Palstan tilanne vakiintunut

Hyytävä tuuli ravisteli tänään meren rantamilla, kävellessäni ystävättäreni Suvisaariston rantamaisemissa. Huppu piti nostaa päähän, kumma kun ei pakkasta ole niin koleus menee luihin ja ytimiin.
Nyt nukuttaisi niin mahdottomasti, keitin vielä iltakahvit, etten liian aikaisin nukahtaisi.

Onneksi oli toppatakki päälläni ja järkevät jalkineet, kädet pidin vain syvällä taskussa. Eilen olivat Sipoossa ilman sähköä, enpä tullut kysyneeksi, joko on korjanneet vian.

Aika haavoittuvaista tuo sähköverkosto on tulevaisuutta ajatellen, tuhansia kun joutuu olemaan ilman, vielä kylmänä vuodenaikana, kurjaa!

Taitaa maakaapelointi olla niin kallista, mutta on se sähkön hintakin kuluttajalle sitä.

Moni flunssainen oli joulun tienoilla kyläilemässä, mutta toistaiseksi olen säästynyt tartunnoilta, joillekin sanoin, ettet kyllä nyt halaile, kun noin flunssainen olet!

Eipä tässä tämän enempää, hyviä öitä vaan:D

Ihan silmittömiä pakkaslukemia ei ennustettu edes tiistaiksi, mutta jos tuulta on niin hirmuiseltahan se tuntuu. Pitää kai pukea täyskoteleointi.

Michelin-ukko look-varustuksella pärjää päivän kylmähuoneessakin. Tämäkin hirmuista: ensikuun loppupuolella talven selkä on taittunut.
No onhan se kun muistaa, että aamulla nurmikoilla näkyi sekä vihreätä ja touhukkaita naakkoja, päivän einettä etsimässä.

Plus asteilla mittari, ja lätäköt asfaltilla, autojen katoilla vesipisaroita kuin helmiä pihavalossa.
Muistan tällaisen vastaavan vuoden vaihteen, oli paljon tapahtunut syyskesästä vaari jäi eläkkeelle, sairastui välittömästi ärhäkkään tautiin, mummo kompuroi portaissa melkoisin seurauksin.
Maa oli jään peitossa lunta ei lainkaan, ja muutto vuoden viimeisenä päivänä vettä satoi kaatamalla pelko ja uuden kohtaaminen jännitti suorastaan pelotti.

Kamalat 2 vuotta ja vaari oli jo haudan levossa, mummon koipi kunnossa ja kova komento päivästä päivään, lapset söi hiekkakasankin pihasta, ja naapurit varastivat omenat puista??

Joulukuun ensimmäisellä viikolla kannettiin taas kodin irtaimistoa, tälläkertaa taas omaan kotiin, oman räystään alle, oli lunta oli pakkasta vaan eipä se tuntunut missään.
Oli elämäni onnellisin päivä kun sain illalla sulkkea oven ja lukita , oman kodin.
Kertoa vanhemmalle lapselleni ettei koskaan enää muuteta, toisin kävi.

Neljän vuoden kuluttua meillä oli taas muutto edessä, uuteen valoisaan kotiin, ja uudet hallit odotti arjen alkua.
Kuinka paljon mahtuikaan elämään iloja ja suruja, jännitteitä monista asioista, uudistuksia ja mullistuksia?
Kaikki nämä kuului elämääni, rohkeutta joskus pelkoja, mutta ne tasapainottivat toisiaan, päivääkään en vaihtaisi pois.

En tiedä mistä tähän aiheeseen päädyin c c:n avauksessa?