Tää ei nyt varsinaisesti tähän palstalle kuulu, mut kestäkää se.
Mun elämä ei oo varsinaisesti mitenkään ihmeellistä, oon semi hyvä koulus (kirja-aineitten ka 8.2), mul on paljon kavereit, hyvii ystäviäki kymmenkunta. Mul on asiat nykyään siis iha hyvin. En enää käy terapiassa tai kuraattorilla. En vääristele asioita muille. Oon päässy painajaisista eroon. Nyt mun iskän kuolemasta on kuus vuotta. Mä olin iskäntyttö ihan kybällä,se teki kaikest vaan vaikeempaa. Nykyään mä oon kai ihan okei. Mä en enää oo surullinen tai katkera maailmalle. Mä oon ihan okei kaiken sen paskan kanssa mitä mä ala-asteella koin. Sen kaiken ulosjättämisen, kiusaamisen ja selän takana puhumisen kanssa. Sen kaiken törkeen utelemisen ja vastausten tivaamisen kanssa. Tajuun ettei muut tajunnu sillon yheksän vuotiaina miks mä itkin enkä ollu enää se sama hymyilevä ja hemmoteltu pentu. Mä oon antanu anteeks. Oon okei sen kanssa, ettei kukaan vieläkään osaa käsitellä sitä, että mun faija on kuollu. Tajuun, onhan se vaikeeta 15-vuotiailta pystyy sanoo siihen jotain. Ymmärrän, että mä, tyttö joka ei kuuntele paskaa keltään ja kostaa kaiken, tyttö jota kukaan ei määrää ja joka osaa saada kaikki puolelleen, osaa sanoo oikeet asiat oikeeseen aikaan, jolla on vehnänväriset hiukset ja pisamia, joka nauraa paljon vaikuttaa ihan onnelliselta. Kai mä oon onnellinen, mut se ei tarkota että mä en olis rikki. Kukaan ei vaan tunnu tajuuvan sitä. Kukaan ei osaa enää käsitellä mua, jos en ookkaan enää se pervoo läppää heittävä ja kiusotteleva tyttö. Mä vaan niin haluisin et joku tajuis. Sanois et se on ihan okei, etten mä ookkaan ihan kokonainen. Halais tai ees pitäis kädestä ja sanois et se on okei. Joku kuka ei kyseenalaistais, olis vaan siinä. Kuus vuotta mä oon odottanu, ja kukaan ei oo pystyny siihen. On mulla ollu kädestä pitelijöitä, mut ei sellasta joka pystyis kuuntelee ja ymmärtää. Se on ollu okei, mä oon ollu ihan fine sen kaa et oon erilainen. Mut mä oon vaan niin helvetin hukassa itteni kanssa aina välillä. On mulla suunnitelmat valmiina tulevaisuutta varten, ei sillä. Mut en vaan jaksais olla enää rikki. En jaksais olla enää tällänen. Mut mä oon varmaan. Ja kai mä oon okei sen kanssa ja sori et tää on näin sekava teksti.
Mun elämä ei oo varsinaisesti mitenkään ihmeellistä, oon semi hyvä koulus (kirja-aineitten ka 8.2), mul on paljon kavereit, hyvii ystäviäki kymmenkunta. Mul on asiat nykyään siis iha hyvin. En enää käy terapiassa tai kuraattorilla. En vääristele asioita muille. Oon päässy painajaisista eroon. Nyt mun iskän kuolemasta on kuus vuotta. Mä olin iskäntyttö ihan kybällä,se teki kaikest vaan vaikeempaa. Nykyään mä oon kai ihan okei. Mä en enää oo surullinen tai katkera maailmalle. Mä oon ihan okei kaiken sen paskan kanssa mitä mä ala-asteella koin. Sen kaiken ulosjättämisen, kiusaamisen ja selän takana puhumisen kanssa. Sen kaiken törkeen utelemisen ja vastausten tivaamisen kanssa. Tajuun ettei muut tajunnu sillon yheksän vuotiaina miks mä itkin enkä ollu enää se sama hymyilevä ja hemmoteltu pentu. Mä oon antanu anteeks. Oon okei sen kanssa, ettei kukaan vieläkään osaa käsitellä sitä, että mun faija on kuollu. Tajuun, onhan se vaikeeta 15-vuotiailta pystyy sanoo siihen jotain. Ymmärrän, että mä, tyttö joka ei kuuntele paskaa keltään ja kostaa kaiken, tyttö jota kukaan ei määrää ja joka osaa saada kaikki puolelleen, osaa sanoo oikeet asiat oikeeseen aikaan, jolla on vehnänväriset hiukset ja pisamia, joka nauraa paljon vaikuttaa ihan onnelliselta. Kai mä oon onnellinen, mut se ei tarkota että mä en olis rikki. Kukaan ei vaan tunnu tajuuvan sitä. Kukaan ei osaa enää käsitellä mua, jos en ookkaan enää se pervoo läppää heittävä ja kiusotteleva tyttö. Mä vaan niin haluisin et joku tajuis. Sanois et se on ihan okei, etten mä ookkaan ihan kokonainen. Halais tai ees pitäis kädestä ja sanois et se on okei. Joku kuka ei kyseenalaistais, olis vaan siinä. Kuus vuotta mä oon odottanu, ja kukaan ei oo pystyny siihen. On mulla ollu kädestä pitelijöitä, mut ei sellasta joka pystyis kuuntelee ja ymmärtää. Se on ollu okei, mä oon ollu ihan fine sen kaa et oon erilainen. Mut mä oon vaan niin helvetin hukassa itteni kanssa aina välillä. On mulla suunnitelmat valmiina tulevaisuutta varten, ei sillä. Mut en vaan jaksais olla enää rikki. En jaksais olla enää tällänen. Mut mä oon varmaan. Ja kai mä oon okei sen kanssa ja sori et tää on näin sekava teksti.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mä ymmärrän ja on tosi hirveetä että sun ikänen on kokenu tollasta :(
Hei!
Puhutteleva teksti ja kieltämättä liikutuin. Olen aika hyväsydäminen ja tuli semmonen olo että haluaisin auttaa. Jos se vain sinulle sopii niin minulle voit tulla avautumaan, osaan kuunnella. Kaikki semmoset epäilykset että olisin joku pervo voi heittää romukoppaan. En ole aivan tavallinen nuori ja tuo teksti oikeasti liikutti minua syvästi. Jos siis haluat tulla minulle juttelemaan niin ota yhteyttä s-postilla [email protected]
Iha selkee provo
Taas tämmönen ongelmiaan suurenteleva angstinen pikkutyttl
Et ole varmana kokenut samaa kun tuo tyttö. Yritä ymmärtää hei.
15v ei ole pikkutyttö.
LäheisenLäheisen menettäminen on aina kova paikka.. mie ymmärrän sua kaikki tuo paska mitä olet joutunut kokee nii ei se kuulu nuoren elämään.. toivon siulle kaikkea hyvää.. itse olen 15v jätkä joka on kokenut ku menettää läheisiä... miun 3 frendiä on tappanu ittensä.. ja se tunne ko on ihan rikki se on sanoin kuvaamattoman hirveä.. jos haluat avautua tai puhua jostai nii voit ottaa yhteyttä sähköpostill [email protected]
Teijän kommentit tuntuu oikeasti tpsi hyvältä, kiitos niistä.
Tiiän milt se tuntuu. Mul kävi nii et olin discos ja kokeilin energia juomaa ja pelkäsin sen päätyttyä ett äiti huutais. Mut ei se huutanu ku pääsin kotiin nii vanhemmat kerto ett setäni oli tehny itsemurhan. Ja ei se kivaa oo kuulla tommost just ku on pitäny hauskaa kavereiitten kaa ja tällee. Olin sillo vast 12 . Ja oon vielki haikeil mielin siitä.
"Tajuuks kukaan mua?" Maailmassa on paljon hyviä ihmisiä jotka haluaa auttaa ja ymmärtää. Mun isä kuoli mun veljen 15v syntymäpäivänä kaverinsa autoon humalassa aamuyöllä alkoholi myrkytykseen. Ite en ollu muutako 9v, ja itekki olin aina iskän tyttö, ja ensimmäisen kuukauden ajan roikuin äitin käessä nenäliinan kanssa ja hoin että "Ei se ois saanu!" Ja vieläkin saatan hiljaa itekseni itkeä sikiö asennossa keskellä kylmää lattiaa öisin kun muut jo nukkuu. Mulla ei oo koskaan ollu mitenkään kovin ihmeellisesti kavereita.. Monta vuotta, ala-asteella mulla oli yks hyvä kaveri.. koko elämäni ainoa paras ystävä, kaksi vuotta vanhempi.. joka oikeesti ymmärs ja lohdutti.. mutta kaikki muut.. eli noin puolet mun luokasta ala-asteella käski unohtaa. Kukaan muu paitsi Janina ei ymmärtäny mitä mun oli pitäny kokea. Ja Janinankin menetin vuosi iskän kuoleman jälkeen.. typerän, pienen valheen takia. Iskän kuoleman jälkeen kaikki alko mennä alamäkeen.. rakas suomenpystykorva kuoli, paras kaveri meni, raha vaikeuksia, (asun siis omakotitalossa) yläkerta homehtu ja rakennettiin sisäpuolelta uudestaan, jonka seurauksena asuin kesän äitin kans sen mies ystävän luona. Ala-asteella en pärjännyt koulussa kummosemmin .. mutta pääsin just ja just seiskalle.. ja nytkin wilma on täynnä poissaoloja.. enkä oikeen usko, vaikka haluaisinkin että pääsen kasille..
Anteeks tää kauhee avaituminen :D rustasin tänne melkeen mun koko elämäntarinan :D Mun pointti oli nyt kuitenkin se että täällä on hyviä ihmisiä joska osaa ja haluaa auttaa. Et oo yksin. Tsemppiä!✌
Ei se mitään. Oikeastaan ihan mukava kuulla, että muillakin on samankaltaisia kokemuksia. Tai ei nyt mukava, mutta tiedät mitä tarkoitan. Mulla on myös tollasia fiiliksiä edelleen. Olis kiva jutella sun kanssa enemmän. Oisko se ok sulle?