Åke Edwardson : Menneisyyden viesti

Göteborgin miljöötä hyödyntävä Åke on päässyt komisario Winterin kanssa yhtä matkaa täyteen tusinaan. Sarjaa seuranneet tietävät Winterin olevan kompleksinen hahmo. Elitistinen tausta, josta kollegat jaksavat muistutella, mieltymys laadukkaisiin viskeihin, jatkuva soiminen korvissa ja vaimon muutto kera tyttärien Espanjaan, siinäpä tärkeimmät syyt psyyken järkkymiseen. Tajunnan pohjalta nousevat vielä omat varhaislapsuuden haudatut muistikuvat. Yritä siinä sitten johtaa sarjamurhaajatutkintaa loogisesti ja luovasti.

Murhasarjaan liittyy selvä viesti jostain aiemmin tapahtuneesta. Päivän välein löytyy häväistyjä ruumiita, jotka on merkitty eri kirjaimilla. Winterin tiimiltä kuluu aikaa ja juomia ennen kuin uhrien yhteys löytyy. Tyypillinen dekkarimoraliteetti tietennii roikkuu taustalla. Onko murhaaja uhri ja uhrit syyllisiä vai sittenkin toisinpäin. Välillä pitää komisarion lennähtää Espanjaan perhettä tapaamaan, ajattelemaan ja ryyppäämään.

Edwardsonin tyyliin kuuluu nuiva huumori. Repliikit lyhyitä ja tarkasti luettavia. Hieman kuin lukisi Kaurismäen käsikirjoitusta tai Tuuri-Antin näytelmää. Musiikki ja potkupallo ovat lähellä tekijän sydäntä ja koko kirjan peruskuvio lähtee jalkapalloleirin tapahtumista. Musiikissa Winter sortuu pahaan tyylimokaan siirryttyään jazzin kuuntelusta Michael Bolton-faniksi. Mielen järkkymistä epäilevät vaimon lisäksi työkaverit. Ilmankos Edwardson ilmoitti viimeksi tavatessamme pistävänsä Winterin jäähylle ja kirjoittavansa välillä jotain muuta. Onhan komisario jo viisvitonen, eli yrityspomojen eläköitymisvaiheessa.

Winterin työryhmä on kaikkien poliisisarjojen kliseiden summa . Porukassa on tummaihoinen mamunainen, vanhempi luotettu kokenut mentorimies, agressiivisuuteen taipuva urheiluhullu ja yksi ihan tervejärkinen nainen. Liki kaikkien perheasiat rempallaan, tietenkii. Mitä me muuten tiedämme komisario Palmun avio-ongelmista? Tuntuu, jotta tämä kuvio on nähty monesti.

Toiminnallisuuttakin toki löytyy kylliksi ja potkupallo saa ansaitsemansa glorian loppukohtaksessa. Rohkenen suositella Winterin tuntijoille, vaikkei sarjaa tästä tällä erää viiimeisestä kannata alottaa. Sen verran viittauksia menneisiin, että uuslukijalla lyö tyhjää kotvan. Samoin kuin lukuisien kääntämättömien espanjan gastronomiherkkujen kohdalla. Vai pitääkö dekkaria lukea sanakirja ja keittokirja toisessa kädessä?