Uteliasuuttani nyt kyselen, miten te koette hedelmöityshoidot? Onko teillä jokin 'raja', jota ette suostu ylittämään?
Itselleni on tullut sairauden myötä ajankohtaiseksi miettiä, mihin hoitoihin oikein olen valmis biologisen lapsen eteen. En osaa noita kaikkia hienoja termejä, kun olen vasta niin alussa tällä tiellä.
Inseminaatio on minusta melkein sama kuin luonnollinen raskaus, sitä en vielä varsinaisesti miellä edes hedelmöityshoidoksi. Hormonit kai on ensimmäinen aste ennen inseminaatiota sekä niiden yhteydessä ja siihenkin olen aivan valmis, eikä se sodi arvojani vastaan.
Minulle olisi myös ok, jos munajohtimet ultrataan ja tarvittaessa niitä yritetään siivota avoimemmiksi, sitä en koe vielä liikaa luontoon puuttumiseksi. Mutta koeputki-jutut on minulla naisen hoidoista jo aivan rajalla.
Toisaalta olen sitä mieltä, että jos ei luonnostaan munasolut tule perille, niin sitten minua ei ole tarkoitettu biologisesti äidiksi. Toisaalta taas on niin, että munasarjani saattavat tuottaa aivan hyviä ja terveitä munasoluja, mutta ne vaan ei pääse perille, onko se taas munasolujen 'haaskaamista' jättää ne ties minne kuolemaan? 'Saisiko olla yksi vai kaksi alkiota?' Ihan kuin kangasta ostaisi! Minusta tuo on aika järkky asia pohdittavaksi, kun ei edes voi olla varma, lähteekö raskaus edes liikkeelle. Ja kuitenkin olisin valmis luovuttamaan munasoluja niitä tarvitseville. En taida vielä oikein itsekään tietää, mitä mieltä asiasta olen.
Miesten hoidoista tiedän vielä vähemmän kuin naisten. On rajalla, hyväksynkö sellaisen, että esim. huonosti liikkuvista siittiöistä valikoidaan nopeimmat, joita sitten käytetään inseminaatioon. Koeputkihommat minulta ehkä tehokkaimmin estääkin se, että minusta ei ole enää luonnollista, että joku laboratorioihminen työntää yhden siittiön munasoluun sisälle. En siis todellakaan tuomitse niitä, jotka tähän päätyvät, mutta minua mietityttää, voisinko hyväksyä tämän toiminnan itseltäni.
Vai olisiko sittenkin minulle paras, että adoptoisin jonkun maailman miljoonista lapsista, jota ei kukaan rakasta ja hoivaa?
Miten te olette asioita pohtineet? Miten olette kokeneet hoidot? Miettivätkö muut, mihin haluatte vetää rajan, että nyt tämä ei vaan onnistu? Miltä hoidot ovat tuntuneet henkisesti ja fyysisesti? En tarkoita sitä, miltä tuntuu kuukausi toisensa jälkeen todeta, että taas meni metsään, vaan se, miltä tuntuu ottaa askel vielä rankempiin hoitoihin?
Itselleni on tullut sairauden myötä ajankohtaiseksi miettiä, mihin hoitoihin oikein olen valmis biologisen lapsen eteen. En osaa noita kaikkia hienoja termejä, kun olen vasta niin alussa tällä tiellä.
Inseminaatio on minusta melkein sama kuin luonnollinen raskaus, sitä en vielä varsinaisesti miellä edes hedelmöityshoidoksi. Hormonit kai on ensimmäinen aste ennen inseminaatiota sekä niiden yhteydessä ja siihenkin olen aivan valmis, eikä se sodi arvojani vastaan.
Minulle olisi myös ok, jos munajohtimet ultrataan ja tarvittaessa niitä yritetään siivota avoimemmiksi, sitä en koe vielä liikaa luontoon puuttumiseksi. Mutta koeputki-jutut on minulla naisen hoidoista jo aivan rajalla.
Toisaalta olen sitä mieltä, että jos ei luonnostaan munasolut tule perille, niin sitten minua ei ole tarkoitettu biologisesti äidiksi. Toisaalta taas on niin, että munasarjani saattavat tuottaa aivan hyviä ja terveitä munasoluja, mutta ne vaan ei pääse perille, onko se taas munasolujen 'haaskaamista' jättää ne ties minne kuolemaan? 'Saisiko olla yksi vai kaksi alkiota?' Ihan kuin kangasta ostaisi! Minusta tuo on aika järkky asia pohdittavaksi, kun ei edes voi olla varma, lähteekö raskaus edes liikkeelle. Ja kuitenkin olisin valmis luovuttamaan munasoluja niitä tarvitseville. En taida vielä oikein itsekään tietää, mitä mieltä asiasta olen.
Miesten hoidoista tiedän vielä vähemmän kuin naisten. On rajalla, hyväksynkö sellaisen, että esim. huonosti liikkuvista siittiöistä valikoidaan nopeimmat, joita sitten käytetään inseminaatioon. Koeputkihommat minulta ehkä tehokkaimmin estääkin se, että minusta ei ole enää luonnollista, että joku laboratorioihminen työntää yhden siittiön munasoluun sisälle. En siis todellakaan tuomitse niitä, jotka tähän päätyvät, mutta minua mietityttää, voisinko hyväksyä tämän toiminnan itseltäni.
Vai olisiko sittenkin minulle paras, että adoptoisin jonkun maailman miljoonista lapsista, jota ei kukaan rakasta ja hoivaa?
Miten te olette asioita pohtineet? Miten olette kokeneet hoidot? Miettivätkö muut, mihin haluatte vetää rajan, että nyt tämä ei vaan onnistu? Miltä hoidot ovat tuntuneet henkisesti ja fyysisesti? En tarkoita sitä, miltä tuntuu kuukausi toisensa jälkeen todeta, että taas meni metsään, vaan se, miltä tuntuu ottaa askel vielä rankempiin hoitoihin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Yksi korjaus koeputkihedelmöityshoitoon, yleensä siinä ei kukaan laita siittiötä munasolun sisälle, vaan siittiöt saavat vapaasti uiskennella kilpaa maljalla ja tunkeutua munasoluihin. Eri asia onkin ICSI -koeputkihedelmöitys, jossa toimitaan mainitsemallasi tavalla siksi, että esim. siemennesteessä on liian vähän siittiöitä tai eivät osaa liikkua tms.
niin tuntuu nykyään että syntyvyys laskee kuin lehmän häntä. Itselläni on koeputkihedelmöityksellä aikaan saatu tyttö ja kaveriporukassa useimmat ovat joutuneet hoitoihin lapsen saadakseen. Kaikki eivät ole siltikään onnistuneet, mutta onneksi tälläiset mahdollisuudet ovat olemassa.
Olen uskossa, joten todella paljon olen miettinyt, mihin olen valmis.
Luovutetut siittiöt tai munasolut eivät tule kysymykseenkään, koeputkihedelmöitys on kiikun kaakun. Eniten pelkään sitä, että pitäisi heittää roskiin hedelmöittyneitä munasoluja, kun se tuntuisi ihan tappamiselta.
Vielä en ole päässyt itseni kanssa lopulliseen ratkaisuun. Olen käyttänyt kauan ehkäisyä, eikä sekään oikeastaan tunnut hyvältä.
Niin..takana on 5 vuotta hoitoja ja ollaan jouduttu pohtimaan jos vaikka minkälaisia asioita matkan varrella.
Sen verran yahdon kertoa taustaa lyhyesti, että monien ICSI-hoitojen jälkeen on selvinnyt ettei omat munasoluni ole jakautumiskykyisiä vaikka hedelmöittyvätkin loistavasti. Kromosomeissa ei ole vikaa itsellä eikä miehessä, mutta kaiken takana on PCO, jota poden. Meillä on "kuollut" noin 35 alkiota, mikä on todella rankkaa ajateltavaa ainakin näin jälkikäteen. Kun silloin 3v. sitten selvisi pitkässä alkion viljelyssä, jossa oli mukana 13 alkiota, että alkiot lopettavat jakautumisen 4-soluvaiheen jälkeen, oli se todella tyrmäävä tieto. Ensimmäinen ajatus oli että niinhän se oli käynyt jokaisessa 7 alkionsiirrossa ja voi että, ihan turhia 2,5 viikon odotuksia Lugesteronien kanssa raskaustestin tekoon joka tietenkin negatiivinen. Tuon tiedon saatuamme olimme kyllä ihan hukassa ajatustemme kanssa. Mielessä kävi sellaisia asioita, kuin että rankaistaanko meitä kenties jos avustettu yritys saada lasta ei olekaan suotavaa (emme kyllä ole mitään järin uskonnollisia..)ja sellainen, että meille ei lasta ole tarkoitettu koska näin kävi.
No, siinä sitten on keskusteltu lääkärin kanssa eri vaihtoehdoista ja päädyimme luovutettujen munasolujen käyttöön. Muistan kyllä että joskus aikoinaan alkumetreillä hoidoissa oli puhetta ettei koskaan lähetä mihinkään luovutusjuttuihin, mutta taas tuli todistettua ettei koskaan kannata sanoa ei koskaan..
Kyllä sitä on mietitty paljon onko tämäkään ratkaisu eettisesti oikein, mutta lopputulos on että kyllä se on oikein. Lapsettomuus on valitettavasti asia, johon ei itse voi vaikuttaa (meidän tilanteessammme, koska PCO ei ole hoidettavissa) ja siten on turvauduttava muihin keinoihin.
Nyt takana alkionsiirto luovutetuilla munasoluilla 2 viikkoa sitten, loppuviikosta olisi testin teko taas edessä. Tunnen kyllä että JOS olen raskaana tai tulen raskaaksi lopuista 5 alkiosta joita pakkaseen jäi, olen sen lapsen äiti isolla äällä, koska kannan sen 9 kuukautta, ei se sen omemmaksi voi enää tulla!
Meillä miehen spermanlaatu on niin huono, ettei luonnollista raskautta luvattu ollenkaan ja hoitona suoraan ICSI eli mikroinjektio, jossa siis yksi siittiö ruiskutetaan munasoluun. En paremmin ehtinyt miettiä, mihin olin ryhtymässä, kun tieto asiasta tuli aikamoisena "pommina". Ainoa ajatus suostuessani oli, että näin meillä kuitenkin on mahdollisuus saada lapsia, joita edelleen haluan.
Kankaan ostamiseen en voi hoitoa mitenkään verrata. Sen verran aikaa, rahaa ja vaivaa asian eteen on uhrattava sekä kestettävä kipua. Edellisen kerran alkiomme tulivat maksamaan pyöreästi 400 euroa/kpl eikä niistäkään jäänyt loppupeleissä mitään. Rahat siis menivät, mutta "vaatteita" ei saatu. Hoidon aikana on käytävä klinikalla ainakin 5 kertaa ja siihen sisältyy kolmen päivän sairasloma, joten ihan helpolla ei pääse.
Inseminaatiossa pestään huonoin sperma-aines pois. Mitä merkitystä sillä on? Eihän se luonnollisestikaan olisi päässyt hedelmöittämään munasolua. Naisen hormoonitoiminnan tukemiseen käytetyillä lääkkeillä yritetään saada hormoonitoiminta vastaamaan "luonnollista". Siksi mielestäni näiden lääkkeiden käyttö on jopa perustellumpaa kuin vaikka särkylääkkeiden, joilla häivytetään "luonnolliset" tuntemukset ja vain helpotetaan oloa.
Eräällä aikaisemmalle kirjoittajalle sanon, että alkioita voi Suomessa myös luovuttaa toisille lapsettomille pareille, jos jostakin syystä ei voi tai halua niitä itse käyttää. Eli niitä ei tarvitse tuhota, mutta on toinen ongelma, millaisena kokee alkion lahjoittamisen.
Tarkoituksesta olen miettinyt, että miksi minun tarkoitukseni on olla lapseton, vaikka minussa ei ole mitään "vikaa". Sillä lapseton olen ollut jo vuosia ja kaiken aikaa mahdollisuudet oman lapsen saamiseen vähenevät.
Ei kyllä tietenkään tunnu hyvältä, että jossakin laboratoriossa kasvaa pieniä ihmisen alkuja, joiden materiaalit on minusta ja miehestäni. Toisaalta haluan muistuttaa, että munasoluilla, siittiöillä ja alkioilla käy kova kato hoidon aikana. Tämä on vain karkeaa arvoinintia, jotta saan välitettyä jonkinlaisen kokonaiskuvan. Luulen, että keskimäärin korkeintaan vain puolet kerätyistä munasoluista hedelmöittyy ja alkaa jakautumaan. Niistäkin moni tuupertuu alkumetreille. Sitkeämmistäkin suuri osa kuolee ja se näkyy negatuloksina, keskenmenoina, kohdun ulkoisina raskauksina. Myös pakastuksessa ja sulatuksessa alkioita menehtyy. Keskimäärin tarvitaan kaiketi yli 10 pidemmälle kehittynyttä alkiota, jotta saadaan yksi vauva. En tunne mitään syytä kieltäytyä siitä yhdestä, joka tuosta taistelusta selviää. Uskon, että siinä on luonnonvalintaa aivan riittävästi.
Samaa mieltä olen sinun kanssasi. Kyllä se lopullinen onnistuminen eli lapsen syntyminen vaatii aikamoisen taistelun ja selviytymisen, ei tosiaan jokainen hedelmöitetty munasolu selviä. Luontoäiti kyllä karsii matkan varrella, kuten luomumenetelmässäkin.
Miksi kukaan ei kyseenalaista muuta "parantelua" tai yleensäkään lääketieteellistä hoitoa sairauksien yhteydessä, vaan silmätikuksi otetaan usein lapsettomuushoito. Luulisihan sen olevan eniten sympatiaa herättävä aihe. Tapahtuuko munasolun hedelmöitys koeputkessa vai injektiolla, ei minulle ole merkitystä.