En kestä sitä tunnetta, jonka minussa nostat pintaan. En jaksa esittää iloista ja avointa ja ystävää, kun se mitä tunnen, on kuitenkin paljon, paljon syvempää.
En halua lisää näitä iltoja ja öitä, kun kadun sitä, miten hetkeksi rohkaistuin ja melkein kerroin sinulle tunteeni. Varmaan tajusitkin tunteeni, sillä taisin tehdä sen aika suoraan. En halua sitä pelkoa, joka tulee siitä että torjut minut, ja minun on selviydyttävä pudotuksestani yksin.
En oikeastaan edes halua tietää, mitä minusta ajattelet, mitä tunnet tai et tunne. En enää tahdo kantaa yksinäni tätä salaisuuden verhoamaa tunnetta sisälläni.
En halua lisää näitä iltoja ja öitä, kun kadun sitä, miten hetkeksi rohkaistuin ja melkein kerroin sinulle tunteeni. Varmaan tajusitkin tunteeni, sillä taisin tehdä sen aika suoraan. En halua sitä pelkoa, joka tulee siitä että torjut minut, ja minun on selviydyttävä pudotuksestani yksin.
En oikeastaan edes halua tietää, mitä minusta ajattelet, mitä tunnet tai et tunne. En enää tahdo kantaa yksinäni tätä salaisuuden verhoamaa tunnetta sisälläni.
Vastaukset 34
Vanhimmat
meillä taitaa olla kaikilla kokemuksia kun olemme ihan "hullun rakastuneita" heteronaiseen. Se syö yöuniä.., eikö vaan?
Lebiksiaä on niin vähän ja kun se kolahtaa niin se kolahtaa.. on se sit hetero tai ei. Ikävää vaan, kun ei saa vastakaikua : Otan osaa..
Torjumista kai me kaikki pelkäämme, minä ainakin. Joskus jopa niin paljon että tuhoan suhteen ennen kuin se kunnolla alkaakaan.... torjuntaa on niin vaikea kestää.
Mutta se on vain osa elämää. Joskus sitten tuleekin vastaan se ihminen joka ei torju, jota me emme torju vaan otamme avosylin vastaan. :D
Niin. Joskus tuntuu, että on vaarallista tuntea niin voimakkaasti ja ottaa se riski, että putoaa ja "menettää kasvonsa", jos ei ole kuitenkaan sen julkisemmin valmis sisintään ja tunteitaan esittelemään. Mutta kun tuntemattakaan ei voi olla, ainoastaan toistuvat pettymykset saman ihmisen kohdalla, mahdottomuuden hyväksyminen - lopulta - se voi ehkä saada tunteet katoamaan.
On vain niin viiltävän henkilökohtaista paljastaa toiselle itsestään jotain, mikä itsellekin on monimutkaista. Ja huomata, ettei saa vastausta...
Minä kerroin aika vasta pitkäaikaiselle ihastukselleni missä mennään. Emme edes tunne kovin hyvin, mutta jotain sellaista hänessä on aina ollut joka kääntää pääni ja saa sydämen hyppäämään kurkkuun. Tiesin kyllä ennestään hänen olevan hetero enkä kuvitellutkaan saavani vastakaikua, mutta onneksi hän otti asian erittäin hyvin. Mutta se hemmetin kasvojenmenetys, aina kun olen nähnyt hänet sen jälkeen, toivon että maa nielisi minut ja olen niin vaikeana ettei mitään järkeä. Naurettavinta asiassa on se että omassa päässähän ne häpeän tunteet ovat, on minuunkin ihastuttu ja se on myös kerrottu, enkä ole sen jälkeen suhtautunut mitenkään omituisesti/säälivästi/ylimielisesti tms. ihastuneeseen. Harvemmin muutkaan suhtautuvat niin, suurinta osaa asia ei edes hetkauta millään tavalla alkuhämmästyksen jälkeen.
Häpeämisreaktiota lukuunottamatta asian kertominen oli muuten minulle vain positiivinen kokemus, olen pääsemässä pikkuhiljaa eroon tästä toivottomasta ihastuksesta. Nyt kun saisi vielä juteltua kyseisen tytsyn kanssa asian läpi niin etten enää halua vajota maan alle hänen kävellessään vastaan, onneksi hän sanoi että on valmis juttelemaan heti kun minä olen. Pisteet siitä hänelle.
Pointti tässä vuodatuksessa taitaa olla että itse me ne suurimmat muurit itsemme ympärille rakennamme. Ja yleensä vielä ihan turhaan. Mitä järkeä on lopulta edes rakentaa niitä muureja, kun ainoa mitä siitä seuraa on se että jäämme vangiksi niiden sisään?
I´ve got mad about her
sad about her
Lord I can´t be glad without her.
I´m not first on her list
I´d never be missed
I wish I had dime for every girl she´s kissed.
I swear
I´d be a millionaire!
She´s just an ornery sort of girl
and yet I´ll love her till I die
Poor me!
Wanhan bluesin siivittämänä: tsemiä! :)!
mikäs tää biisi on? Kenen? Aika osuva :7 Paitsi että minun kaukorakkauteni ei ole tainnut tyttöjä pussailla. Suoraan sanottuna minua hävettää edelleen lähentyminen, jonka häntä kohtaan varovasti tein. Nolottaa aivan suunnattomasti ja muutenkin puristaa, mutta ehkäpä aika auttaa. En kyllä tiedä miten kauan pitää odottaa. Ihana huomata kuitenkin, miten monta muutakin "onnetonta" kohtalokaveria täällä on.
Se nyt vaan on niin et kun rakastuu ni rakastuu.
Tunnustat tai et sitä kohteelle, ni sydän tuntuu pakahtuvan ja ajatukset pyörii vain ja ainoastaan siinä yhdessä asiassa. Ikinä en vaihtais pois omaa kokemustani rakkaudesta, ihanaa lempeää polttavaa, ja niin tuskallista. Nyt jo unohtunutta, niin käy myös sulle.
Sinähän kirjoitit kuin suoraan minun sydämestäni. Olen jo muutaman kerran melkein tuonut asian kokonaan julki, mutta sitten aina peräännyn. Monta kertaa olen kuvitellut, että hän tietää, mutta pahinta on, että toisen ajatuksia ei voi lukea. Ja kyllä hän sen kestäisi, ja ottaisi varmasti hyvin, mutta silti... Minua pelottaa että ystävyytemme laatu vain muuttuisi. Tai sydämeeni sattuisi lisää.
Äh, ihanaa vain, että joku muukin on samassa tilanteessa. Ja hassua, että niin kovin samassa. Mistä kummasta se johtuu, että jotkut ihmiset vain aiheuttavat toisessa sen mitä aiheuttavat?
Tiedän, todellakin tiedän, mistä puhut.
Nim. Omakohtaisia kokemuksia
Aina jaksan ihmetellä sitä, miten voimakkaasti ihminen voi toista ihmistä kohtaan tuntea. Ja miten epätoivoiseksi joku onneton rakastuminen olon tekeekään.
Itse olen jo muutaman vuoden ajan ollut äärettömän rakastunut erääseen henkilöön, jota tuskin tunnen. Enkä todellakaan tiedä, mikä tässä ihmisessä on sellaista, joka saa polveni tutisemaan ja sydämeni hakkaamaan aina kun hän on läheisyydessäni.
Tämä ihastumiseni vaikuttaa käytännössä koko elämääni - koetan ehkäpä tehdä vaikutusta ihailemaani henkilöön, tosin tuloksetta. Tuskin hän tietää edes minun olevan olemassa!
Ja hauskinta kaikessa on se, että TIEDÄN mahdottomaksi sen, että meillä voisi ikinä olla "mitään". Se on kamalaa.
Voimia!
on ystävä, jonka kanssa tahtoisin olla muutakin kuin ystävä. Hän seurustelee miehen kanssa, mutta silti toivon...ja toivon...ja toivon..ja odotan.
Minulla on päinvastoin tällainen tilanne: seurustelen miehen kanssa, mutta olen rakastunut naiseen, joka ei tiedä tunteistani. Koko ajan palan halusta kertoa hänelle, mutta en uskalla.
Meitä on siis monia. Hyvä tietää, viime päivänä minusta on tuntunut, kuin olisin yksin maailmassa ajatusteni ja sekavien tunteideni kanssa. Älyttömintä tässä on kai se, että toisinaan rohkaistun vähän hänen kanssaan, ja kun en saa selvää vastausta, tai tunnen itseni torjutuksi, alan taas kätkemään tunteitani. Koen tilanteen niin kiusalliseksi, että alan miettiä pakotietä ja tekosyitä hänelle peittääkseni tunteeni...ettei mitään muka ole ollutkaan.
Pitäisi olla niin vahva, että ettei yrittäisi alkaa vetämään sanojaan ja tekojaan takaisin, muka väärinymmärryksenä tai jonain. Pitäisi seisoa suorana ja vahvana, omana itsenään vielä silloinkin, kun huomaa, ettei vastakaikua ole, ja vaikka itse paljastin sisältäni jotain niin henkilökohtaista ja satuttavaa. Siihen vahvuuteen on minulla vielä pitkä matka.
Olen tavannut elämäni naisen. En vain ilmeisesti koskaan saa hänen kanssaan jakaa elämääni. Hän on ihana ja suloinen. Hän täyttää ajatukseni päivin ja öin. Tapaan hänet aika-ajoin ja olen päässyt lähellekin, lähemmäs kuin ikinä uskalsin toivoa.
Välillä hän on kuin tuntisi samoin. Ja sitten taas vetäytyy kauas muurin taa.
Hän ei halua kuulla kuinka häntä kaipaan ja haluan. Mutta ei myöskään halua, että menisin pois. Juuri kun saan mieleni rauhoittumaan ja ajattelen, että nyt otan etäisyyttä, hän tulee ja tekee jotain ihanaa. Ja saa mut uskomaan, että ehkä sittenkin... Mutta se menee aina ohi. Ja putoan syvään kuiluun josta en edes tahdo ylös toisinaan.
Miksi mun piti ikinä tavata hänet? Miksi mulle näytetään, että se täydellinen, oikea ihminen on olemassa, mutta ei sittenkään mua varten.
"Miksi mun piti ikinä tavata hänet? Miksi mulle näytetään, että se täydellinen, oikea ihminen on olemassa, mutta ei sittenkään mua varten."
Naulankantaan. Juuri tuolta minustakin tuntuu. Miksi piti tavata juuri sellainen ihana ihminen, jonka kanssa yhteinen tulevaisuus on kuitenkin täysi mahdottomuus.. :(
ajatellut että kyseinen henkilö tahallaan tekee niin? Haluaa pitää sinut tilassa joka imartelee häntä. Kaikkihan me halutaan olla jonkun suurin ihailun kohde ja voi olla houkutus pitää toinen koukussa.
Voi, on niin outoa että niin moni on kanssani samassa tilanteessa. ja välillä minusta jopa tuntuu, että joku näistä tytöistä olisi juuris se yksi. mutta ei, ei hän kirjoittaisi tunteistaan tänne. Hän saattaa kyllä ajatella, mutta ei kirjoita. ei ainakaan enää.
Olet oikeassa, voihan se olla niinkin, että käyttäytyminen on tiedostavaa. Ja kyllä, jopa minäkin teen sitä joskus. Sehän on vain ihanaa, kun joku riutuu vuoksesi(?)
Äh, vaikeaaaaaaa.
Niin... mielessä on käynyt tuokin. Enkä ihmettelisi josko siinä olisi jotain perääkin. Mutta itse näissä tunteissani en ilmeisesti halua nähdä asiaa niin. Ja tässä roikun, kunnes putoan sen viimeisen kerran.
Onneksi teitä on muitakin olemassa... Ajattelin jo, että mulla täytyy päässä heittää ku tunnen niin helkatin paljon naista kohtaan, jolta en saa vastakaikua (en toki torjuntaakaan). On kuin nää tunteet eläis ihan musta riipumatonta elämää ja riepottelis mua ihan sinne tänne. Hitto, että pitää elää tietosuudessa, että tässä maailmassa elää nainen, joka olis niiiiiin täydellinen mulle kaikilla tavoin!
Miten tää voikin olla näin toivotonta...
Älkää hyvät tytöt roikuko noissa heteroisssa.. ei niitä saa. Meitä toisia naisia rakastavia kyllä riittää.. :)Älkää roikkuko toivottomuudessa.
Ei voi auttaa.
Ei tunteilleen voi mitään. Ja siinähän se jutun juju piileekin: Toivon niin paljon, että voisin "kytkeä ihastumisen pois päältä" ja uskon monen muunkin tällä palstalla kirjoitelleen toivovan samaa, mutta mahdotontahan se on!
Ehkä on vaan tyydyttävä omaan kohtaloonsa.
Tuo kuvaa aika hyvin minun rakkauselämääni, sillä erotuksella, että minä olen ihan tyytyväinen siihen, että näinkin hyvin menee.
mikäs sinut nyt noin apeaksi on saanut? =(
Jos tosiaan minulta kysyt, niin on tässä pahempiakin päiviä nähty. Nyt menee ihan hyvin. Minä olen sopeutunut omaan osaani. Ei tässä muuta. Kaikkea ei voi saada mutta elämä jatkuu... Pitää osata iloita myös pienistä asioista. Siitä, että hän vastaa puhelimeen, kun minä soitan... Hän ei lupaa sellaista, mitä ei pystyisi pitämään... Kerran kerroin hänelle, että välitän, olen rakastunut, mutta tuskinpa hän sitä muistaakaan. Se ei merkinnyt hänelle mitään. Minun unelmani menivät kappaleiksi, sydän myös. Se koski kovasti. Nyt on hyvin taas, sillä minä selvisin siitä. Toista kertaa en halua kokea ihankaan heti. En usko, että kestäisin sitä. Mutta ehkä sen aika tulee vielä joskus myöhemmin.
Sinua on tainnut kyllä elämä potkia aika pahasti.. =( Kiva kuitenkin kuulla, että siitä huolimatta jaksaa yrittää eteenpäin ja selvitä pahoistakin paikoista. Jaksamista sinulle jatkossakin, Klaudia.
Elämänkoulu on minua opettanut, mutta en minä ole sieltä vielä potkuja saanut! Voisit onnitella minua sen sijaan että säälit. Kiitokset kuitenkin myötätunnostasi. Kaikkea hyvää sinullekin!
niin ajatellutkaan, että olisit saanut potkut elämänkoulusta.. Sitähän kirjoitinkin, että on hienoa, kun jaksaa yritää eteenpäin ja selvitä pahoistakin paikoista. Se on aina kunnioitettava asia. Jotkut ihmiset eivät selviä ensimmäisestäkään vastaansa tulleesta suuremmasta surusta.
En minäkään ole kestänyt surujani ilman että ne olisivat vaikuttaneet minuun, ilmeisesti myös nagatiivisesti. Surullista sekin.
Täytyypi varmaan hieman selittää. Nykyään vain pistää silmään, jos jollain on paha/surullinen/tuskainen olo. En usko, että kukaan voi selvitä suruistaan ilman, että siitä jää jonkinasteinen jälki.
Itselläni on aika vasta ollut lähipiirissä itsemurha, joka ei johtunut edes sydänsuruista, vaan paljon "pienemmästä" asiasta (jos nyt toisen ongelmia voi luokitella pieniin ja isoihin..). Kukaan ei ole ymmärtänyt miksi sellaisen asian takia piti noin mennä tekemään.. Jospa tämä hieman selvensi sinulle, mitä tarkoitin sillä, että on aina kunnioitettavaa jaksaa eteenpäin. Joillakin kun loppuu jaksaminen aika lyhyeen.
Sitä ei tiedä, mitä toisen ihmisen mielessä voi liikkua. Jälkeen päin sitä ei aina saakaan tietää. Syitä voi vain miettiä mutta vastauksia ei välttämättä löydy, kun ei ole enää ketään kertomassa. Se on todella raskasta niille, jotka jäävät miettimään, olisiko itse voinut vaikuttaa asiaan jotenkin. Me ihmiset emme aina osaa emmekä tiedä kaikkea.
seurustelin ja luulin olevani onnellinen. Sitten näin yhden tytön baarissa ja sydämeni oli myyty. Luulin hänenkin välittävän minusta, toisin kävi. Lopetin toisen suhteen ja ajattelin panostaa tähän tyttöön kunnolla, pakit kuitenkin tuli. Olin ihan maassa ja luulin elämäni loppuvan. Käänsin asian itselleni kuitenkin voitoksi, nyt tiedän että on olemassa ihminen johon voin rakastua niin tulisesti/ sielun kumppani, ehkä se ei ollutkaan hän mutten enää tyydy mihinkään vähempään. Olen onnellinen opetuksesta, vaikkakin nyt yksin=)
Kuinka moni teistä uneksii olevansa mies ja valloittavansa rakastamansa heteron? Kysyn kun itse olen joksus sellaisessakin haavemaailmassa.. :)
En haluaisi olla mies missään tapauksessa. Naisena rakastan naisia ja niin sen tuleekin olla.
en todellakaan, vaan oisin toivonut että tuo ihminen olis tajunnut mitä menettää...=)
Minä putosin. Jotain katseessasi oli, joka kiinnitti minut sinuun. Toistuvasti. Ystävällinen kätesi ojennus, lämpö sanoissasi. Sinä veit, ja minä seurasin. Seurasin ja odotin, odotin yli sinunkin aikasi, maksoin sen pois omastani.
Minä uskalsin. Lähestyä sinua, ottaa askeleen, ojentaa oman käteni. Maailmani myllerryksessä odotin vastaustasi, etsin viestiäsi, odotin illan, seuraavan päivän, seuraavan illan. Ei mitään. Ei yhtään mitään.
Minä putosin taas. Revin irti itsestäni sen kuuman hohtavan langan, joka minua sinussa kiinni piti, revin sen irti väkisin, ettei se uppoaisi syvemmälle sydämeeni. Minä pakotin katsomaan sinusta poispäin, kääntämään katseeni.
Nyt olen pudonnut jälleen. Tänään, sisin jäätyneenä tunsin taas katseesi, lämmön hohteen, joka alkoi pistellä kylmyyttäni vasten. Näin, miten nojasit päätäsi kasilläsi ja katsoit minua. Kerran, toisen kerran. Kolmannen kerran katseemme kohtasivat. Katseesi teho ei ollut kylmennyt, mikään ei saanut jäätä sisälläni kestämään. Tässä minä taas olen, eksyneenä, valmiina mukaasi, voimattomana, jos vain taas ojentaisit kätesi.