Silmäni aukesivat totaalisesti kun jouduin läpikäymään vanhempieni papereita ja pankkitositteita vuosikymmenten varrelta.
Ei ole kaikki olleet samanarvoisia,toisille on jaettu rahaa tukuttain,autettu kaikin tavoin muutenkin taloudellisesti.
En ole kateellinen mutta kuitenkin...kuuluu lause ja vaikeaa mennä kysymään jäljelle jääneeltä miksi tekivät karhunpalveluksen.Vanhemmat on sitten joskus tyhmiä,luulevat auttavansa ja sitten ihmiset ei opi elämään omin avuin kun on aina joku joka jeesaa.
Miten kohdallanne,onko kohtalotovereita?
Ei ole kaikki olleet samanarvoisia,toisille on jaettu rahaa tukuttain,autettu kaikin tavoin muutenkin taloudellisesti.
En ole kateellinen mutta kuitenkin...kuuluu lause ja vaikeaa mennä kysymään jäljelle jääneeltä miksi tekivät karhunpalveluksen.Vanhemmat on sitten joskus tyhmiä,luulevat auttavansa ja sitten ihmiset ei opi elämään omin avuin kun on aina joku joka jeesaa.
Miten kohdallanne,onko kohtalotovereita?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vanhemmat auttavat ain niitä jotka sisarusparvesta herättävät säälin ja myötätunnnon ja tarvitsevat apua. Normistipärjääviin luotetaan ja niiden nähdään pärjäävän omillaan. Ei siinä vanhemmillekaan aina tule mieleen tasavertaisuusperiaate. Mut sitten kun asioidenhoitajaa tarvitaan, siksi ei kelpaakkaan tämä ylimääräisen avun saaja vaan se, jonka katsotaan muutoinkin pärjäävän omillaan. Aina.
Näin on.
Putaan "vahvuuteen sairastumisesta", ja se on tosiasia, jos aivan pienestä asti on joutunut viemään bussilla pikkusiskoa hammaslääkäriin vieraaseen kaupunkiin, kestämään sen itkun ja tuomaan takaisin kotiin,
hankkimaan itse vieraassa linja-auto- ja junamatkan takana olevassa koulukaupungissa kulkemalla katua ylös toista alas matkalaukkunsa kanssa asunnon itselleen ja v a n h e m m a l l e sisarelleen, jota ei ikinä pyydetty mitään tekemään, koska oli sairastanut pienenä keuhkokuumeen. Siitä koko ykstoistahenkiselle perheelle oli jäänyt ajatus, että sitä pitää suojella loppuelämän ajan. Niin tein siis itsekin, ja tuo sisar oli oppikouluaikana täysin määräävä. Kun olin ostanut sen yhteisen saksan kirjan, niin oli itsestään selvää, että hän luki ensin kotiläksyn, ja minä sain kirjan sitten, kun se häneltä jouti. Tämä
v a i n yksi esimerkki siitä.
Ja kun minulla oli kolme pientä lasta huonoissa olosuhteissa, hän pyysi apua minulta, asuikin meillä aina välillä. Sitä kadun, en muuta.
Jännä tuo nykypäivän diagnosointi vahvuuteen sairastumisesta.
Minusta se että isommat ja vahvemmat auttaa pienempiä ja heikompia on ihan normielämää ja niin kuuluu ollakkin. Ja että ei kai sekään ole vahvuuteen sairastunut joka elättää itsensä ja pärjää omillaan toisin kuin hän joka tarvii selvitäkseen toisten rajallistakin apua. Lisäksi viel' auttaa muita.
Minuakin on varmaan aina pidetty sillain selviytyjänä että katsotaan että pärjään elämässä "omillani" ja oli ylä- tai alamälki, aina on ratkaisut löytyneet. Eli olen toistaiseksi pysynyt tavoitteessani.
Tosin olen sitten pikku hiljaa oppinut senkin että karsin heitä jotka ovat yhteydessä vain silloin kun itse tarvitsevat jotain.
Meillä oli samoin. Olin vanhin lapsista ja tyttö.
Äiti oli patalaiska ja täysin saamaton. Keskittyi olemaan kaunis, makaili päivät pitkät, isä piti kuin kukkaa kämmenellä. Hän ei laittanut ruokaa eikä siivonnut, jouduin hoitamaan veljiä ja tekemään taloustyöt heti kun kynnelle kykenin.
Jouduin käymään kaupassa kun vanhemmat eivät ilenneet kaupan ison ruokalaskun takia. Minulle annettiin velaksi varmaan säälistä. Jopa isän työasioita kävin työpaikan konttorilla selvittämässä kymmenvuotiaana.
Sain haukut palkakseni, en ollut kuulemma mitään eikä minusta koskaan mitään tulisi.
Selvisin kotoa pois huonoihin naimisiin. Mutta olin oppinut pärjäämään. Pärjään paremmin kuin kukaan muu perheestämme. Olin sairastunut vahvuuteen, se taitaa olla elinikäinen parantumaton tauti.
Saisi romaanin lapsuudestani, olin orjan asemassa.
Kaikkea ei tarvitse antaa anteekai. joku hyvän lapsuuden elänyt tekopyhä voi sanoa että anteeksi pitää antaa varsinkin vanhemmilleen.
Nyt vanhemmiten vasta ymmärrän epäoikeudenmukaisuuden määrän täysin, elämään tottui ja piti törkeintäkin vääryyttä normaalina.
En haudo asioita päässäni jatkuvasti, tuli mieleen kun luin aloituksen ja nämä vastaukset.
Romaanin saisi minunkin,aloittajan elämästä.Lähdin maailmalle nuorena ja tein töitä liikaakin selvitäkseni ja saaden jotain näkyvää.Kaiken aikaa autoin vanhempiani tulemalla kesiksi esim,heinätöihin,Lomaa en ole juuri koskaan pitänyt.
Perheessä sattui kaikenlaisia katastrofeja,olin aina paikalla pelastamassa tilannetta.Koskaan ei tarjottu rahaa,pärjäsin omillani.
Sisareni taas oli avun tarpeessa lapsijoukon kanssa jatkuvasti,samoin orvoksi jäänyt toinen suvun tyttö.Heille oli pitopöytä ja rahapussi auki jatkuvasti.
Tämä toinen kouluttautui ja häntä kehuttiin,suvun älykkäin.Olipa "älyä"myöhemmin juoda itsensä katuojaan,nyt asuu sossun järjestämässä asunnossa ja kulkee pitkin katuja ja sepittelee omiaan.Peri vielä kuolleen isänsä omaisuuden eikä hoida mitään jäljelle jääneitä asioita.Arvaatte varmaan kuka nekin on hoitanut.Minä.
Olen kaiken aikaa hoitanut pitkien matkojen päästä koko porukan ongelmat,hautajaisista asuntojen myyntiin,pesien selvittämiseen.
Mikä palkkana? Ei pidetä yhteyttä,ei välitetä,eletään ja humputellaan,raha kelpaa kyllä ja hyvän mielen höyräkässä avustan minäkin.
Nyt kun näin totuuden ja vuosien saatossa heille annetut avustukset,se on loppu.
Ja kun olen varovasti joskus ottanut puheeksi,että kyllä tekin voisitte tehdä jotain edes maksaa laskunne ettei perintätoimisto ole koko ajan oven takana,silloin suututaan ja syytetään asioihin sekaantumisesta.
En myöskään joka päivä mieti asioita mutta nyt ainakin sain selville piilotetut asiat.
Eilen olin veljeni vaimon kanssa äitini luona. Siinä kun viikkailin muorin pestyjä pussilakanoita kaappiin, niin rupattelu luikerteli minun perheeni, veljeni perheen ja siskoni perheen pussilakanoihin. Siis ennen muinoin, kun äitini jaksoi lahjoja ostella. Me kaikki saatiin joka joulu samanlaiset pussilakanat ja tyynynliinat. Vuodesta toiseen. Ja muut lahjat olivat myös Aina samanlaiset.
Äidilleni ja isälle oli pilkun tarkasti se mielipde, että meille lapsille oli ostettava tasapuolisesti lahjoja. Silloin kun lahjat oli erilaiset, niin kuitenkin kaikki saivat saman hintaiset lahjat.
Koen, että olimme tasavertaisia. Ketään ei suosittu enemmän kuin muita.
Opintoni myöhästyivät etuoikeututus luokittelun vuoksi aivan turhaan.
Systeri kävi lukion ja siihen se jäikin.
Kävin sitten aikuisiällä suorittamassa omat opintoni.
Priorisointi vanhemmilta meni niinsanotusti aivan persiilleen.