Kun esi-isämme leikkivät metsässä, niin kaikki vaatteet kostuivat aina pahoin.Väinämöinen ja Aino nukkuivat ruohikossa sylikkäin ilman suojaa.He makasivat minne menivat aivan maassa.Kalevalaisen tavan mukaan heidän piti tunnustaa toisilleen rohkeita tekoja ja toteuttaa niitä. Peli jatkui pidempään kuin yksikään kuolevainen jaksa, sillä molemmilla oli taivaalliset suojukset, joiden sopiminen oli ammattilaisten työtä.
Väinämöinen huusi virttä niin paljon, että Aatamin omena putosi Ainon päälle. Aino otti omenan kahden käsin ja puristi. Käärme oli pitkä ja jumalaisen siksakkikuvioinen. Aino sylkäisi omenan pääle ja putsasi kunnolla ympäri ämpäri. Hän melkein puraisi siitä, sillä oli niin innoissaan, mutta Väinämöinen lempeästi käski laittaa pikkutaskuunsa, jossa se saisi olla vähän aikaa. Ainoa kikatti ja hän aivan ihastuksissaan punastui, joka paikalta. Väinämöinen harjasi Ainon hiuksia ja sanoi: Rakastettu olkoon kanssasi. Aino huokaisi syvään ja pomppii riemuissaan Aatamin omena mukana. Plötsis, plötsis Suomen rämeet ikimärät. Koskaan ei muutu mikään. Vaatteet ovat yhtä märät kuten aina.
Väinämöinen huusi virttä niin paljon, että Aatamin omena putosi Ainon päälle. Aino otti omenan kahden käsin ja puristi. Käärme oli pitkä ja jumalaisen siksakkikuvioinen. Aino sylkäisi omenan pääle ja putsasi kunnolla ympäri ämpäri. Hän melkein puraisi siitä, sillä oli niin innoissaan, mutta Väinämöinen lempeästi käski laittaa pikkutaskuunsa, jossa se saisi olla vähän aikaa. Ainoa kikatti ja hän aivan ihastuksissaan punastui, joka paikalta. Väinämöinen harjasi Ainon hiuksia ja sanoi: Rakastettu olkoon kanssasi. Aino huokaisi syvään ja pomppii riemuissaan Aatamin omena mukana. Plötsis, plötsis Suomen rämeet ikimärät. Koskaan ei muutu mikään. Vaatteet ovat yhtä märät kuten aina.
Vastaukset 6
Vanhimmat
2. Aino ja Väinö Puussa
Väinämöisen ikähaarukka oli aivan muuta, mitä kuvitella saattoi. Hän oli voimissaan täysteho päällä ikuisesti ajasta ja paikasta riippumatta. Hänen mielittynsä oli vetovoimainen Aino. Yhdessä he valloittivat kukkuloita, metsikköjä, soita ja mäntyurhoja.
Kerran Aino kiipesi puuhun. Väinämöinen kulki alitse ja huomasi pusikon heiluvan. Välistä pilkahti vaaleanpunainen kuin ruusu Aino. Aivan innoissaan Väinämöinen rapsutti pätkää ja heitti sydämmensä puuhun. Ainon lautaset oli siberiankuusen siemeniä varten. Väinämöinen ihasteli niiden kauneutta ja lempeällä karhealla miehen kädellä siveli niitä kuin alkupääomaa. Aino oli tyytyväinen, että Väinämöinen tykkäsi. Hän kanssa leikitteli niillä ja laittoi suuhunsa.
- "Aino, miksi olet niin aurinkoinen!?" Väinämöinen lauloi.
- "Koska sadepisarasi saavat minut hyvälle tuulelle", Aino kaikuili.
- "Voi Aino rukkanen, saat minut vanhan miehenalun täysin pökerryksiin".
Väinämöinen jyyskytti puuta kovalla otteella, että Ainolla oli pitelemistä. Hän melkein kaatui, mutta sai otteen Väinämöisen kepistä. Hän puristi jalat kepin ympäri ja vinkui metsän hengille täyttä kurkkua, jonka jälkeen Väinämöinen ojentui täyskäännöksessä, osuen koloon, josta ei puuttunut oravan varastoja. Aino katsoi ihmeissään miestä, että hyi sinua vanhusta, kuinka ryöstit pesän. "Ei hätää", lauloi Väinämöinen, jos tää menee kurkusta alas, niin varmaan, menee muukin tässä Suomen maassa, kun on nälkä.
Aino tunnusteli siemenen itua, joka erottui muista, mutta se oli niin kovaa, että piti repiä sitä. Työ oli vaativaa eikä sovi heikkohermoisille. "Miten tää voi olla niin vaikeaa!" huohatti Aino. Hän halusi lisää ja lisää metsän antimia, johon Väinämöinen lauloi, että ei pidä olla liiaksi ahne. Hän suurella mutta lempeällä kädellään kiristi männyn nupukkaa ja vähän leikitteli sillä, sillä tuloksella että Ainon suihkulähteet kuuman auringon alla kostuttivat nurmikon kymmenen metrin säteellä. Aino silmät pyöreinä veti kepista ja yritti lyödä Väinöä, että äläpäs sinä siinä! Väinämöinen nauroi hekumaa, riisti Ainolta kepin ja työnsi sen syvään onkaloon. Aino yskähti, sillä keppi onkalossa näytti ihan älyttömältä. Hän veti keppiä kädellä edestakaisin, mutta keppi oli jäykkänä. Väinämöinen veti kanssa, mutta se oli kuin liimautuneena. Vielä hetken he uurastivat, jonka jälkeen makea mesi valui kaikkialle. Ampiaiset, jotka haistoivat ryöstön, parveilivat konsanaan. Väinämöinen viis veisasi ampiaisista ja jatkoi jyyskyttämistä, johon Aino väsyneenä ehdotti laskeutumista.
Pari käveli kotiin, mutta päivän uurastus kävi todesta ontuvissa jaloissa. He majoittuivat Noita Akan majaan, tietäen, että noita palaisi pian. Väinämöinen urhea vanhan miehen alku oli uudistunut uuden majapaikan myötä.
3. Aino ja Väinö Noidalla
Aino nukahti hetimiten. Ulko ovesta astui Noita Akka. Katseet kohtasi. "Auta!" sanoi Väinämöinen. Noita Akka antoi sieniä. Väinämöinen tulistui ja kylmettyi, tulistui ja kylmettyi. Vapisi ja menetti tajunsa. Väinämöinen heräsi alastomana ulkona puun alla. Hänen päällään istui Noita Akka ja manasi. Lämmin neste valui alta Väinämöisen päälle. "Tuoksuu kuin...." halusi kertoa Väinämöinen. "Toitsä makkaraa?" Akka huusi. Hän runttasi kovaotteisesti, että valot syttyi. Silmissä hänellä oli sellainen raivo ja kaiho, että piti etsiä vertaansa. Väinämöinen katseli noita roikkuvia ympyrämuotoisia talismanneja ja medaljonkeja, joita Noidalla oli symmetrisesti aivan Väinämöisen silmien yläpuolella. Mene ja tiedä Noidan aikeista. Noita puri makkaraa vimmatusti. "Ai, kun koskoo hyvin Noita!" huusi Väinämöinen Ikivanha Hyvätekijä. Akka vain jatkoi makkaran parissa. "Kirottu Akka" huusi Väinämöinen kauhuunsa. Noita uurasti pisteeseen, että melkeinpä paloi poroksi ja kylmävaahdot tippui maahan. Akka väsyneenä hengitti rauhattomasti, mustat hiukset laskeutuivat kuin käärmet. Noita nauroi hekutti ja maiskutti huuliansa makkaraa vailla.
"Maista sinä" sanoi Väinämöinen. Akka nielasi sienen, joka oli kostutettu noitahulluttelun ilmapiiriin.
Yhtäkkiä Väinö tarttui hiirulaisesta aivan tässä jalkojen alla. "Hei karvaotus kaipaisitko lämpöä?" Väinämöinen puhalsi sitä lämpimällä henkäyksellään ja sivelli lempeästi puun oksalla, josta hiiri paisui oikein mukavan pörröisen kokoiseksi. "Oletpa sinä tulinen luonne senkin kipinä! Tulepas tänne". Väinämöinen silitti uutta kaveriaan. Hiirulainen aukaisi suunsa leveästi. "Ota tästä" Noita tokaisi ja ojensi Väinämöiselle mehtä kupissa. Väinämöinen ruiskutti hiirulaisen päälle ja juotti sille myös mahlaansa, jota oli aina varalla. Noitaa nauratti kauhiasti, hän kikatti kuin pikkutyttö. Ei se niin pelottava ollut. No, sen Väinämöinen tiesi jo . Noita veti hiirulaisen aivan makaavan Väinämöisen nenän eteen. Väinämöinen pörrötti eläintä perunanenällään ja pussasi kuin oikeata lemmikkiä. Niin hauskaa oli. Hiiren viikset oli pystyssä ja korvat sojottivat kuin kaikuluotaimet tai simpukat. Turkki oli mustaa, mutta masu punertava. Väinämöinen silitti masua ja siitähän se lempeä otus tykkäsi! Se levitti jalkansa ja antoi miehen hieroa. Väinämöinen hieroi joka kohdan ylhäällä ja alhaalla, mutta erityisesti kaulan seudulla, sillä pörräpää tykkäsi siitä kaikesta eniten.
Akka sillä aikaa istui silmät suljettuina auringon lämpimien säteiden alla, nauttien olostaan.
Väinämöinen nousi. Noita mumisi itsekseen hurmiotilassa. Medaljongit kimalsivat auringon paisteessa. Väinämöinen antoi hänen olla. Noita makasi vihreällä ruohikolla aivan lovessa kuin nuori peura. Väinämöinen katseli itsekseen. Hän meni makaa viereen. Hän pussasi medaljongin kunnioittaen Noidan syvää lovea. Hän pussasi toista antaen Noidalle ikuista muistoa. Noidan iirikset välähtivät ja hän kiljasi kuin lintu. Väinämöinen tartui Noitaa vyötäröstä ja käänsi kyljelle. Hän työnsi sormellaan akan suuhun rauhoittavaa yrttivoidetta ja hieroi alaselkää pyörivin liikkein aina reisiä ja pakaroita myöten, kunnes löysi Noidan kipupisteen. Liene Noidan vaikutuksesta, että Väinämöinen tunsi parantajan lahjansa. Hän asetti taskumatinsa kipupisteeseen ja paineli varovasti. Tarkoitus oli häivyttää pahat henget ja aikaansaada perusparannus. Taskumatin pää kiersi pehmeää kehoa vasten ja aiheutti värähdyksiä. Noita oli hiljaa, mutta liikkeet olivat selkeästi hänelle mieleen. Syvällä lovessa oli hienoa matkustaa ja olla. Matka ei ole pitkä eikä pieni. Hän joka on kokenut, sen tietää. Se voi olla kuumakostea Amazonin viidakko, se voi olla rakkauden planeetta Venus, se voi olla Suomen kesäinen suo. Sellainen rauhoittava ja lämmin, kotoisa ja kostea, sellainen, jossa jaksaisi olla aina ja jota ei halua jättää. Väinämöinen Ikitietäjä sanoo, että kun makaa suossa, niin turpoaa ja kun makaa pitkään, niin turpoaa mahdottomasti. Vanhat Henget kertovat, että Ihminen on alkuaan suosta. Purista karpalon marjaa kahdella sormellasi, pyöritä karpalon marjaa varovasti, pistä suuhusi, imeskele, niin se räjäyttää suuhun sellaiset terveelliset mehut, että keho on kuin Noidattu, niin hyvä se karpalo on. Suossa on paljon hyvää. Itikat ei syö, on lämmintä. Puuskuta oksia päälle ja nauti olostasi yhdessä kumppanisi kanssa. On ruokaa, juomaa - kaikkea. Laulaa hekumaa ja ylistyslauluja, huohota itseäsi loveen, balsamoi turveella ja suon maamehuilla. Tulee hiljaa aavistamatta järisyttäen, pölähdä suohon syvään, mutiin märkiin, luovuta neitsyytesi Tälle kaikelle!
4. Aino ja Karhu
Aamuisella Aino taaperteli metsään päivävalmisteluun. Hän laski alushousunsa ja istuutui, mutta jokin tökkäsi sinne alas. Aino halusi pompata pystyyn, mutta kaksi karvaista kättä puristi häntä kovin. Se on tervemenoa, ajatteli Aino.
Kunhan saan sen tikun tökkimästä minua alhaalta, niin minä näytän sille! Tikkuoksa vain työntyi syvemmälle ja pelonsekaisin tuntein Aino jotenkin alkoi rauhoittua, kunhan otus ei repisi mustilla kynsillään. Vastassa oli jotakin karvaista ja väkivahvaa. Se hengitti syvään ja äänekkäästi. Välillä se naksautti kieltä Ainon valkoiseen selkään ja kaulaan, repäisi pikkusen Ainon hiuksia ja nuuskii korvan takana, mikä kutitti Ainoa suunnattomasti. Kuola valui selkää myöten.
Ei, älä, otus! Ainoa kikatti kaikilla rintamailla.
Otus vähensi puristusvoimaa, mutta Aino ei vaan karannut. Aino istui istumistaan ja värähteli eurytmisesti. Otuksen ääni kuului korkeammilta nuotilta. Aino sulki silmänsä ja ajatteli välillä rakasta Väinöä. Aino siirsi otuksen käpälät, koska ne alkoivat puuduttaa, mutta sai ne ylös rintojen päälle. Hänen ei sovinnut rimpuilla, sillä otus oli vakavissaan ja sen hän tunsi aivan mainiosti! Hän yritti nopeuttaa jotenkin tilannetta, mutta metsän isännälle se ei sopinut. Mutta kyllä hän örisi ja läähätti, kunnes heitti Ainoa pusikkoon ja tarrautui taas takaapäin. Otus oli raskas ja yrittikö se nyt repäistä Ainoa todenteolla?! Otus riehui ja rimpuili kunnes kaikki oli ohi ja katosi niin yhtäkkiä kuin oli tullut.
Voi näitä varhaisia päivävalmisteluja! ajatteli Aino.
5. Yksinään Ainolla on kivaa
Istua kun saa lämpöisessä kesämetsässä hiljaa ja olla vain, niin kuin vanhat oikeat hyvät ihmiset ovat tehneet aina ja ikuisesti töiden ja vilkkaan elämän jälkeen. Minnekään ei kiirettä, aikomusta, eikä yhtään sieluntuskaa. Sellainen on Suomi aina ollut ja sellaiseksi vaaleaverinen Aino neitokainen haluaa.
"Ai, hittolaisen itikka! Yritätkö pussata kaulaan, senkin pirupiispalainen!"
Itikka inisi ja oli alkukesän ylikypsä Ainon vieraanvaraisen laiskasta istuskelusta. Itikkalainen hätälaskeutui punaista välkkyjen puiseen sileään oksaan.
"Tämä on minun, hyvä veli!" Aino inisi.
Hän piilotti oksasen peppunsa alle piiloon. Ainon rehevä viaton takapuoli oli aistillisen epämukavan vaivautunut, istua kovalla puulla, mutta kun Aino sai itseänsä hallintaan, niin eipäs tarvinut inistä veli itikalle, vaan Aino ihan suloisen raukeasti puhalsi suojelijansa helvetin onkaloon.
"Ai kun kesä on ihanaa!" toisti Aino. "Suloinen ryöppy aivan kotinurkilla, istut vain ja nautiskelet, eikä hätää kenestäkään. Saa tulla ja mennä ja hihhuilla ihan itse. Aaah".
Peppu alkoi puuttua. Aino heittäytyi kuumenevan auringon säteissä ihan tulppaaniksi, kuin kuningatar keskellä ikuista täydellistä, voimakkaan nousevan nautinnon huippua. Tulipuinainen kukka tuoksui bergamontille ja kotileivälle. Tuoksu levisi ympäri seutua, pölyttäen maisemaa neitseelliseen symposiumiin, joista runoilijasirkat ja räkätit Suomen suvessa ylistivät ylitse muiden. Hyvä Aino!
Ruohikolla sai selkä venyä ja kieli painua multaan, kun nuori lehmätatti kutitti jalkojen alla viileästi ja märkästi, värisyttäen hitaasti selkää myöten ylöspäin, ja kostea tuore ruohikko kovetti ruskehtavia nänniä.
"Olen sama kuin maa, maasta tulin ja maaksi tulen. Ota minua! Ota nyt, korentoa!". Koivu pudotti lehtiä päälle, tatin satajalka kiipesi alastoman Ainon karvoja pitkin, eksyen matkalla ja hädissä työntäen päätä onkaloihin. Otsalle tuli hiki. Aino vaipui kesän unohtumattomaan suomalaiseen loveen, josta tuhanneet kirjat kertovat, tuhanneet laulajat laulavat, tuhanneet talvet kiiressä talvehtivat, kunhan saa yksinäisyydessä rakastella luonnon kanssa! On lehmätatteja, on puniikkitatteja ja herkkutatteja.
6. Kirje Ainolle
Ikivanha Tietäjä Suomen jäkälän kastelija ja mustikoiden kasvattaja, jolle ei tunnu päivää olevan pidempää eikä lyhyempää, istui juuri sopivasti, imeskellen viimeistä hapankorppua, Idän vaaroista pitkistä, kaupan retkistä imelistä, ystävistä kuumista aidoista, siellä Laatokan Pohjoispuolelta, jossa sydämmen tykytys kuuluu Pluton raja-asemalle ja peräkorville, alastomille totuuksille ja happamille lounaille yksin ja kaverin kanssa.
"Oi suvi Suomen läsnä, on helppo olla tääl'. Oi, perämetsän kansa, ei muuten eläiskään. On vettä kehon janoon. Ja marjoja on kuus', kun laitan
kaurapuuroon, on hyvä päivä uus'.
Kantele soi siimeksessä, mutta Väinämöiselle tuli suru. Mitäköhän Aino aikoo? ajatteli poppamies. Kirjoitan korentolleni kirjeen.
Puusta laskeutui tikka nokassa kaarna. Tuk, tuk kielioppi, tuk tuk riimut sopii, tuk tuk ämmäpuuro, tuk tuk kyrvän luulo. Ämmä sinne, ämmä tänne, anna ämmä, en mä anna. Koska voidaan, voida koskaan? Kaktus päälle perusvoidaan. Teetä kuppi suuri nuppi, tikka tukuttaa, sen hupi Väinämöisen kirjeen anto, eteentaakse lintusaako.
Väinämöinen väänteli kaarnuskaa. "Voihan Lalli Lestadiolainen! En voi tälläistä kirvettää rakastetulleni. Tikan eilinen aivotärähdys, arvasi Väinö. Hän otti suomalaisen teräspuukon, terästytti itkussa kovassa, kusessa lämpimässä, korvassa kutittavassa, nenässä vuotavassa, suussa ammottavassa ja suojuksessa hikijäätynessä. "Voihan sinua, Ainushka, koska me tavattiinkaan viimeksi, piimäkin alkui voitua, kaljakin alkoi koitua, koivetkin alkoi kolottaa, Väinökin alkaa molottaa. Voihan sinua Ainonen, perhana sinä ainainen, karhuksi muututko ilman, että Väinösi aistisi ilman, tuulessa viety on sanoma, hikinen otsasi panema, Ainushka häntäinen kettu, montako kesää viety, rannalla, suolla ja puussa Ikitietäjän luussa. Anteeksi annamme toisilleen, aikamme tuulella nähty, ilmankos sydäntä lämmittä, viimeksi Ainoa nähty. Hupsukka tiheä kuusi, seisooko vieressä minun, nupukka jokinen uusi, punoa kasseihin uusi, kirje ja lahja, et' tulkaa, sinä ja käki uikaa, kellosta vasenta laitaa, taivasta illalla maitaan".
Tiputti Väinö kassiin partasta hius harmaa, tuoksuva pursulle balsamoitu, Sammottu salaisuus tämä. Rakastan, rakastan sinua! Kieli purppuuralla kostutti kassien munat, ottakaa oravat hurjat, latvojen raksujat lujat, Ainolle suoraan anto, pitää se saada näin sisään, kuin voitte vapaasti hassut, piruja Ainolle naittaa, kieliä korvista taittaa, lehtien poimuissa sulkea ja häntänne luissa se kulkea, viiksillä vaaleilla tukea, raaputtaa päätä ja lukea, mitä se Ainushka tyhmälä, tykkääkö Ainushka pohmelaa, kassista munia maistakaa, Ainoa munilla valakaa, hieroa pitää ja pompottaa, keho se kehoa rakastaa. Minä sen sijaan Väinönen, istun ja odotan päivineen, rauhaa on tullut sielulle, sisukas aivoni levolle. Tattista".
Näin päivä jatkui pois maailmanlaidassa Hämeessä.
7. Aino soittaa kulkuset, Väinämöisellä on haikeaa
Hämeen suru johtui Ainon poissaolosta. Väinämöinen kumartui poimimaan halkoa, kun Aino tarrasi takaa. Kulkuset kilahtivat kun halkoon osui ja niitä piti rauhoittaa. Väinö ojentui seinän viereen antaen Ainolle tilaa kulkusille. Aino soitteli melodiaa ulkomuistista ja niillä oli hyvä yhteissointu ennen illallista. Aino piteli kirveen varren edessään ja soitteli. Yläpuolella oli ammusreikä, Nuijasodan ja Antiikkiliikkeen ajoilta. Reikä oli pitkään käyttämättä ja kun reikä on pitkään käyttämättä, niin talo homehtuu, kuten usein kävi, kertoi Väinö. Kumminkin Aino työnsi kirveen vartta onkaloon. Piti vähän voimakkaasti kiertäen edetä aluksi. Kirves jäi roikkumaan ja Aino pyyhkii pölyt kulkusista, jotka saivat uutta eloa. Ne kimalsivat kullankeltaisesti ja ääni tallessa. Ne soivat kun veti pätkästä ja kulkuset löivät yhteen. Pätkä oli ikivanhaa pyökkiä Joensuusta ja oli patinoitunutta sileäpintaista, jossa näkyi puun kauniita juovia. Pätkän pää oli pyöristetty ja näpsäkkään tarttuva, että käsi pysyy reilussakin vedossa. Väinämöinen ahersi suunnittelleen juuri haluamansa pätkän, jotta se sopisi täydellisesti yhtä lailla Ainon vedettäväksi. Hän mittasi Ainoa ja laskeskeli kuin Galilei, joka todisti, että Maa kiertää Aurinkoa.
"Vedä lisää" neuvoi Väinö.
Aino alkoi laulaa ja suomalaisella ahkeruudella musisoida. Toisella kädellään Aino putsasi ammusreikää yhtä suurella taitavuudella.
"Tänään on suuri päivä. Minusta tulee vahva, kansanjuhlan Sammon päivä, jota mielessäni muistan aikojen takaa. Tao Sampoa, Aino, niin parhaalla tavalla kuin saat, sinä moni taitava piia. Pitää kuunnella miestä, hänen tunteitaan, aivan samalla tavalla kuin naistakin, sillä kukapa tässä Suomen Pohjolassa, olisi niin seurallinen minulle kuin sinä ja pari tonttua. Kullervo on poissa, Noita läksi hiihtää. On vain sinä ja minä, Aino. Vedä kulkusia niin kuin osaat".
Väinämöistä hikoilutti takavuosien kaiho oikein reippaasti.
"Minulla on harmaa tukkaa", Väinämöinen harjasi sitä ja asetti partaansa kauniiksi. Vanha olen, mutta sisältäpäin oikein nuori. Tykkääkö Aino minusta vielä? Lähteekö Aino nuoremman perään?"
Väinämöinen löi kirveellä halkoa. Kirves ei uponnut.
"Teroitan kirveen ja tulen sitten!" huusi.