska biolapsia ei ole. Aikaa kului ja enhän minä voinut olla rakastumatta ja kiintymättä pieneen ihmiseen, joka tarvitsi minua selviytyäkseen hengissä. Ja nyt monen vuoden jälkeen voin sanoa rakastavani lasta varmaan ihan yhtä paljon kuin toistakin meille sijoitettua lasta, jonka sijoituksen kestosta ei ole ollut epävarmuutta.
Niin, rakkautta on kyllä olemassa erilaista riippuen kohteesta. sanoisin ihan rehellisesti, että oma rakkauteni sijaislapsta kohtaan on ihan erilaista kuin omaani kohtaan. Se on jotenkin niin huolen sävyttämää...Mutta niinhän ne tunteet on hieman erilaisia, puhutaan me sitten kenestä tahansa läheisestä! Joku tässä kommentoi, ettei omaa lastaankaan välttämättä saa pitää itsellään tms, mutta siinä olen minä ja suomen laki ihan eri mieltä, näkeehän sen jo sijoitetuista; eivät he ole biovanempiaan menettänyt. Kenelläs se huoltajuus taas olikaan...
Oma on oma ja pysyy, jollei itse luovuta suostumuksellaan adoptioon!!!!
muuttaa ne omatkin lapset kotoa joskus pois
moneen kertaan ja olen niin samoin ajatellut näitä lapsesta luopumisia ja rakkautta mitä se on meille itsekullekkin.
Rakkautta on myös luopuminen ja sen tunteen hyväksyminen.
Mietin myös sitä, mikä saa joidenkin tunteet niin lukkiutumaan eikä voi antaa vapautta itselleen osoittamalla rakkautta tasapainoisesti aikuisen tavoin "hehkuen" tai "säteillen" sitä turvaa ja luottamusta ympärilleen.
Olen kohdannut ihmisiä joilla on se kyky antaa sitä sanotaan rakkautta ja vaikka vain hetken ja olen saanut ammentaa sitä läheistä lämpöä ja rakkautta kuin lähteestä lippoamalla hyvää kylmäävettä janooni.
Näi luulen kokee lapsikin ei siinä tarvita sanoja julistaamaan rakkautta. Se on vaan se tunne joka on aito ja merkitsee niin äärettömän paljon.
Kun ihminen pelkää näyttää aitoja tunteitaan niin uskon että sen kyllä lapsi ja kukatahansa tuntee epävarmuutena eikä siinä ole sanoista apua vaikka sanoo rakkastavansa kuinka paljon tahansa.
..mutta vaikka muuttaisivatkin kotoa pois ovat silti MINUN lapsiani, eikä kukaan voi kieltää minua heitä tapaamasta ja heillä ja heidän lapsillaan on aina minuun oikeus, toisin kuin sijaislapsilla! Et voi väittää...
Sinulla ei ole oikeutta tavata aikuisia lapsiasi, jos he eivät sitä halua.
Suuri osa avioliitosta päätyvät eroon - ja silloin isä tai äiti menettää lapsensa eron myötä. Eron jälkeen lapsi asuu toisessa perheessä ja saat ehkä joskus tavata lapsesi mutta muilta osin olet suljettu pois lapsen elämästä. Näin ollen kyllä itse kukin pitää varautua siihen että vanhempana oleminen voi loppua koska vaan.
heidän päätöksensä, eikä kenekään muun. Sijoitetun lapsen asioista päättää hänen biovanhempansa, vaikka lapset olisivat mitä mieltä!
Ei vanhempana olo lopu siihen, tapaamisia voi vaatia, sijaisvanhempana et. Biologinen lapsi on aina biologinen lapsi, vaikka mikä tulisi. Jokainen on itse vastuussa omasta vanhemmuudestaan suhteessa omaan lapseensa. Avioerotilanteissa ei pidä antaa PERIKSI niin helposti, jos toinen osapuoli on niin nuija, että riistää vanhemmalta vanhemman/lapsen oikeudet, siitä pitää taistella. Sijaislapsesta et voi taistella, hän ei ole sinun!!!!
Jos joudut eron myötä etävanhemmaksi saat ehkä tavata lapsesi 4 päivää kuukaudessa - jos sitäkään. Sinulla ei ole näkyvyyttä lapsen elämään ja ainoa tehtäväsi on maksaa elatusapua ja pysytellä poissa. Se on kyllä aika "ohutta" vanhemmuutta ...
Miksi haluaisimme tehdä ajatuksissamme pesäeron lapseen ja luopua sillä tasolla lapsesta ennen aikojaan? Olemmeko niin helposti valmiit luopumaan rakkaudesta kaikkia lähimmäisiäkin kohtaan vain siksi, että pelkäämme kyyneliä ja surua?
Elämä kulkee ohitse ja emme ehdi siitä nauttia, jos aina elämme tulevassa ajassa. Kuinka suuri harmi se onkaan sijoitettujen lasten kohdalla, kun tervehtyminen menneistä tapahtuu vain tässä ajassa, ei niin että eläisimme tänään kuukausia eteenpäin.
En tiedä onko kukaan koskaan kuvannut sijaisäidin ja lapsen tuntoja runomuodossa, mutta tässä on nyt yksi yritelmä. Olkoon se omistettu sijaislapselleni, jota rakastan ilman mitään määrää.
Tunturin kivikkoisella rinteellä
pieni ja hento uuvanan kukka
odottaa aamukastetta.
Lempein hyväilyin se
herättää hauraan,
mutta niin kauniin kukan
kukoistukseen.
Voi kunpa minä olisin se aamukaste,
sinulle lapseni,
joka hellästi herättäisi sinut varjoista
kurkoittelemaan auringon
valoa ja lämpöä.
no adoptiovanhempana voi sanoa, että mitään en rakasta niinkuin lastani, enkä usko, että vaikka kuinka olisi sama geenijärjestys niin sen enempää pystyisin rakastamaan.
jos luopumisen pelko on niin valtava, niin miksette hae adoptiolasta. sijaisvanhemman ON KYETTÄVÄ luopumaan!!!
Koska lapset tarvitsevat sijaisPERHETTÄ, jos luopumisen pitäisi olla tuskatonta niin luulen, että ainoa vaihtoehto on laitoshoito ja sielläkin työssä käyvien tunteettomia...
Ainakin me haluamme auttaa. Emme halua maksaa 10000€ siitä, että saadaan lapsi. Itsekkin voimme niitä tehdä, ihan ilmaiseksi. Mulla ainakin kyseessä nyt pelkkä auttamisen halu ja koska olen ihminen, syvästi tunteva sellainen aion edelleen kärsiä sitten, kun lapsi viedään pois. Turha niitä kaipuun tunteita on tukahduttaa. Silloin on itkettävä kun itkettää.
..Ihminen/pariskunta pelkää lapsen menetystä, miksi pitää juuri sijoituslapsi ottaa, onhan niitä muitakin vaihtoehtoja. Ei ehdoin tahdoin pidä sellaiseen ryhtyä, mihin ei tunne kykenevänsä tai asia pelottaa. Viikonloppuvanhempiakin tarvitaan eikä suhde silloin pääse NIIN läheiseksi. Mikä muuten adoptiovanhemmuudessa on vikana? Jos rahasta on kiinni, niin saahan siihen valtion avustusta ja onko vanhemmuus sitten rahasta kiinni, siksikö sijaisvanhemmaksi ryhdyit, kun et itse ole maksumiehenä?!?
ADOPTIOON, jokainen sen tietää...vai onko....ei ainakaan Suomessa ja kalliiksi käy muualta haku.
..lapsi ei IKINÄ korvaa omaa biologista lasta 1. et voi olla varma säilyykö suhde läpi elämän, vai loppuuko se siihen kun lapsi palautetaan biovanhemmalleen 2. kuka perii, kun kuolet (vai jätätkö sijoitetulle, eli hänen biosuvulleen) 3. Sijoitetussa lapsessa et näe omia ja rakkaan miehesi (sukusi) piirteitä 4. sijoitettu on jo varmasti sairas ainakin henkisesti 5. Et ikinä voi tulla lapsen huoltajaksi 6. kotonasi ramppaa sossut niin kauan kuin sijoitettuja riittää....
Eli voisin jatkaa ikuisesti. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, etteiko sijaisvanhempia tarvittaisi, hieno kun monet jaksavat tätä arvokasta työtä, mutta ei voi ruveta väittämään, että sijaislapsi olisi biologisen lapsen "korvike", ei todellakaan!!! Hän ei ole oma lapsi, vaan ainoastaan lainassa.
Ei adoptiossa ole mitään vikaa. Se on vaan jumalattoman kallista. Minulla on jo 3 omaa lasta enkä siis omia enää kaipaa (ainakaan vielä). Ja koska olemme muutaman vuoden toimineet tukiperheenä tunnemme olevamme valmiita seuraavaan vaiheeseen.
En minä pelkää maksajan rooliin joutumista. Jos minulle olisi käynyt niin onnettomasti, että en olisi omia lapsia saanut, en olisi raha määrästä välittänyt vaan adoptoinut lapsen.
En ole se ihminen joka topikin aloitti, joten lapsen menetys pelkoon en tämän enempää pysty vastaamaan, kuin että aion edelleen itkeä kun/jos lapset palautetaan vaikkakin se olisi kuin hyväksi lapselle. Kyllä sitä menetystä ja siitä seuraavia tunteita saa pelätä.
Lisään vielä yksityisesti sinulle, että kasvatamme hevosia, ostamme jatkuvasti ulkomailta uusia "kanta"hevosia. Niiden Suomeen lennättäminen ja ylipäänsä hevosen, puhumattakaan hevosten ostaminen on kallista, joten en, en todellakaan pelkää joutuvani maksumieheksi jos lapsettomuudesta olisin kärsinyt. Kyllä siinä vaiheessa olisi hepat jääny ulkomaille ja lapsi tullut tilalle. :o)
1) aiemmin suositeltiin, että perheet, joissa ei ole biologisia lapsia, eivät ottaisi sijoitus- vaan adoptiolapsia ensimmäisiksi lapsiksi
2) kuoleman järjestyksestä ei voi tietää, testamentit on keksitty 3) ympäristö vaikuttaa uskomattoman paljon lapsen kehitykseen ja lapsella voi olla sellaisia hyviä taipumuksia, joita ei olisi koskaan sijaisvanhemmilta voinut saada kuten esim. musikaalisuus, taiteellisuus, liikunnallisuus 4) ei pidä läheskään aina paikkaansa 5) jotkut päätyvät aikuisadoptioon 6)tuo on totta 7) sijaislasta eikä lasta yleensäkään pitäisi hankkia korvaamaan jotain muuta jotenkin vain tuntuu siltä, että monet sijaisvanhemmat haluaisivat adoptiovanhempien oikeudet ja sijaisvanhempien tulot - maailmassa on 100milj. lasta, joita kukaan ei hoida, adoptiolapsia on kyllä tarjolla
Pakko korjata. Adoptiolasta ei osteta, hevosia ostetaan, esineitä ostetaan, mutta ei lasta. Adoptiossa maksetaan kustannuksia joita syntyy papereiden käännättämisestä, yhteyshenkilön palkasta (hoitaan paperiasiat kohdemaassa), lentomatkoista, hotellikuluista, lääkärinlausunnoista, jonkun verran lapsen hoidosta nimeämisen jälkeen jne. Adoptiota järjestävät Suomessa voittoa tavoittelemattomat yhdistykset, toisin kuin hevosia kauppaa joku joka toivoo saavansa tuotteestaan voittoa.
Muuta keskustelua kommentoin: Minusta adoptiolapsi ja sijaislapsi ovat aivan eri asia, joskin yhtäläisyyksiä löytyy mm. kiintymyssuhteiden häiriöistä jne. Pasxxxx mielestäni myös on se kuinka jotkut täällä väittävät, että ainoastaan biologista lasta voi rakastaa "täysillä". Jokainen ihminen on erilainen ja toki on heitäkin joille tosiaan se, että lapsi on kasvanut OMASSA massussa ja näyttää itseltä niin on erittäinkin tärkeää, toiset taas näkee, ettei tämä ole rakkauden ehto eikä edellytys. Minä esim. en ole koskaan kokenut, että kyseiset asiat olisivat minulle tärkeitä, en koe menettäneeni mitään varsinkaan kun olen saanut niin paljon sellaista mitä bioraskaudessa ei tule koetuksi. Se, että näkisin omat ulkoiset piirteet lapsessani ei minusta ole mitenkään merkityksellistä (en kai ole niin narsistinen), mutta omia tapoja ja luonnetta on lapseeni tullut sitten sattumalta tai sitä jotenkin olen siirtänyt häneen, koska yllättävän samankaltainen tempperamentti meillä on.
Adoptiokuluista sanoisin, että taitaa olla enemmän tahtoasia niiden kokoaminen, koska adoptioperheissä on ihan tavallisella tai alemmalla tulotasolla eläviä ihmisiä, kuten meidänkin perhe. Joka muuten olisi tahtoessaan voinut pyöräyttää biolapset.
No jo on k..i päässä vai on ne huonoja ihmisiä jotka ovat luopuneet omasta lapsestaa hei mee peilin eteen ja kato vähän mitä oikein sanot. Ajattele miten loukkaat niitä vanhempia jotka ovat sairautensa vuoksi sijoittaneet lapsensa luuletteko te että kaikki on täys juoppoja ja narkkareita.Hei älä tosiaankaan ala sijais vanhemmaks jos ajattelet noin tiiä vaikka susta tulee vielä epätäydellinen......
Anteeksi, en tarkoittanut että sellaiset vanhemmat jotka sairauden takia ovat antaneet lapsensa pois ja aina ajatelleet lapsen parasta ennen itseään olisivat mitenkään "huonoja ihmisiä". Ne tapaukset vaan joihin itse olen törmännyt ovat kaikki olleet alkoholin ja/tai huumeiden käytöstä johtuvia. Tiedän ettei kukaan pysty olemaan täydellinen vanhempi mutta jossain tilanteessa jollain lapsella saattaisi olla parempi meillä kuin biologisten vanhempiensa luona. Se on syy miksi haluaisin sijaisvanhemmaksi.
noista hommista tuolla asenteella. Sinusta ei ole sijaisvanhemmaksi. Ei sijaisvanhemmuudella pidä paikata lapsuuden vanhoja traumoja niinkuin teillä on suunnitelmissa.
Ei tarkoituksena ole "paikata lapsuuden vanhoja traumoja" vaan antaa jollekin lapselle mahdollisuus tavalliseen lapsuuteen, kuten miehenikin sai. Mistä sait tuollaisen käsityksen, en nyt ymmärrä? Elämä alkoholistiperheessä saattaa joskus olla aika lähellä heitteillejättöä.
Meillä oli sijaislapsi, joka tuli meille 2-vuotiaana. Alussa puhuttiin, että sijoitus olisi "pysyvä" ja kiinnyimme lapseen kovasti. Koko sijoituksen ajan bio painosti viranomaisia, vaikka itse eli syvässä kriisissä, halusi tietysti lasta takaisin - ja saikin 5 vuoden kuluttua...
Meillä on ollut eka sijoitus niin, että se palautui mummolaan.
Sitten on ollut sijoitus, jossa isä sai lapsen.
Ps. Molemmat palautukset ovat epäonnistuneet...lapset nyt vankila ym. kierteessä, en sanoisi, että meillä olisi mennyt paremmin, mutta näin nyt heillä on mennyt.
No ni, kerkesit sotkemaan kahden lapsen elämän. Parempi olisi ollut jos et olisi puuttunut ollenkaan noiden lasten elämään omine kotkotuksinesi, lapset todennäköisesti eläisvät ilman vankilakierrettä.
Ensimmäinen lapsi oli meillä noin vuoden, sen jälkeen mummolaan ja sieltä alkoi kierre, siis sijaiskoteja piisasi, aina vaan koti jostain syystä vaihtui. Me olisimme pitäneet lapsen, mutta mummo pisti niin hanttiin ja sijoitus meidän osalta ikävä kyllä purkautui.
Toisen kohdalla ikää ja laitostumista ja kaikkea mahdollista oli niin paljon, että teimme töitä nuoren eteen ja emme olisi antaneet silti pois, mutta toinen vanhemmista halusi nuoren ja onnistui siinä.
Meillä on yhä hyvät välit nuoreen ja vierailee meillä, samoin vanhemmat, he myöntävät, että oli virhe ottaa nuori pois väkisin" siinä tilanteessa.
Nyt kuule haukuit turhanpäiten.
Ps. Saat anteeksi.....
..eikä rakkaus ole omistamista. Ei aviopuolison, biol.lapsen eikä sijaislapsen rakastaminen voi perustua tarpeeseen omistaa. Aito rakkaus on aina pyyteetöntä, ja mielestäni luopuminen on joskus juuri suurinta rakkautta.
Näin sanoin meille sijoitettujen tyttöjen äidille hänen kamppaillessaan vaikeassa elämäntilanteessa ja luovuttaessaan lapsensa meille, lastenkodista perheeseen. Saman rakkauden työn me teimme muutaman vuoden kuluttua luopuessamme tytöistä äidin kuntouduttua. Luopumiseen kuului kipua ja itkua, puolin ja toisin, mutta nyt tytöillä on hyvä elämä äitinsä kanssa ja lapset ovat edelleen meille läheisiä.
Sijoitetuille lapsilleni olen usein sanonut, että he saavat rakkautta kaksilta vanhemmilta ja että kaiken läpikäytyään heistä kasvaa vahvoja ihmisiä! Perheeseemme on ollut / on sijoitettuna kymmenen lasta, biologisia lapsia meillä on neljä. Joitakin lapsia olen opetellut rakastamaan, joidenkin kanssa tunteet ovat syntyneet nopeasti. Luopuminen ei koskaan ole ollut helppoa, mutta itse tehdytkin aikuistuvat, muuttavat kotoa jne. Me emme voi suojella lapsia kaikilta kolhuilta, mutta sijoituksen mahd. purkautuessa myös meidän mielipidettämme kysytään.
Olen seurannut täällä käytävää keskustelua hämmentyneenä. Olen ajatellut, että kotinsa lainalapsille avaavat ihmiset ovat ilman muuta empaattisia ja sydämmellisiä. Sen sijaan olen valitettavan usein törmännyt pikkusieluisuuteen ja suvaitsemattomuuteen.Työmme on raskasta ja yksinäistä ja myös meillä pitää olla kanava purkaa tunteitamme, mutta.. On myös ikävää seurata keskustelua häiriköiviä, ilmeisesti omien tai lastensa huostaanoton katkeroittamia ihmisiä.
Ihanaa kun on näin IHANA IHMINEN olemassa sinä olet tosiaan oikeassa ammatissa.Juuri näin sijaisperheen kuuluisi toimia tässä on sen tarkoitus.
Itse ajattelen juuri tällä tavalla ja olenkin yrittänyt etsiä sijaisvanhempia jotka näkevät asiat samalla tavalla kuin itse näen. Tämä on juuri sitä positiivista ajattelua jota olen peräänkuuluttanut kirjoituksillani. Kirjoitin tästä aiheesta jopa Pride tehtävissäni, sillä olen huomannut jo meidän pienessä ryhmässä sitä omistuksenhalua tuodaan esille hyvin paljon (ehkä liikaakin). Minulla ei ole kokemusta sijaislapsista, mutta au pairina olen ollut peräti neljä vuotta samassa perheessä. Luovuttava oli niistäkin lapsista vaikka kuinka omana olin saanut pitää nuo neljä vuotta.
Tähän sopisi nyt se Kahlil Gibranin runo
"Lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta.
Ja vaikka he ovat sinun hoivassasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voit antaa kodin heidän ruumiilleen, mutta et heidän sielulleen, sillä heidän kotinsa on huomispäivä,johon itse et voi astua.
Voit yrittää olla heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä kaltaisiasi.
Sillä elämä ei liiku taaksepäin, eikä seisahda eiliseen. Sinä olet kaari, jolta lapsesi lähtevät elävinä nuolina lentoon.
Anna kaaren kädessäsi merkitä iloa."
Tämä on äidin, isän, kasvattajan ja opettajankin elämän ilo ja suru. Olla jousi, kosketuskohta, jolta lapsi, nuori, uusi elämä ponnistaa radalleen.
Eikö tämä ole palsta jolla keskustellaan sijaisvanhemmuudesta eikä palsta jolla VAIN sijaisvanhemmat keskustelevat.
Kiitos kaikista vastauksistanne. Oli huojentavaa kuulla että nämä pelkoni ovat täysin normaaleja.