Vielä 50 vuotiaanakin toivoo toista ihmistä elämäänsä.Sitten kun löytää jonkun, huomaa, että kalenteri on puolin ja toisin niin täynnä menoja, ettei jää aikaa toiselle ihmiselle. Netti on oiva tapa etsiä itselleen kaveria, mutta sitten kun pitäisi oikeasti aloittaa tapailu ja kenties seurustelukin tuntuu, että kaikki tyssää ensimmäiseen kertaan, koska ei jakseta nähdä vaivaa tutustumiselle oikeasti. Netissä on hauska luoda illuusioita toisesta ihmisestä ja todelluus on voi olla pettymys. Onko muilla samanlainen tunne, että ihmiset eivät päästä toista ihmistä reviirilleen. Jos alkaa seurustelemaan jonkun kanssa siinähän joutuu jakamaan omat ystävät, ja tuttavat, perheen jäsenet, omat menonsa ym. Naisena olen huomannut, että miehillä on usein niin vankka ystäväpiiri, etteivät voi jättää kavereita hetkeksikään. Sama on naisillakin. Kertokaa kokemuksista?
mahtuuko elämään
muidu
201345
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
uusista suhteista mitään koska en ole uskaltanut enää ottaa uutta riskiä vain pettyäkseni taas.
Entinen kariutui miehen alkoholinkäyttöön ja siihen että hänellä ei ollut aikaa suhteelle.
Työn ja työkavereiden ohella kaikenlaiset harrastukset ja kaveriporukat nielivät hänen aikansa. Piti varata aika jos halusi viettää
yhden illan viikossa hänen kanssaan.
Semmoista sirkusta ei halunnut seurata edes sivustakatsojana.
Minunkin olisi pitänyt olla jatkuvasti menossa
tai tulossa jotta olisin pysynyt mukana tuossa
oravanpyörässä. Nyt pitää saada vaan toipua vähän
aikaa tuosta karusellista.
En ymmärrä ihmisiä jotka eivät viihdy kotona vaan
pitää jatkuvasti olla jossain "kissanristiäisissä", jotta tuntisivat
elävänsä.
Voi olla, että juna menee ohi, mutta en halua tällä hetkellä "reviirilleni" ketään. Joka kerta kun tulen kotiin sanon vieläkin, ihanaa täällä ei ole ketään. Nautin täysin itsekkäästi yksinolostani. Toki minulla on sukulaiset, ystävät, harrastukset, joten en ole yksinäinen vaikka olen yksin. En tosiaan halua jakaa tätä ysinolemista, ruveta panostamaan, ottamaan huomioon, tekemään kompromisseja, mutta ehkä aikansa kutakin, saa nähdä.
Puhut asiaa. Toisella paikkakunnalla asuvan kanssa netissä on helppo haaveilla toisesta ja suunnitella tapaamista. Mutta sitten kun ajattelee, että kohta tavataan, niin taas esteitä....esteiden perään tuntuu tulevan tapaamiselle. On työporukan kanssa yhteistä menoa, on lapsen kanssa sovittua....jne...Sitten pahoitellaan, kun ei yhteistä aikaa tunnu löytyvän. Syytellään toista kiireistä ja joustamattamuudesta. Ei kaukosuhteet taida onnistua tällä iällä enää mitenkään. Kyllä kai ihminen vanhemmiten on aina huonompi joustamaan...ja yrittämään tosissaan. Omat kuviot on tärkeitä.Niistä ei luovuta.
Ex-suhteet sekä niiden tuotoksena tulleet lapset taitaa ja kummitella yhä. Minunkin miesystävällä on poika (asuu äidin kanssa), jo 16v, mutta kaikki viikonloput viettää mieluummin hänen kanssaan....kuin minun. Ei kai raaski jättää poikaa vuokseni.
Täysin ymmärrettävää, että hän haluaa olla lapsensa kanssa! Ovathan viikot sinun!
Nyt alkaisi jo joku mahtua maailmaani. Oikeastaan tietäsinkin jo kuka, mutta hän ei tiedä olevansa...
Olen syvästi ihastunut tuntemaani mieheen, mutta ei ole uskallusta ryhtyä tosi toimiin.
Olen kuusi vuotta ollut yksin, enkä edes kaivannut ketään. Vieläkin usein ajattelen, ettei sitä enää kenenkään kanssa esim. voisi asua saman katon alla. On niin jo tottunut omiin kuvioihin. Mutta läheisyyttä olen alkanut kaivata kipeästi. Ihan fyysinen kipu melkein tuntuu kun ajattelen tätä yhtä ja kaipaan häntä. Ehkä saan tyytyä vaan haaveilemaan.
Fyysinen läheisyys....niinpä. Seksikin voi olla jo ongelmallista 50 vuotiailla, jos sitä ei ole moneen vuoteen harrastanut. Minusta ainakin suhteen luominen tuntuu jotenkin niin vaikealta... ihan sen seksinkin takia. Jotenkin tuntuu ettei enää osaa....Onko muilla tästä kokemuksia?
Samalta tuntuu minustakin,seksiä harjoittanut olen viimeksi ex-mieheni kanssa joskus kauan sitten.Sitä jotenkin häpeää vanhentunutta kehoaankin.
Eron jälkeen on elämässäni ollut kaksi miestä. Molempien kanssa olen nauttinut seksistä enkä ole itseäni häpeillyt. Hekin ovat samaa ikäluokkaa, vähän vanhempiakin ja kun mies ei itse haikaile teinityttöjen perään, on kaikki kohdallaan. Jos mies ei tajua, että viiskymppisen kroppa ei ole enää sama kuin kolkytvuotta sitten, saa sellainen mies olla mun puolesta.
Kyllä niitä kypsiäkin miehiä löytyy.
Olen tässä vaan ihmetellyt, että loppuuko tämä läheisyyden kaipuu vanhemmiten esim. vaihdevuosien myötä. Vielä en niitä oireita ole tuntenut, mutta en haluaisi tämän ihanan olotilan häipyvän.
Taidat olla poikkeuksellisen hyvinsäilynyt ja/tai kaunis, jos löydät edes suurinpiirtein ikäistäsi seuraa.Tai sitten minä olen sikaruma ja tosirupsahtanut kun en kenellekään kelpaa.Miesten maailmassa on sellaiset lait, että vain hyvillä ulkoisilla avuilla nainen pärjää.Ja asia on juuri niin!!Pelkillä sisäisillä/henkisillä avuilla varustettuna ei pääse edes juttusille tai tutustumaan yhteenkään mieheen.
siitä minkälaisia miehiä etsit. On niitäkin, jotka hakevat samoista asioista kiinnostunutta keskustelevaa seuraa. Niitä löytää yleensä näiden harrastustensa parista ja kuvittelevat että naisetkin käyttäytyvät samoin.
Et ole liian vanha fyysisiin "juttuihin" kuten en minäkään. Ajattele asiaa niinkuin minä; me naiset rypistytään, tissit roikkuu jos on lapsia synnyttänyt (eivät ne miesten herkuiksi ole tarkoitetut!). Ajattele myös sitä, että samalla tavalla miehet vanhenevat! Ehkäpä heidän ulkonäkönsä on pitempään nuorekkaampi kuin meidän naisten, mutta heillä iän tuomat seksiongelmat ovat taatusti (en yleistä kaikkia) pahempia kuin meillä eli suomeksi sanottuna, vaik halut olis miten kovat niin ei ota eteen. Ei välitetä omista rapistumistani, eihän!
Voi kun ihanasti ajateltu. Kiitos kannustuksesta.
Siltikin "rima" fyysiseen läheisyyteen on kovin korkealla. Ehkäpä sitä "sopivaa" vastakappaletta ei sitten vaan ole eteen tullut...niin sellaista, että estot katoaisi
Ei ole läheisyydestä ja seksistä nauttiminen ulkonäöstä ja läskeistäkään kiinni. Tunne ja välittäminen on tärkeintä.
Nyt olen minäkin siinä vaiheessa, että haluaisin löytää mukavan miehen kumppanikseni. Olen yli 50 vuotias...ja elänyt tosi pitkään sinkkuna. Kaipaus on suuri, mutta mistä tämän ikäinen hiljainen ja ujo....työssä tiukasti mukana oleva voi löytää enää sopivaa seuraa. Tämä maailma on muuttunut niin kovaksi ja "härskiksi". Kaikki romanttinen ja kaunis tuntuu etäiseltä. Joka paikassa täynnä pornoa, seksiä....pettämistä...huh. Nykymaailmassa ihannoidaan ihan eri asioita, kuin itse pidän arvokkaana. Taidan olla siis pudonnut jo aikaa sitten kyydistä. Se on kai sitten oltava vaan yksin ja katseltava sivusta. Muuttua en enää osaa...enkä halua.
Epäkypsät kotivammaiset eivät osaa irrottautua kaveripiireistään ruvettuaan seurustelemaan. Johtuu esim. isän puutteesta lapsuudessa, ei ole saatu miehen mallia omaan elämään.
Jokseenkin näin tämän tulkitsi psykiatri Paloheimo ja tuntuu, että oikeassa oli.
Kyllä minä vaan asettaisin elämänkumppanin etusijalle kaikessa, jos sellaisen onnistuisin vielä joskus löytämään.
Tässä iässä on todella vähän vapaana mukavia miehiä. Minäkin vuosien jälkeen törmäsin yhteen ihanaan ja lempi leimahti - kunnes selvisi, että ei hän niin vapaa ollutkaan... Lopetin siihen ja nyt "ketuttaa" entistä enemmän, kun huomasin, miten ihanaa miehen kanssa onkaan.
Sehän se kun juuri pääsi taas rakkauselämän makuun ja huomaa, että ei tästä mitään taida tullakaan. Välillä sitä on aivan hirveän vihainen ja toisen kerran taas niin haikealla mielellä, että... Tänään on taas se vaihe, ettei tän miehen tarttis kun soittaa ja pyytää tulemaan niin menisin viivana. Viikonloppuna kun hän soitti, olin taas viileän asiallinen, koska olin niin turhautunut odottamaan yhteydenottoa.
Olisi ollut paljon helpompaa, jos ei tietäis koko miehestä mitään.
Pelkään, että tässä vaan vanhenen, enkä sitten enää tunnekaan näin, vaikka jonkun löytäisinkin. Kertokaa kuuskymppiset tai vanhemmatkin naiset: voiko vielä vanhempanakin tuntea niin huikaisevia tunteita toista kohtaan kuin vielä tässä viiskymppisen korvilla. Minä ainakin tunnen aivan kuin parikymppisenä. Ihan vatsanpohjasta ottaa kun ajattelenkaan niitä hetkiä, jolloin sain olla tämän ihanan miehen syleilyssä. Voi...
Pojat, joilta puuttui isä, eivät saaneet miehen mallia - näitä naiset kammoksuvat. Eivät kelvollisiksi arvota. Pelkäävät edes puhua!
Siinä voi olla monen naisen onni, pelastuvat parisuhdekatastrofilta. Mutta voipi olla niin, että ennakkoluulojen pesuveden mukana lentävät 'vammasta' huolimatta kunnon miehet allikkoon. Minä olen sen kokenut, että kun kerron ettei minulla ollut varhaislapsuuden jälkeen isää (ei ollut äitiä myös), alkavat kasvot kalveta ja sanat tarttua kurkkuun ja asento jäykistyä kuin kummituksen kohdatessa.
Kyllä minä väitän että 50 mies on jo mies ei keskenjäänyt siksi että isä puuttui. Kaveriporukka jos miestä vetää, se ei johdu isän mallin puuttumisesta. En tiedä, mikä nuoruuden aktiivivaihe on jäänyt silloin elämättä, jos ei kaveripiiristä osaa irrottautua. Kokemus puuttuu, ja siten puuttuu minulta myös jokin miehelle tarpeellinen kaveripiirin kokemus, eli siinä on toinen vamma.
Mulla on sellainen tilanne, että ottaisin kyllä elämääni jonkun, jos vain voisin. Asun nimittäin vanhan äitini kanssa vanhassa omakotitalossa....ja tilanne on aika mahdoton. Kaikki miehet kaikkoaa heti...tai pikkuhiljaa, kun kerron tilanteeni. En voi ottaa ketään luokseni yöksi...saati sitten asumaan....enkä voi muuttaa mihinkään äidin huonontuneen kunnon takia.
Eli mahdoton tilanne....