Moi, täällä 19v poju stadist kirjottelee ajatukset kierrellen. En tosiaan enää tiedä mitä haluan elämältä, ja kaikki tuntuu tosi sekavalta ja surulliselta.
Läheisimmät kaverit ryyppä joka viikonloppu, ja minä urheilusta innostuneena en halua pilata tuloksia ryyppääällä, ja mielummin vietän viikonloput tyttöystäväni kanssa.
Mutta koko aika tuntuu vain enenmän ja enenmän että jään ulkopuoliseksi, niinkun jääkin. Joka päivä harmittaa ja nykyään jään mielummin yksin kotiin kuin nään kavereita, joita en suurilta osin enää edes tunne.
En malta odottaa että pääsen muuttamaan muualle tyttöystäväni kanssa, ja että pääsen tästä tietyst piiristä eroon. Mutta samalla tunnen pelkoa, että jäisin kokonaan yksin, kun on aina ollut sama porukka, ja että tulenko tai voinko löytää saman mielenkiinnon omaavia ystäviä?
Voiko taustalla olla jokin masennus? Välillä tuntuu että ei ole hyödyllinen maailmassa ja voisi lähteä pois vain.
Vai onko joku vanhuusnuoruuden kriisi?
Ystäviä löytyy paljon joiden kanssa urheilen yhdessä, samoilla mielenkiinnoilla, mutta en tiedä miten ystävyyttä saisi parannettua näihin henkilöihin? Päivittäin treenit yhdessä ja Whatsapissa puhumista, mutta siihen se suurilta osin jääkin.
Tunteita vaikea pukea tekstiin, toivottavasti joku ymmärtää tilanteen ja osaisi auttaa löytämään minut takaisin tielle?
Läheisimmät kaverit ryyppä joka viikonloppu, ja minä urheilusta innostuneena en halua pilata tuloksia ryyppääällä, ja mielummin vietän viikonloput tyttöystäväni kanssa.
Mutta koko aika tuntuu vain enenmän ja enenmän että jään ulkopuoliseksi, niinkun jääkin. Joka päivä harmittaa ja nykyään jään mielummin yksin kotiin kuin nään kavereita, joita en suurilta osin enää edes tunne.
En malta odottaa että pääsen muuttamaan muualle tyttöystäväni kanssa, ja että pääsen tästä tietyst piiristä eroon. Mutta samalla tunnen pelkoa, että jäisin kokonaan yksin, kun on aina ollut sama porukka, ja että tulenko tai voinko löytää saman mielenkiinnon omaavia ystäviä?
Voiko taustalla olla jokin masennus? Välillä tuntuu että ei ole hyödyllinen maailmassa ja voisi lähteä pois vain.
Vai onko joku vanhuusnuoruuden kriisi?
Ystäviä löytyy paljon joiden kanssa urheilen yhdessä, samoilla mielenkiinnoilla, mutta en tiedä miten ystävyyttä saisi parannettua näihin henkilöihin? Päivittäin treenit yhdessä ja Whatsapissa puhumista, mutta siihen se suurilta osin jääkin.
Tunteita vaikea pukea tekstiin, toivottavasti joku ymmärtää tilanteen ja osaisi auttaa löytämään minut takaisin tielle?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lähtekää tällä treeniporukalla vaikka viettämään iltaa yhdessä? :) Eikä siihen ole pakko sotkea alkoholia. Mutta viettäkää kuitenkin enemmän aikaa yhdessä ja pitäkää hauskaa treenien ulkopuolellakin :) Kyllä siinä tutustuu ja ystävystyy kokoajan enemmän.
Moi Janne633!
fvpaåej antoikin jo hyvän vinkin - voisiko urheilukavereiden kanssa ystävystyä syvemmin? Se on kuitenkin porukka, joka sinulla on, etkä ole yksin.
Se on surullista, kun nuoruusajan kaveriporukat kasvavat erilleen. Niin on käynyt monille muillekin, ja joskus elämä vie eri suuntiin. Aikuisuuden kynnyksellä moni asia muuttuu, ja silloin toivoisi, että voisi säilyttää jonkin tutun palasen elämässään, esimerkiksi kaveriporukan. Yritä muistaa, että teidän yhteisiä muistojanne ei vie pois se, että nykyään et innostu samoista asioista kuin he.
Ystävystyminen uusien ihmisten kanssa voi olla helppoa tai sitten se ei onnistukaan niin sujuvasti. Ole rohkea ja pidä mieli avoinna, elämääsi varmasti löytyy ihmisiä, joihin tutustua ja joiden kanssa ystävystyäkin.
Kevättä kohti! Muista päästää luopumisen surusta irti, kun olet asiaa tarpeeksi käsitellyt. Jos kaipaat siinä apua, niin esimerkiksi https://www.tukinet.net/info.tmpl -osoitteesta saattaa löytyä keskusteluseuraa asiassa.
Terveisin,
NettiSaapas
Katja Kajaanista