Mä ja mun jätkä, rakastettiin toisiamme ihan älyttömästi...tai ainakin niin mä luulin!Se tuli joka viikonloppu mun luo 200km päästä...ja sano mulle monta kertaa että mä oon sen kohtalo...me koettiin kaikki yhdessä ilot ja surut, sitten tuli se maanantai aamu, mä kirjotin mun rakkaalle, että ollaan oltu tasan 6kk yhdessä, se soittaa ja sanoo, että ehkä olis parempi pitää taukoa ja se sano vielä, että se rakastaa mua, eikä vois ikinä ottaa ketään muuta!!!Heti sen jälkeen tuli viesti, että en voinu puhelimessa sanoa, että halun olla vapaa...mä itkin ja itken vieläkin, että miks just minä, en mä ikinä löydä niin täydellistä enkä voi ikinä rakastaa ketään niin paljon!!!Voitteko kertoa, että miks ihmiset tekee tällästä?!Uskoin, että se välitti= (!!!Eikä mitään haukkumis viestejä...mä oon aivan rikki, kukaan ei voi tietää mitä mä tunnen...mutta kirjotelkaa jos on melkein samanlaisia tapahtunu omalle kohalle ja miten te ootte selvinny erosta, ja kuinka kauan siihen menee?
Rakastunut...
*~Crying angel~*
4376
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lyhyesti: Parin vuoden päästä nippa nappa muistat koko kundia,
vaikka nyt tuntuukin että hän oli se ainoa oikea. Niin se ihmisimieli vain toimii...
Jep. Tää on tuttu fiilis. Oireita on muunmuassa:
* kaipaus
* onnellisuus (kun miettii mitä on koettu)
* ahdistus
* yksinäisyys
* pelko yksinjäämisestä
* viha (prkl, vielä mä sulle näytän.)
* itku
* heikko itseluottamus
* huono keskittymiskyky
* mustasukkaisuus (kenenköhän kanssa se on?)
* kauneus ja vetovoima katoaa toisista ihmisistä
täysin.
Aika parantaa haavat, muuta keinoa ei ole. Tilapäistä apua saat:
* puhumalla asiasta/tunteistasi
* itkemällä
* täyttämällä mielesi muilla ajatuksilla. Tämä
varmaan tuntuu vaikealta, mutta esim.
matkustaminen auttaa.
* pitämällä hauskaa :) Saattaa tämäkin
tuntua vaikealta, mutta kokeile kaatokänniä...
Alkoholia ei tietenkään pidä ottaa suruun, mutta
satunnainen sekoilu auttaa kummasti.
* pitämällä yhteyttä kavereihisi.
Viimeksi olen nähnyt kyseisen henkilön ~7kk sitten, ja vieläkin ajattelen häntä päivittäin. Itku on mennyt kokonaan pois, kaipauksesta on jäljellä kolmasosa pahimmasta. Muut tytöt/naiset alkavat taas vaikuttaa vetovoimaisilta.
Ja tiedätkö mitä, tämän kokemuksen jälkeen olet huomattavasti, noin 16 ja ½ kertaa entistä vahvempi. Nyt tiedät miltä rakastuminen tuntuu, ja rakkauden kaipaaminen. Ei elämä olekkaan niin yksinkertaista: Unelmien prinssi saapuu ja blaa blaa.
Juu ei. Kun seuraavan kerran huomaat ihastuvasi (ja sitten rakastuvasi), ajattele myös järjellä, ei pelkästään tunteella. Huomioi olosuhteet. Ajattele seurauksia: "Jos antaudun tunteelle, otan samalla tietoisesti riskin siitä, että olen eron tullessa olen tuhannen p#!@un päreinä."
Parempaan päin =)
Mä voin tietää mitä sä tunnet!Oon itse kokenu ton aivan saman tilanteen. Se sattuu tiedän sen. Mulla itsellä meni n.2 vuotta ennenkuin osasin rakastaa toista kuin sitä jätkää. Rakastan mä sitä vieläkin.. ja tuun varmasti aina rakastamaankin vähän jossain syvällä sydämeni sopukoissa. Sun täytyy antaa itselles aikaa. vain ja ainoastaan se voi parantaa sun sydäntä.
*hali* koita jaksaa!:)
Jos tahdot niin voit minulle kyllä mailata, oon valmis kuuntelemaan...
[email protected]
Toi sun juttu oli ihan niin kuin mä oisin sen kirjottanu. Mä seurustelin itteäni vuotta vanhemman jätkän kans paria viikkoa vajaan vuoden, me oltiin onnellisia yhes, näytti ettei mikään ois voinu erottaa meitä, mä luulin etten mä ikinä pystyis rakastamaan ketään muuta. Jätkä oli mun vanhempienikin lellikki, se kävi meidän kans ulkomailla ym. Mä olin niin onnellinen, vai olinko? Ehkä mä en tienny et mä en ollu onnellinen...mä en osaa sanoa. Meillä oli 230km välimatkaa(ei mitään nettilovea). Mä iloitsin jo etukäteen kun meille oli tulos vuosi täyteen, sitten tämä jätkä kysy et mitäs jos pidettäis meidän suhtees hiukan taukoa. Se sano et se haluis olla viä kerran elämässänsä vapaa ennenkö rupee suunnitteleen vakavampaa. Me sovittiin et ollaan eros kaks viikkoa. Mä odotin ja odotin. Soitin tälle jätkälle kahen viikon jälkeen ja tää sanoi et ei oo viä valmis seurusteleen uudestaan. Mä odotin taas. Tämä jätkä muuttui ihan oudoksi, ei enää ystävällisiä sanoja, ja sit mä kuulin et sillä oli uus muija, se siitä "vapaana" olemisesta. Se sattui, voitte kait uskoa? Se sattui kauan, tod kauan! Mä menin elämässäni alaspäin, mä rupesin juomaan joka viikonloppu itteni humalaan ja aloin harrastaa irtosuhteita,vain rtosuhteita siksi, koska jokaista jätkää mä vertasin mun exääni ja niiltä jätkiltä puuttu aina jotain mitä mun exällä oli, siitähän seuras heti lähtöpassit jätkälle kuin jätkälle. Mä halusin vain mun exäni takasin. Mä olni totaalisesti niin maassa, äitini huomas viilletyt jäljet käsissäni,hän toimitti mut psykiatrille. Muhun koski tämä ero niin paljon, että mä sorruin bulimiaan. Mä oon aina ollu tod herkkä ihminen (mm.ala-asteella mua koulukiusattiin, josta mun itseluottamus ja itsekunnioitukseni laski järkyttävästi)ja mä aloin syyttää itteeni kaikesta,ihan kaikesta! Mä olin ihan raunioina...ja sellasta mä en toivo ikinä kellekkään muulle! Mä en muista selvästi sitä väliaikaa mikä oli sitten tämän e.m jälkeen ja tämän nykysen ajan välillä. Nyt mä kuitenkin löysin vähän yli 4kk sitten tod mukavan,komean sekä hauskan tyypin, ihan sattumalta kaverin kautta. Tämä tyyppi on ensimmäinen joka sai mun sydämeni pauhaamaan samalla tavoin kuin exäni. Se mun exäni jopa soitti mulle sinä iltana kun aloin seurustelemaan tämän uuden jätkän kanssa, mä annoin exälleni pakit! Mä en voinu itekkää uskoa sanojani todeksi, mä taisin vain jotenkin sydämessäni tietää, et tämä uus jätkä mun rinnallani olis mulle Se Oikea...Tai no eihän sitä kukaan ikinä tiedä onko se vierellä kulkeva kulta Se Oikea vaiko ei..Kohtalo kuitenkin tuntuu puuttuneen peliin. Mä olen nyt tosiaan seurustellut tämän jätkän kans yli 4kk ja olemme tod onnellisia. Mä voisin kuvitella tällä hetkellä olevani jopa onnelisempi tässä suhteessa kuin exäni kanssa. Mä toivotan kaikille tsemppiä ja lähetän hurjat virtuaalikarhuhalaukset jotka ovat kokeneet saman. Älkää luovuttako! Muistakaa, että teillä on ympärillä ihmisiä jotka välittää teistä. Mä tyhmä en ite tajunnu silloin eron sattues et oisin voinu puhua siitä jollekkin, vasta äitini toimitettua mut psykiatrille, musta tuntui niinku raskaat painot ois tippunu mun hartioiltani pois. Älkää jääkö yksin, aina on joku joka välittää...