Kerron tässä tytöstä, joka joutui ikävällä tavalla kiusatuksi olemattomien syiden vuoksi. Niin tai kaikki syythän, ovat kiusaajalle mahdollisuuksia nujertaa toinen ja siirtää oma viha,paha olo, kateus, pettymys, kosto toiseen.
Olen lapsesta asti ollut luonteeltani herkkä, hiljainen ympäristöä tutkaileva, uusiin tilanteisiin mukautuva ja muita miellyttämään pyrkivä.Enkä ole koskaan ainakaan tietoisesti kiusannut ketään, enkä koe semmoiseen mitään tarvettakaan, koska kasvatukseni ja ajatusmaailmani ei sitä hyväksyisi.Mielestäni jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja
omanlaisensa ulkoisista piirteisestä tai
luonteesta riippumatta.
Kiusaamiseni alkoi mentyäni ylä-asteelle, jolloin lähes kaikki luokkakaverit olivat uusia muutamaa henkilöä lukuunottamatta. Koin jo ensimmäisistä päivistä lähtien tiettyä vihamielisyyttä ja asennetta "miten me jouduttiin tämmöisten kanssa samalle luokalle". Aluksi tehdä tuttavuutta näiden uusien kavereiden kanssa, en kuitenkaan saanut vastakaikua, joten annoin asian olla. Kyseiset henkilöt vaan haukkuivat, nauroivat ja kuiskailivat keskenään.
Ollessamme seiskaluokalaisille tarkoitetussa discossa eräs tähän samaan porukkaan kuuluneista tytöistä repi hiuksistani selän takana, niin että niitä irtosi kasa. Käännyin ympäri ja näin tytön ja kavereiden ilkkuvan "anteeks." Luokkaamme ei ikävä kyllä syntynyt alun alkaenkaan kunnon yhteishenkeä, kaikki liikkuivat ja työskentelivät omissa ryhmissään.
Olin siis koulussa vanhan kaverini ja uuden porukan mukana, kunnes eräänä syksyisenä päivänä tapahtui jotain, minkä tulen aina muistamaan. Sain kuulla, etten ole sopivaa seuraa, koska olen jotenkin erikoinen tapaus, liian ujo ja hiljainen. Mitä?! Olenhan aina ollut hiljainen, kunnollinen sääntöjä noudattava oppilas jo ala-asteelta lähtien.Kauheinta oli kuulla tämä varsinkin kaverin suusta, jonka olin tuntenut jo ensimmäisiltä luokilta lähtien. Nytkö hän siis uskalsi sanoa tuon ja oli "susi hukkasena" pidätellyt sitä jo monta vuotta. Tiesin sen itsekin, etten ollut mikään seurankeskipiste ja etten pahemmin häirinnyt muita jutuillani, mutta kuitenkin osasin käyttäytyä ja olin ystävällinen.
Ilmeisesti kiusaajani levitti minusta ympärilleen perättömiä juoruja, koska en kelvannut enää kenenkään seuraan vaan jouduin kärsimään yksinäisyydestä.
Keväällä teimme luokkaretken, jonne en olisi halunnut osallistua millään ikävien kokemusten ja tunteen ettei minua siellä kukaan kaipaisi takia. Läksin kuitenkin matkaan, ja jotenkin selvisin siitäkin, vaikkei se mukavalta tuntunutkaan istua tuntikausia linja-autossa yhdessä kovisten kanssa, koittaen keksiä yhteistä jutun aihetta itseä julmasti satuttaneiden tyyppien kanssa. Tuijotin ulos ikkunasta ja nielin kyyneleitä, samalla miettien kuinka erilailla kaikki voisi olla.:-(
Kauan odottamamastani kevätjuhla päivästä en muista enää oikeastaan paljon mitään muuta, kun sen onnen tunteen kun sain päästötodistuksen käteeni aukaisin koulun ovet jättääkseni kurjan paikan taakseni,edes kylmä kevät sää ei pilannut tuota onnen tunnetta.
Mitä tästä kaikesta seurasi?
Näin jo useiden vuosien mentyä kiusaamisesta itsetuntoni on yhä alhainen pidän itseäni huononpana ihmisenä, kärsin ahdistuneisuudesta etenkin suurten ihmisjoukkojen keskellä, olen masentunut ja surullinen siitä, että kiusaajat onnistuivat pilaamaan osan ainutkertaisesta ja herkästä nuoruudestani käyttäytymällä typerästi ja syrjimällä turhan takia.Älkää kiusatko toisia, vaikka ette kaikkia piirteitä toisessa syystä tai toisesta hyväksyisikään.
~ This is our only life, we are all special, respect each other~
Olen lapsesta asti ollut luonteeltani herkkä, hiljainen ympäristöä tutkaileva, uusiin tilanteisiin mukautuva ja muita miellyttämään pyrkivä.Enkä ole koskaan ainakaan tietoisesti kiusannut ketään, enkä koe semmoiseen mitään tarvettakaan, koska kasvatukseni ja ajatusmaailmani ei sitä hyväksyisi.Mielestäni jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja
omanlaisensa ulkoisista piirteisestä tai
luonteesta riippumatta.
Kiusaamiseni alkoi mentyäni ylä-asteelle, jolloin lähes kaikki luokkakaverit olivat uusia muutamaa henkilöä lukuunottamatta. Koin jo ensimmäisistä päivistä lähtien tiettyä vihamielisyyttä ja asennetta "miten me jouduttiin tämmöisten kanssa samalle luokalle". Aluksi tehdä tuttavuutta näiden uusien kavereiden kanssa, en kuitenkaan saanut vastakaikua, joten annoin asian olla. Kyseiset henkilöt vaan haukkuivat, nauroivat ja kuiskailivat keskenään.
Ollessamme seiskaluokalaisille tarkoitetussa discossa eräs tähän samaan porukkaan kuuluneista tytöistä repi hiuksistani selän takana, niin että niitä irtosi kasa. Käännyin ympäri ja näin tytön ja kavereiden ilkkuvan "anteeks." Luokkaamme ei ikävä kyllä syntynyt alun alkaenkaan kunnon yhteishenkeä, kaikki liikkuivat ja työskentelivät omissa ryhmissään.
Olin siis koulussa vanhan kaverini ja uuden porukan mukana, kunnes eräänä syksyisenä päivänä tapahtui jotain, minkä tulen aina muistamaan. Sain kuulla, etten ole sopivaa seuraa, koska olen jotenkin erikoinen tapaus, liian ujo ja hiljainen. Mitä?! Olenhan aina ollut hiljainen, kunnollinen sääntöjä noudattava oppilas jo ala-asteelta lähtien.Kauheinta oli kuulla tämä varsinkin kaverin suusta, jonka olin tuntenut jo ensimmäisiltä luokilta lähtien. Nytkö hän siis uskalsi sanoa tuon ja oli "susi hukkasena" pidätellyt sitä jo monta vuotta. Tiesin sen itsekin, etten ollut mikään seurankeskipiste ja etten pahemmin häirinnyt muita jutuillani, mutta kuitenkin osasin käyttäytyä ja olin ystävällinen.
Ilmeisesti kiusaajani levitti minusta ympärilleen perättömiä juoruja, koska en kelvannut enää kenenkään seuraan vaan jouduin kärsimään yksinäisyydestä.
Keväällä teimme luokkaretken, jonne en olisi halunnut osallistua millään ikävien kokemusten ja tunteen ettei minua siellä kukaan kaipaisi takia. Läksin kuitenkin matkaan, ja jotenkin selvisin siitäkin, vaikkei se mukavalta tuntunutkaan istua tuntikausia linja-autossa yhdessä kovisten kanssa, koittaen keksiä yhteistä jutun aihetta itseä julmasti satuttaneiden tyyppien kanssa. Tuijotin ulos ikkunasta ja nielin kyyneleitä, samalla miettien kuinka erilailla kaikki voisi olla.:-(
Kauan odottamamastani kevätjuhla päivästä en muista enää oikeastaan paljon mitään muuta, kun sen onnen tunteen kun sain päästötodistuksen käteeni aukaisin koulun ovet jättääkseni kurjan paikan taakseni,edes kylmä kevät sää ei pilannut tuota onnen tunnetta.
Mitä tästä kaikesta seurasi?
Näin jo useiden vuosien mentyä kiusaamisesta itsetuntoni on yhä alhainen pidän itseäni huononpana ihmisenä, kärsin ahdistuneisuudesta etenkin suurten ihmisjoukkojen keskellä, olen masentunut ja surullinen siitä, että kiusaajat onnistuivat pilaamaan osan ainutkertaisesta ja herkästä nuoruudestani käyttäytymällä typerästi ja syrjimällä turhan takia.Älkää kiusatko toisia, vaikka ette kaikkia piirteitä toisessa syystä tai toisesta hyväksyisikään.
~ This is our only life, we are all special, respect each other~
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei Iico!
Muaki on kiusattu kun olin peruskoulussa tosin se oli osittain fyysistä. mutta enimmikseen kiusattiin. Kerroin kaikesta rehtorille mutta rehtori ei osannut tehdä muuta ku viedä kummatkin osapuolet huoneeseen ja jututtaa kumpaakin osapuolta. joskus jälkiistuntoa kiusaajille.
Vaikka en ollutkaan ujo tuli siitä traumoja silti.
minulle sattui vain onnellinen jatko siihen kunnes löysín poikaystävän puoli vuotta sen jälkeen. Toivottavasti löydät rakkaasi joka saisi itsetuntosi nousemaan. Onnea elämälle
On muakii kiusattu tai ei varsinaisesti kiusattu vaan oikeastaan syrjitty koska oon niin kauhean ujo ja hiljanen. Oon nyt kasilla ja syrjiminen alko ku menin yläasteelle. Seiskalla ku olin nii mul ei ollu ketää kaveria ja olin yksin aina koulussa koska kukaan ei halunnu olla mun kaa, ku olin niin ujo...Ja nyt kasilla mul on ees yks kaveri jonka kaa mä oon aina koulus mut en kuiteskaa vapaa-ajal. Oon kaikki viikonloput kotona yksin kun ei se mun kamukaan haluu mun kaa olla. Mut mun pikkusiskol on niin paljo kavereita että sil on aina joku kaveri viikonloppuna mut mul ei oo...mut minkäs mä sille voin että oon syntyny ujona! pejantainakin aina toivon että olisi koulua että ei tarvisi olla yksin. Mua myös pelottaa että en ikinä löydä itselleni edes poikaystävää ja joudun elämään erakkona. Oon kauan aikaa ollu jo tosi masentunu ja oon harkinnu itsaria. Mitä järkee on elää jos ei oo ystäviä?mä oon täs maailmas ihan turha!
hei!! tuo on ilkeetä tiedän tuon omasta kokemuksesta että kuinka pahalta tuntuu katsella isosiskon kavereita ja nähdä kuinka hauskaa heillä on mutta ei itsellä ole ketään kaveria......ja tuohon että et muka löydä poikaystävää on täyttä puppua oon itekki ujo luonne enkä oo kovin puhelias mutta silti oon löytäny elämän rakkauden se saattaa kävellä vastaan milloin sitä vähiten odottaa.....;) ja itsari ei oo mikään ratkasu oon itekki yrittäny yhteensä 3 kertaa itsaria ja tulin siihen tulokseen että se ei ole ratkasu moni ihminen jäis kaipaamaan sua..... jos haluut puhuu ni mailata voit osotteeseen [email protected]
Surullista! Ujous varmasti haittaa elämää, mutta tiedätkö: se ei tee susta muita huonompaa. Kaipaat rohkaisua uskaltaaksesi tuoda esille sun myönteiset puolet. Sun itsemurha-ajatukset kertoo, että tarvitset apua. Toivottavasti saat vielä hyvän ystävän! Mäkin luulin, etten löytäis sellaista, mutta olinkin väärässä. Tsemppiä! :)
Hei "iico"!
Hiljaisuudessa ja herkkyydessäkin on hyvät puolensa. Hiljainen on usein hyvä kuuntelija, herkkä taas empaattinen. Mutta liian usein näistä ominaisuuksista joutuu kärsimään.
Surullista, että sua syrjittiin ja kiusattiin! Se oli sun kiusaajien häpeä, ei sun. Ethän tehnyt mitään, minkä takia olisit ansainnut jatkuvan huonon kohtelun. Tottakai sun kiusaajat puolusteli käytöstään sanomalla sua erilaiseksi, mutta olisiko kiva, jos me kaikki oltais samanlaisia? Ei olisi. Toisaalta sun kiusaajat oli vielä nuoria, ja niillä oli paljon opittavaa elämästä.
Olethan pystynyt avautumaan jollekin hyvälle kuuntelijalle? Ehkä päiväkirjan kirjoittaminenkin auttais.
Ajan kuluttua nuo muistot ei ole sulle enää noin kipeitä. Toivottavasti saat itsetuntosi takaisin!