Avomiehelläni on edellisestä liitostaan pian viisivuotias tytär. Minä sensijaan vasta odotan hänelle lasta. Lapsi käy isänsä luona joka toinen viikonloppu.
Ennen tulin tytön kanssa hyvin toimeen. Leikittiin yhdessä yms. Nykyään, kun lapsi on vähän kasvanut, hän on käynyt mustasukkaiseksi minulle isästään. Kun yritän puhua miehelleni, hän kinuaa vieressä että isi! Isi! ISI! Harvoin saa vaihtaa sanan rauhassa. Jos on jonnekin lähtö, tyttö kysyy, että lähdetäänhän me isi kahdestaan? Todella mukavaa...
Minua ahdistaa myös mieheni tapa suhtautua minuun kun lapsesta on kyse. Ensiksi hän valittaa, etten osallistu lapsen hoitoon, mutta kun ehdotan jotain se jätetään omaan arvoonsa niinkuin en olisi sanonut mitään. Tyttö saa kaiken periksi. Hänen ei tarvitse syödä ruokaansa jos hän ei halua, mutta karkkia ostetaan silti, ja joka ikinen päivä. Lisäksi meillä on välillä rahasta tiukkaa, mutta mieheni ostaa lapselleen kalliitakin tavaroita, sillä onhan tytön saatava. Kun yritän toppuutella, mies ilmeiseti käsittää ettei tytölle saisi ostaa yhtään mitään. Jos rahaa olisi, niin mielellään sitä ostaisi. Viikonloppuna saattaa mennä 200 euroa rahaa ruokaan, karkkiin, uimassa käyntiin ja leluihin. Kun on ostettava kaikki mitä lapsi haluaa. Ei meillä kyllä ikinä ole noin paljoa varaa laittaa tähän syntyvään lapseen! Toivottavasti ymmärsitte oikein. Minustakin olisi mukava ilahduttaa toista, mutta laskut on maksettava...
Kun tyttö on meillä, hän on kuin vieras kodissani. Isä on käytöksellään osoittanut, että minulla ei ole mitään sanavaltaa omassa kodissani tytön suhteen. Jos hän kieltäytyy syömästä ruokaansa, sanoin ennen, että karkkia ei sitten osteta, mutta mies osti silti, vaikka kuuli sanani. En enää puutu asioihin koska se ei hyödytä mitään. Niinpä tyttö tietää, ettei minua tarvitse uskoa, ja sanoo vaan että eikä, vaikka kyse olisi esim. omien jälkien siivoamisesta. Mielestäni velvollisuuteni ei ole siivota tytön jälkiä, sillä a) hän osaa itse ja b) en kelpaa muuhun.Hän voi olla myös koko viikonlopun puhumatta minulle juuri mitään. Eräänä viikonloppuna hän sanoi näin nätisti: Lemmikkikoiramme on kaikkien muiden ystävä paitsi allekirjoittaneen, minua se puree. Olo on tosiaan aikalailla ulkopuolinen...
En odota vierailuviikonloppuja kovin innokkaasti. Kukapa haluaisi tuntea olonsa viholliseksi? On kuin olisi isä tytär vastaan minä. Kaikki mitä teen on olevinaan lasta vastaan.
Missä vika?
Ennen tulin tytön kanssa hyvin toimeen. Leikittiin yhdessä yms. Nykyään, kun lapsi on vähän kasvanut, hän on käynyt mustasukkaiseksi minulle isästään. Kun yritän puhua miehelleni, hän kinuaa vieressä että isi! Isi! ISI! Harvoin saa vaihtaa sanan rauhassa. Jos on jonnekin lähtö, tyttö kysyy, että lähdetäänhän me isi kahdestaan? Todella mukavaa...
Minua ahdistaa myös mieheni tapa suhtautua minuun kun lapsesta on kyse. Ensiksi hän valittaa, etten osallistu lapsen hoitoon, mutta kun ehdotan jotain se jätetään omaan arvoonsa niinkuin en olisi sanonut mitään. Tyttö saa kaiken periksi. Hänen ei tarvitse syödä ruokaansa jos hän ei halua, mutta karkkia ostetaan silti, ja joka ikinen päivä. Lisäksi meillä on välillä rahasta tiukkaa, mutta mieheni ostaa lapselleen kalliitakin tavaroita, sillä onhan tytön saatava. Kun yritän toppuutella, mies ilmeiseti käsittää ettei tytölle saisi ostaa yhtään mitään. Jos rahaa olisi, niin mielellään sitä ostaisi. Viikonloppuna saattaa mennä 200 euroa rahaa ruokaan, karkkiin, uimassa käyntiin ja leluihin. Kun on ostettava kaikki mitä lapsi haluaa. Ei meillä kyllä ikinä ole noin paljoa varaa laittaa tähän syntyvään lapseen! Toivottavasti ymmärsitte oikein. Minustakin olisi mukava ilahduttaa toista, mutta laskut on maksettava...
Kun tyttö on meillä, hän on kuin vieras kodissani. Isä on käytöksellään osoittanut, että minulla ei ole mitään sanavaltaa omassa kodissani tytön suhteen. Jos hän kieltäytyy syömästä ruokaansa, sanoin ennen, että karkkia ei sitten osteta, mutta mies osti silti, vaikka kuuli sanani. En enää puutu asioihin koska se ei hyödytä mitään. Niinpä tyttö tietää, ettei minua tarvitse uskoa, ja sanoo vaan että eikä, vaikka kyse olisi esim. omien jälkien siivoamisesta. Mielestäni velvollisuuteni ei ole siivota tytön jälkiä, sillä a) hän osaa itse ja b) en kelpaa muuhun.Hän voi olla myös koko viikonlopun puhumatta minulle juuri mitään. Eräänä viikonloppuna hän sanoi näin nätisti: Lemmikkikoiramme on kaikkien muiden ystävä paitsi allekirjoittaneen, minua se puree. Olo on tosiaan aikalailla ulkopuolinen...
En odota vierailuviikonloppuja kovin innokkaasti. Kukapa haluaisi tuntea olonsa viholliseksi? On kuin olisi isä tytär vastaan minä. Kaikki mitä teen on olevinaan lasta vastaan.
Missä vika?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Haluan todella että tilanne korjautuu. On vaan todella raskasta olla aina se ulkopuolinen ja vieläpä omassa kodissaan... Mieheni ilmeisesti luulee että haluan lapselle vain pahaa. Jos kiellän normaalisti, olen kuulema nipottanut ja huutanut hänen tytölleen, vaikka en koskaan korota ääntäni. Normaali kuri ja järjestys on mielestäni paikallaan ja kuului myös minun lapsuuteeni...
Jos kerran on noin vaikeaa niin miksi elää sellaisessa suhteessa? Ota ero miehestä ja kasvata tuleva lapsesi itse. Et tarvitse olla kynnysmattona 5-vuotiaalle tytölle ja hänen isälleen. Kyllä sinä pärjäät tulevaisuudessa yksinkin sitten kun lapsesi syntyy.
Eroat kylmästi vaan miehestäsi, ehkäpä hän sitten tajuaa mitä tuli tehneeksi.
Just tuossa 5v iässä lapset alkaa kulkea perässä ja vaatia kaiken huomion. Sitä nyt valitettavasti kestää pari-kolme vuotta. Miehesi on "viikonloppuisä", joka ei haluakaan tai uskalla olla muuta, yrittää ansaita rakkautta antamalla kaiken periksi, ei halua ottaa vastuuta aikuisena kasvattajana, hyvittää jotain.
Saat varmaan monta ohjetta, että keskustele, se on sinunkin koti jne. Hyvä olisikin, jos niin päästäisiin eteenpäin, mutta minä en usko siihen.
Anna syödä karkkeja, älä tyrkytä ruokaa, jätä noukkimatta, "vetäydy" näinä viikonloppuina, hyväksy tilanne, lähde vaikka pois ja sano miehellesi, että haluat antaa laatuaikaa heille.
Rahankäyttö on kyllä asia, mistä teidän pitäisi päästä keskustelemaan, ainakin, jos se laskee omaa elintasoanne huomattavasti. Toivottavasti jaksat, kunnes tyttö on vähän vanhempi.
Näyttää siltä, että miehesi koittaa ostaa lapsensa itselleen. Eron aiheuttamat haavat ei varmaankaan ole vielä ohi. Taistelu lapsen huomista kiihtyy ja kun kurinpito loppuu lapsen sanoihin: "äiti ei koskaan sano niin, Minä haluan äidin luo.", ei henkistä kehitystä tapahdu pätkänkään vertaa. Aivan varmasti tämä tytär tekee saman äidilleen. Nyt kysytään lapsen vanhempien kanttia pistää stoppi lapsen terrorisoinnille. Paras keino on se, että he keskenään sopivat rajat lapselle ja sen lisäksi antavat aidosti huomiota lapselle.
Sinun pitäisi ymmärtää, että lapsi tarvitsee isänsä huomiota. Ja että miehesi voi antaa sitä vain kahtena päivänä kahdessa viikossa. Tottakai sinä olet lapsen silmissä kilpailija hänen isänsä huomiosta.
Siivottomuutta ja rääviyttä sinun ei tarvitse kodissasi sietää. Kerro miehellesi, että nämä ovat rajat, joita sinun kodissasi tulisi noudattaa. Ja että se koskee myös hänen tytärtään. Aluksi sinun on syytä olla varovainen kurin pitämisessä, mutta kiristä sitä pikkuhiljaa. Tyttären kanssa voisit koittaa leikkiä jotain, kysy vaikka mistä hän pitää. Tai leipokaa vaikka pipareita.
Pitkä tie kuljettavana tosin, meillä meni puoli vuotta ja sen huomaaminen, että tyttö itseasiassa kaipasi minun huomiotani. Tarkemin pohdittuani: koska näytät olevan kilpailija tytölle, jätä hänet seuraavalla kerralla vähemmälle huomiolle, Anna hänen olla isänsä kanssa niin paljon, kuin hän haluaa. Muista myös kertoa tytölle, että et huomannut, kuinka paljon hän kaipaa isäänsä ja että toivot hänen hyväksyvän sinut ystäväkseen, kuten hänen isänsäkin on sinut hyväksynyt. Seuraappa, miten hän syö ruokansa. Jos ei sillä kertaa, niin seuraavalla kerralla.
Mun mielestä isä tekee aivan oikein. Lapsi on ja pitää olla isälle tärkein! Ja tuosta päätellen hän on mahtava isä.
Voisin sanoa että isä kohtelee lasta arvokkaasti, ja tottakai, jos lapsi harvoin on isän luona, se hellyys mikä tuosta ilmenee tavaroiden ym ostosten muodossa on aivan harvinaista!
Kuvitellaanpa itse äitinä tilannetta jos olisi että harvoin näkisimme omaa lastamme, niin kyllä siinä kiellot ym unohtuu aivan varmasti. Itse en voisi olla päivääkään erossa saati viikkoja. Kyllä ostaisin varmaan kaiken mitä lapsi haluaa. Koska teen sen nytkin ja olen aina tehnyt.
Ja koska kuitenkin olet täysin vieras ihminen lapselle, niin mun mielestä sun ei kannata puuttua tilanteeseen eikä osoittaa millään tavalla mieltä. Eikä sulla edes ole oikeutta siihen. Eihän lapsen isäkään siitä tykkää että alat lasta komentelemaan, onneksi.
Lapsi tulee aina olemaan tuosta päätellen se kaikista tärkein. Mikä on aivan oikein.
Ehkä isä tuntee paljon syyllisyyttä että jätti oman lapsen, ja sen takia hyvittää sitä hänelle. Mutta voihan olla, että hän vielä palaa perheensä pariin. Sillä ikävä kuvastuu myös tuosta aika lailla.
Lapsuus on kuitenkin niin lyhyt, ja jos ei joka päivä edes näe, ei voi nähdä lapsen kasvua ja kehitystä. Onhan se kuitenkin isän enismmäinen lapsi. Mutta loisto pappa, ei voi muuta kuin ihailla!
Tää on kyl paras provo pitkiin aikoihin, että oli kyl ihan pakko kirjottaa. Tätähän sä kai halusit:
Miten voit olla tollanen äiti! Käsittämätöntä! Eihän lasta saa ostaa itelleen ja rajat ne on oltava vaikka viikonloppuisällä ollaankin. Piloille hemmotellut lapset ei kestä tätä maailmaa. Lapsen täytyy oppia, ettei kaikkea saa vain sormia napsauttamalla.
"Kuvitellaanpa itse äitinä tilannetta jos olisi että harvoin näkisimme omaa lastamme, niin kyllä siinä kiellot ym unohtuu aivan varmasti."
No niin, kuvittelen itseni tuon kyseisen lapsen äitinä...Ei helvetti, en edes jaksa...Meillä kotona asustaa juuri tuollainen pirutyttö pikkusiskoni muodossa ja hänen isänsä tekee meidän elämästä todella hirveää ostamalla kaiken mitä siskoni haluaa...Tyttö on aivan raivohullu isänsä luonta tullessaan.Pitäisi passata kuin jotain prinsessaa. Ja hellyys on aivan eri asia, kuin tavaroiden ostelu.
Ainut missä olet oikeassa on se tosiseikka, että ikävä isällä on varmasti. Ja tottakai hän yrittää korvata menettämänsä ajan hemmottelemalla lasta. Mikä on ikävä kyllä väärä tapa. Lapsen pitäisi pystyä elämään molemmissa kodeissaan tasa-arvoista perhe-elämää, jossa jokaisella on paikkansa. Koska miehesi on noin vastahakoinen, en oikein osaa mikä johtaisi sellaiseen ihannetilanteeseen. Ehkäpä keskustelu neuvolassa, kun molemmat ovat paikalla?
Ja nimimerkille Ihailija, olethan nyt tyytyväinen kun joku reagoi viestiisi...Ja olethan hiljaa tästä lähtien, tuollaisia kommentteja kun ei kukaan kaipaa.Positiivista päivänjatkoa kuitenkin sinullekkin =)
kuulsi selvästi yh-äidin katkeruus!! heh, heh..
Minun puolestani lapsi voisi vaikka asua meillä. Tilanne on vaan kannaltani mahdoton. Materia ei ole rakkautta. Tuskin koskaan tulen rakastamaan toisen lasta, mutta en halua olla täysin välinpitämätön. Meillä on tosiaan rahat toisinaan vähissä, mutta mieheni osti tytölleen 27,90 euron PYJAMAN. Sellaisen, yhtä hyvän, saa kympilläkin. Jos olisi rahaa, niin ostakoon minusta nähden vaikka norsun, se ei ole asian ydin. Haluan olla kotonani kuin kotona ollaan. Aina.
Ehei, en ole katkera. Olen onnellinen kun aikoinaan pystyin lähtemään huonosta liitosta. Katkera olisin ollut, ellen olisi lähtenyt. Ja mikä minua piti siinä liitossa niin kauan.
Sinä olisit vain varjo tuosta isästä. Et muistaisi omaa lastas ollenkaan, ajattelisit että hyvä kun kakarasta pääs eroon. Sääli, että jollain lapsella on kaltaisesi isä! Heh hee...
Et suinkaan oo katkera!!!
Mietippä tilannetta uuden naisen näkökulmasta (ällö käsite)... Eikö hänellä ole oikeutta elää normaalia elämää, eikö hänellä ole oikeutta omaan kotiin ja rauhaan siellä?
Kaikki kyllä muistaa hehkuttaa siitä, että mikä on lapsen oikeus ja plaah plaah! Tottakai se on tärkeä asia, mutta kaikille pitäisi pystyä takaamaan hyvä olo yhteisessä kodissa.
Ja mitäs jos lapsen vanhemmat asuisivat yhdessä ja olisivat ikionnellisia, mutta heillä ei kertakaikkiaan riittäisi rahaa ylimääräisiin leluihin ja kaikkiin rientoihin joihin lapsi haluaa? Lapsesta tulee varmasti tosi epätasapainoinen ja onneton!!! Bull shit!!!
Lapsesta kasvaa on onnellinen ja tasapainoinen vain, jos hänelle on asetettu rajoja ja annettu ja osoitettu rakkautta...
Nimenomaan tässä järjestyksessä: RAJAT JA RAKKAUS!!!
Voi että kun oot niin urpo, että karvat nousee pystyyn!!! yäk!!!
Tuo teksti voisi olla vaikka minun kirjoittamani!
Minulla on aivan samanlainen ongelma.
Tunnen täsmälleen samoin, kuin sinä, emmekä me ole epänormaaleja!!!
Suhtautuminen lapseen: siihen vaikuttaa niin paljon puolison käytös.
Jos emme saa omalta puolisoltamme minkäänlaista tukea...eikä meillä ole mitään sananvaltaa omassa kodissamme, käytöstapojen ym. opettamisessa...Tulee ulkopuolinen olo!
Niin on käynyt minullekin, että puolisoni on käytöksellään saanut minut tuntemaan lasta kohtaan negatiivisia tunteita.
Asiasta ei pysty puolison kanssa edes keskustelemaan.
Ei sille vaan voi mitään!
En odota kauhean innokkaasti minäkään niitä lapsen vierailuviikonloppuja.
Viisivuotias lapsi "rakastuu" vastakkaista sukupuolta edustavaan vanhempaan, sanoi jo Freud. Eli tyttö kuvittelee menevänsä isona naimisiin isänsä kanssa ja poika äitinsä. Joka tapauksessa tyttö on nyt hetken kiinni isässään enemmän kuin normaalisti ja tuntee mustasukkaisuutta sinua (ja ydinperheessä äitiä) kohtaan!! Se on normaalia ja ohimenevää!! Mutta niin uusperheessä kuin ydinperheessäkään ei lasta kamalasti voi tukea, että hän tosiaan omistaa isän (tai poika äidin). Isällä on myös sinut ja te yhdessä olette hänen kolmikkonsa ja hänellä on kotona myös oma perheensä.
Mun mielestäni isän täytyisi hieman tarkistaa käyttäytymistään. Tietenkin tyttö on hänelle tärkeä ja hän rakastaa suuresti tytärtään, mutta eihän se tarkoita että kaikki pitäisi tytölle antaa periksi. Ei kai hän antaisi, vaikka asuisi lapsen kanssa koko ajan. Ja tällaisella erikoisella kohtelulla (vaikka erityinen isälle onkin) isä vain antaa ymmärtää tytölleen, että viikonloppu isän luona ei olekaan arkea, vaan juhlaa. Eikä hän tunne oloaan kotoisaksi. Koska kotonahan on rajoituksia ja sääntöjä. Jokainen isä ja äiti rakastaa lastaan, mutta harva rakkaudessaan antaa kaiken periksi. Rakkaus sisältää rajoja!!
Tiedät varmasti, että teidän täytyy puhua ja puhua ja .... Kun teille tulee yhteinen lapsi, se varmasti korjaa osaltaan tilannetta. Ensinäkin se varmasti yhdistää sinua ja tyttöä, koska vauva on tytön pikkusisar ja sinä vauvan äiti. Aluksi vauva on äidissään kiinni. Mutta kun vauva on yhden vuoden, isäkään ei voi omistautua enää vain ensimmäiselle tyttärelleen joka toinen viikonloppu. Hänen on huomioitava myös juniori, myös silloin kun esikoinen on talossa. Ja varmasti niin käykin, ihan itsestään. Ja siinä vaiheessa, kun yhteinen lapsi on yli vuoden, on tarkistettava sääntöjä jatkuvasti ja vedettävä yhteistä köyttä. Mitä isommaksi vauva kasvaa, sitä enemmän hän kaipaa ja tarvitsee rajoja. Ja tietysti lapsilla on oltava teillä olleessaan samat säännöt, tietenkin ikään sopivat. Mutta tämäkin varmasti korjaantuu melkein itsestään. Sanotaan, että aika parantaa. Se pätee myös tällaisiin asioihin. Moni asia muuttuu, kun yhteinen lapsenne kasvaa ja osallistuu perhe-elämään enemmän.
Tilanteenne ei voi jatkua kovin pitkään tuollaisena.
Ajatte kun vauva syntyy.
Pienen nirppanokan käytös menee vielä pahemmaksi kun tajuaa, että taas joutuu jakamaan isää jonkun kanssa.
Isä ja lapsihan tuntuvat täsmälleen samanlaisilta; piittaamattomilta ja itsekkäiltä.
Kerropa miehellesi, että koti on ennenkaikkea sinun ja siellä mennään yhdessä sovituilla säännöillä ja sinua uskotaan siinä missä isääkin. (jos nyt miehen kanssa pystyy mitään sopimaan)
Tyttö on jo 5-vuotias.Jos nyt ei opita erottamaan oikeaa väärästä, milloin sitten?
No et ole epänormaali.
Oletko miettinyt mitä sitten, kun vauva syntyy? Miten menevät ne vikkonloput kun tyttö on teillä ja kotityöt, tyttöönkin liittyvät, sekä vauvan hoito on yksin sinun harteillasi? Isä keskittyy vaan "omaan" lapseensa?
Miten tyttö tulee suhtautumaan pikkuiseen? Kuka ottaa huomioon sinun väsymyksesi, imetysajat, vauvan parkumiset, yölläkin? Vai oletko sitten huono äiti, kun et saa hiljennettyä sitä vauvaa yöaikaan ?
No, turha tietysti maalata piruja seinälle ja mennä asioiden edelle.
teillä vaan tuo kuvio näyttää olevan aika mahdoton, lapsen isä toimii minusta väärin. Se, että hän ottaisi sinut mukaan, rinnalle, ei kuitenkaan menisi lapsen ohi eikä syrjäyttäisi lasta. Miten hän aikoo isänä toimia yhteiselle lapsellenne????
Jos puhuminen ei auta, oletko kokeillut kirjoittamista?
Sähköpostiviesti, jää kopio silloin sullekin siitä mitä olet kirjoittanut?
Meillä ainakin toimii.
Siinä aukeaa monet väärinkäsitykset.
Kirjoita, miltä sinusta tuntuu. Mitä ajattelet, mitä pelkäät, mitä tunnet. Miten koet asiat.
Kysehän on sinun kokemasta, tunteesta, joka on AINA OIKEA!! Ja se, miten miehesi reagoi sinuun, kun kerrot ajatuksesi - se kertoo paljon nimenomaan miehestäsi!
Kyse on myös asioista, joissa on voi olla väärinkäsityksiä ja kirjoittamisessa on se etu, ettei mies voi vääristellä sanomisiasi. Hän ei voi sanoa, että sinä sanoit näin.. kun voit näyttää että enpäs, sanoin näin.
Kirjoitetukin sanat voi aina käsittää väärin, omalla tavallaan. Vaatii siis taitoa sekin, että osaa ilmaista ajatuksensa niin, että toinen käsittää sen kuten sinä ajattelet, ei kuten hän haluaa sinun ajattelevan.
Toivon, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja perhekuvionne vain hakee nyt uomaansa.
Ja ehkäpä mies kokee, että vkl-lapsi jää vähemmälle, koska tuleva lapsi saa olla isän kanssa joka pv, mutta toinen lapsi vain harvoin?? ja toimii sitten näin?
Toimiva parisuhde kuitankin vaatii molempien panostusta ja halua korjata asioita. Jos toinen voi huonosti parisuhteessa, siitä on kumpikin, siis se puolisokin , "vastuussa". Yksin ei voi tehdä asioita tai ratkaisuja parisuhteessa.
Kiitos järkevistä sanoistasi. Tuntuu pahalta olla aina se ulkopuolinen. En itseasiassa ymmärrä miksi minun pitäisi sietää kaikenlaista, vaikkakin lapsen sanomana. Mielestäni pienenkin lapsen olisi hyvä oppia hyvät käytöstavat heti alusta alkaen. Tämä tyttö näet ei näe mitään syytä tervehtiä minua kun tulee meille, ei vaikka tervehtisin ensiksi. Mitään ei ole pakko tehdä ellei halua, oli se sitten päiväunet, syöminen tai siivoaminen.
Ihmettelen suuresti isänkin hermoja. Tyttö on tottunut siihen, että kaiken saa mitä haluaa, ja niinpä jos niin ei tapahdu hän huutaa pää punaisena niin kauan että isä luovuttaa. Itse en niin tekisi enkä tule tekemään. Jos jotain sanotaan, niin on siinä pysyttävä loppuun asti. Siksi onkin erityisen "mukavaa" kun minun sanomisellani ei ole mitään virkaa. En minä kehtaisi purkaa toisen sanaa.
Mutta lapsessa ei ole vikaa. Aikuiset asettavat rajat sopivalle käytökselle. Jos isän mielestä on O.K tälläinen, niin...
Olen miettinyt, että miksi isä toimii näin. Ymmärrän, että hän näkee tyttöään harvoin ja kun sitten näkee niin on mukava että on vähän luksusta. Kritiikkiä hän ei siedä. En ole koskaan sanonut että tuo sinun pentus sitä ja tätä, vaan kysynyt että miksi teet noin. Kuitenkin hänen mielestään arvostelen häntä ja hänen lastaan. Niinpä katson sivusta nykyään kun minut jätetään ns. omassa perheessä kaiken ulkopuolelle. en tiedä onko se sitten isän vai lapsen toimesta.