Tämän elämänviisauden kuulin eräältä nk. lukeneelta. Onkohan tuo aivan noinkaan.
Äidin ja tyttären suhde on tietenkin erilainen kuin äiti-poika välinen tasapainoilu.
Äiti kyseenalaistaa, tytär näpäyttää. Tuttu juttu. Osittain oman äitini kanssa vitsiä nämä naljailut. Katomme paljo Kumman kaa- sarjaa ja puhumme elämästä. Äiti on aina sanonutkin, että ihanaa, kun on tyttö ja poika, ja että ollaan naiskavereita.
Miten olette äitisuhteenne kokeneet? Kumman kasvatus ollut helpompaa, tytön vai pojan? Uteliaisuudesta kysäisen..
Äidin ja tyttären suhde on tietenkin erilainen kuin äiti-poika välinen tasapainoilu.
Äiti kyseenalaistaa, tytär näpäyttää. Tuttu juttu. Osittain oman äitini kanssa vitsiä nämä naljailut. Katomme paljo Kumman kaa- sarjaa ja puhumme elämästä. Äiti on aina sanonutkin, että ihanaa, kun on tyttö ja poika, ja että ollaan naiskavereita.
Miten olette äitisuhteenne kokeneet? Kumman kasvatus ollut helpompaa, tytön vai pojan? Uteliaisuudesta kysäisen..
Vastaukset 30
Vanhimmat
raamatun sana :
tyttäret nousee äitiä vastaan samoin pojat isäänsä vastaan,
siis lapset jättää lopulta vanhempansa ja alkavat elää omaa elämäänsä,
suhteitten ei tarvitse mennä lopullisesti poikki ainostaan jälkeläisten on katkistavan napanuora vanhempiinsa,
siis ristiriidat laten kanssa on luonnolista, luonnon laki, samoin kuin eläin maailmassa emot jättää jälkeläisensä ja tulevat uudelleen kiimaan, sama elo jatkuu hamaan kuolemaan asti.
myöhemmin vuosien kuluttua tyttäristä yleensä tulee parhaat ystävät äidilleen jopa vanhemmuten hoivajia kun vanhemmat tulevat sairaiksi ja avuttomiksi,
poikalapset ehä elävät enemän omalle perheelleen, rakastavat omia vanhempiaan kyllä mutta hieman kauempaa kuin tyttäret,
Siinähän se sujuvasti sanottu ja yleisesti ottaen juuri noin.
Niillä nk. lukeneilla niitä elämänviisauksia riittää aina muillekin jakaa. Aina? Kateellinen? En usko, että kateudesta on kysymys niinkään. Sen myönnän, että murrosikäinen tytär ja äiti ottavat helpommin yhteen kuin äiti ja poika tai tytär ja isä. Se on kasvamista ja kuuluu elämään. Ei se kauan kestä ja sen kesti kun tiesi omasta kokemuksestaan, mistä on kysymys. Murrosikä on sellaista aikaa, että silloin kuvittelee ajattelevansa omilla aivoillaan, jos on kaikessa eri mieltä äitinsä kanssa. Sitä omaa kokemustani käytin joskus hyväkseni omien murrosikäisteni kanssa saadakseni heidät olemaan minun mielestäni vähänkin järkevää mieltä. Kääntäen omat mielipiteeni nurinniskoin ja vips, he olivatkin juuri sitä mieltä kuin halusin. Vilpilliselle se kuulostaa, mutta ei sitä kauan kestänyt ja sopu säilyi.
Nii meillä syntyi yksi lapsi, tyttö hyvin sävyisä kasvoi ilman komentoa kun ei tarvittu, ei kasvuvaiheessa eikä myöhemmikään.
Vaikea verrata, sivusta kyllä huomannu erillaisia perheitä, sivusta joten en pysty sen paremmin ottaa kantaa.
Joopa niin. Mutta sinä olitkin isä etkä äiti. Sävyisänä minuakin isä piti. Ja niinhän minä olenkin. Se on vaan murrosikä ja oman identiteetin löytäminen käytävä läpi. Muuten sen hiljaa etsiminen kestää vielä eläkeiässäkin. Huomattu tälläkin palstalla, jopa vielä myöhästynyttä uhmaikääkin on havaittu. Olinko taas ilkeä? Olinhan?
No ei, mutta aloitus oli tarkoitettu äideille oliko reilua miehiä kohtaan., mitäpä tuosta kun en harmistu.
Kuulostat kyllä erittäin järkevältä ihmiseltä. Meillä meni niin, että itsenäistyttiin veljeni kanssa siinä murrosiässä, ei mtn kontrollia ollut, mutta onneksi sitä on selvinnyt ilman äitin ja isän läsnäoloa. Ikävä oli usein laittaa nukkumaan, mutta suomen laki ei kiellä alaikäisen yksinasumista ja kukaan ei halunnut puuttua, ei opettajat koulussa, tai tuttavat. Olen kasvanut yksin ilman vanhempien läsnäoloa, nyt eronneet.
Toki se on itsetuntoon vaikuttanut. Mutta niin paljon olen kokenut kyllä jo tähän mennessä, että niistä riittää kerrottavaa, olen joillekin jtn puhunut. Elämä lujittaa ja kasvattaa. Näen asiat suht. kypsän ihmisen näkökulmasta, olen niin paljon vääryyttä kokenut, mutten täällä selvittele.
siis ent. siivoojaparalle meni . Ja miesnäkökulmia toki myös, me ovatkin erittäin tervetulleita!
Sinulla oli lapsuus erillainen kuin mulla.
Aatteleppa meitä oli yhdeksän sisarusta miten siinä pysty lapsi äiti tai isä suhdetta muovautumaan kovin yksilöllisesti, se oli aivan eri juttu kuin meillä oli vain yksi lapsi.
Toki mun lapsuudessa elettiin, ei ollu vertailu kohtia olimme aika tyytyväisiä puutteesta huolimatta.
Joten aloituksella ei ole yhtään yksiselitteistä vastausta, on vain vastauksia nekin erillaisia.
Totta joka sana. Eri aikakaudet ja kasvatusmetodit vaikuttavat asiaan. Minäki kuulin edesmenneeltä mummoltani monen monta tarinaa; kuinka pettuleipää syötiin, kuinka hän joutui hoitamaan muita kun äitinsä kuoli n.40v. Kuinka piti kävellä jalat sinisenä kouluun pitkä matka. Mummi vain sanoi poikia jässiköiksi, kun itsellä oli vain yksi sisar tukena.
Mummi ei tyhjistä valitellut, jos elää sais olisi 80plus.
Jos mummisi olisi noin 80-vuotias nyt, hän olisi syntynyt 1934 - 1935.
Ensimmäiset havainnot petun käytöstä on tehty jo 1600-luvun lopulla, ja Kainuuussa viimeisimmät tiedot aiheesta ovat 1920-luvulta.
Pettu oli nälkävuosien korvike. Ja jos mennään historiassa taaksepäin suuret nälkävuodet olivat 1860-luvulla. Mummoni syntyi vuonna 1883. Hän olisi nyt noin 132-vuotias. Hän syntyi Kainuun korpeen taloon, jossa ei koskaan nähty nälkää saati syöty pettuleipää.
Oma Äitini oli vuonna 1934 21-vuotias. Isäni oli 25-vuotias. Molemmat olivat jo työelämässä. En ole heidän koskaan kuullut puhuvan nälästä tai villasukkien puutteesta tai vilusta. Vaikka äitini jäi orvoksi sisarusparvensa kanssa hyvin nuorena toiseksi vanhimpana kuusilapsisesta perheestä eivät hekään joutuneet mieron tielle tai nälkää näkemään vaan sukulaiset hoitivat heidät aikuisiksi. Myöhemmin he muuttivat työn perässä maalta kaupunkiin.
Tämä kaikki tapahtui täällä Kainuun korvessa pettuleivän maassa.
"korppis"
Viittaan kirjoitukseeni:
"Minä olen 60 mies.
Äitini on kuollut jo, kuten tyttärensäkin.
Omien tyttärieni elämään en puutu.
En ala niitä aprikoimaan turhan-päitenkään.
Miksi ihmeessä joku näin vanha vielä alkaa?..."
H.
Joten tehkää niikuin hunksz määrää häärää
"neuvonta.."
Ei se noin mee.
Ei tosin ole pahitteeksikaan.
Minä nyt vaan innostun kommentoimaan, kun kirjoitukset menevät minusta
kummallisuuksiin.
Ikääni nähden siis.
Kun olen 60 , tarkemmin 65v.
Harvoin minä teen aloituksiakaan asioista, jotka ovat tolkuttoman vanhaa tarinaa.
Tarkemmin ajatellen tosissani en ikinä.
Minä olen komea uros, uros joka on erittäin nyky-aikainen.
Ainakin ajatuksiltaan.
Pelkkä ajatuskin nuorista neidoista saa minut vaahtoamaan.
Siihen se sitten jääkin yleensä.
Minä keskityn arvokkaisiin, fiksuihin leideihin, joilla on viisasta sanaa
hallussaan.
Joille kuolakin on riittävästi.
H.
Tykkäätkö kun joku pahoittuu, olisiko kiva.
Jos toinen hyvää hyvyyttään haluaa kertoa jotain ja sinä kehut aloitusta että kommentoijia mieltä ylentävästi.
Aloituksen tekijä antaa keskustelun edetessä hyvin ristiriitaista tietoa. Lienee kysymys pelkästään äidin ja tyttären välisistä suhteista, mutta lähihistorian tuntemus tuntuu ontuvan.
Onhan aloituksia aina arvosteltu, osa pitää aloituksia asiallisina ja osa ei.
Osa aloituksista on heitetty omille keskustelualueilleen. Suhteet on hyvä paikka pohtia oliko äiti hyvä vai huono elämän opettaja.
Runot heitettiin aikoinaan kylmästi runopalstoille ja musiikki myös.
Nyt ei ota mistään selvää.
Itsenäistyin varhain, jäi yksin asumaan 17-vuotiaana omasta tahdosta. Siihen aikan ei ollut kännyköitä tai nettejä millä pitää yhteyttä kotiin tai äitiin. Sain pärjätä omillani.
Siis ei ollut kateutta mutta ei juuri apujakaan.
Omalle tyttärelleni en koskaan ole ollut kade. Paremmin niin päin et jos tyttäreni saavuttaa jotain, se on myös saavutus minulle. Enkä oikeastaan näe eroa suhteessa poikaankaan. Lapset ovat yksilöitä, olivat tyttöjä tai poikia. Tärkeintä kuitenkin on että molempiin hyvät ja luotamukselliset välit. Tietävät että vaikka oillaan jo ovat, on olemassa äiti johon voi aina turvautua ja luottaa. Yhdessä keksitään ratkaisu probleemiin jos omatoimisesti ei löydy. Useimmiten löytyy.
Oma äitisuhteeni ei ole hyvä, hän oli todella kateellinen.
Minulla on tytär ja poika, yhtä rakkaita molemmat. Tyttären kanssa ollaan läheisempiä, johtuu luonteesta. Poika on aina ollut hyvin vilkas ja menevä, ei hän ehtinyt aina miettimään, teki asiat ajattelematta. Hän on onneksi purkanut hirveän kovan energiansa työntekoon vanhempana, on saanut todella paljon aikaan.
En ole kateellinen tyttärelleni, olen ylpeä kun hän on tyylikäs, hyvin pärjäävä nainen. Ollaan läheisiä, välit ovat luottamukselliset.
Jos lapset ovat pieninä sairastelleet tai vammoja syntynyt,
hoitoon ja lähelläoloon on tarvinnut uhrata aikaa ja voimia
- eiköhön se ole myös joku turva-kysymys.
en kyllä aikuisiälläkään minään kateutena pitäisi, jos on huolissaan toisen jaksamisesta ja selviämisestä arjen ympyröissä varsinkin jos on pieniä lapsia,
mukana työelämässä ja liikenteessä - sen verran vanhempana on kokenut ja lukenu vaikka uutisista tos rankkoja juttuja niissä tapauksissa, että ihmisten voimat uupuivat. Ja murrosikäisiä seura vie aina mukanaan, niin hyvään kuin huonoon. Maailmaan kun mahtuu ihan kaikenlaista pilvien ja tähtien alle -
elämää, elostelua ja elämöintiä myös.
Juu, sisaruskateutta sen sijaan näkyy olevan.
Tyttären kasvattaminen oli vaikeampaa kuin pojan. Etenkin murrosiässä ja tyttäreni oli huomattavasti kapinallisempi ja kriittisempi minua kohtaan kuin poikani joka eiole koskaanminulle pahaa sanaa sanonut. Molemmat ovat nyt aikuisinakin hyvin läheisiä ja luulen että se tosiasia että olen heidät yksinkasvattanut isän aikaisen kuoleman johdosta pon sitounut meidät perheenä vieläkin lujemmin toisiimme.
Minä olen 60 mies.
Äitini on kuollut jo, kuten tyttärensäkin.
Omien tyttärieni elämään en puutu.
En ala niitä aprikoimaan turhan-päitenkään.
Miksi ihmeessä joku näin vanha vielä alkaa?
Ettei vaan olisi hän, elämänsä lisäksi eksynyt palstoillakin?
Ihmettelisi mieluummin miksi toiset eivät saaneet lapsena niin kalliita lahjoja
kuin hän.
Tosin, ei tuollainenkaan ole viisasta enää tässä iässä.
H.
Äiti ei koskaan ole tytärelleen kateelinen, äiti tahtoo ja haluaa a i n a kaikkein parasta tyttärensä elämään,
yhteenotot on luonnolista kehitykseen kuuluvaa,
lasten on aina katkasta napanuora vanhempiinsa, pystyäkseen elämään itsenäistä täysipainosta omaa elämäänsä,
myöhemässä elämässä tyttäristä tulee mailman parhaat ystävät äidilleen ja äidistä tyttärileen.
No en kyllä ole yhtään kateellinen, ei tulisi pieneen mieleenikään, hö miksi olisin.
Olen niin niin onnellinen ja iloinen lapsistamme et ei määrää.
Tietysti silloin lasten ollessa murkku ikäisinä emme aina olleet samaa mieltä asioista
Tämän elämänviisauden kuulin eräältä nk. lukeneelta. Onkohan tuo aivan noinkaan.
Pikemminkin asetin siis aiheeni kysymyksen ja pohdinnan muotoon. Joku sanoi olevansa maailman paras äiti ja kertoi ettei kuppeja ja kippoja tarvita sitä osoittamaan. Voiko tuolle muuta kuin nauraa.
Oma suhteeni äitiini on kutakuinkin hyvä, isäni haukkui jo lapsena minua ja veljeäni mm.syöpäläisiksi. Hänelle merkitsi 1.naiset 2. raha 3. päivän sanomalehti. Toivottavasti karman laki kohdistuisi häneen, eihän tuo ole muun sukunsa kanssakaan tekemisissä.
Saavutuksekseni voin mainita opiskelut, työnteot jne. En usko että ihminen matkaansa mitään ottaa, vaikka meriittejä olisi muille jakaa.
On ne kupit ja kipot hyvä olla muistuttamassa, että on maailman paras äiti sitten kun dementoituu, eikä muista enää olevansa äiti, saatika sitten se maailman paras äiti. Minulla on ainakin kaksi mukia, mistä sen voin lukea ja yksi tyynyliina. Vaikka tiedänhän minä sen lukemattakin.
Lisäksi minulla on kortti, missä lukee: "Du har inte blivit äldre. Du har blivit mer mogen, mer erfaren och mer sofistikerad. Helt enkelt en bättre person." Säästän aina kaiken tuollaisen muistuttamaan sen varalle, kun alkaa muisti pettämään.
Vanhat koulutodistukseni ja työtodistukseni olen myös säästänyt, että muistan saavutukseni ja meriittini loppuun asti.
Äitini on aina mitätöinyt meitä lapsia,ei juuri koskaan kehunut mistään.
Kun joskus valittelen jaksamattomuuttani ja kolotuksiani,tulee heti kommentti,en kait minä vielä tuossa iässä tienny mitään! ( 66)
Voi voi ja kyllä sitä nykyaikana on kaikki niin hyvin teillä,ei sitä ennen...tätä rataa.
Onkohan meissä mitään hyvää hänen mielestään,vaikka itsekkin olen "joutunut" ihan tosi paljon auttelemaan häntä kaikin tavoin.
JOskus ei jaksaisi kuunnella ja tuntee itsensä nollaks.Onko se sitten kateutta vai ei mutta hänen elämä on ollut niin siveetä ja nuhteetonta,mut meneppäs sanomaan..
Ja muutenkin kehuu aina itseään ja se on tullut nyt viimevuosina,se kehuminen.
Joten ei millään pahalla.
Mistä teitä sikiää?
Entä sitten, kun tuntuu siltä, että juttu on päinvastoin? Tämä tarkoittaa omaa tytärsuhdettani.
Oma äitisuhteeni on ollut aina vaikea ja ristiriitainen ja vasta nyt iäkäs äiti sanoo ääneen asioita, jotka aikanaan sanottuna olisivat helpottaneet taivalta melkoisesti. Mutta kateudesta ko. suhteen vaikeudet eivät johtuneet vaan sulkeutuneesta luonteesta, "umpimielisyydestä" niin kuin hän joskus itsekin tunnusti.
kysyn vaan, heh
Kasvatuksesta puheenolle,
eipä noita kumpiakaan ole osannu kasvattaa milläälailla,
paremminki ne on kasvattaneet omia vanhempiaan,
auta armias ,
nokille on tullu tuontostaki,
oman elämänsä rakentajia ovat olleet,
äidin helmat hyjäneet aikoja sitten
vanha äiti mummo ei taatusti ole kateelinen tyttärilleen eikä pojilleen, se on täyttä höpötystä,
äiti muori olisi iki onnelinen jos edes joskus näkisi niistä edes vilauksen,
mutta ei ,
yksi saa vanhukset kuolla aivan rauhassa ilman suurempaa huolta niille aiheuttamatta,
se on sitä nykyaikaa,