Heräsin jo varhain lauantai aamuna sängystä, josta toinen nukkuja on poissa. Ajattelin viettää päivän lapsuuden maisemissa muistojen parissa, ja suuntasin kulkuni kohti tuttuja teitä. Siinä sitten seisoin tutulla pihalla katsellen kauas menneisyyteen, kuunnellen elämän ääniä talossa ja pihapiirissä. Siinä seisoessani elämä kulki ohitseni värikkäänä virtana vuodesta toiseen, iloineen ja suruineen.
Mutta nyt, talvisena aamuna hämärä hiljaisuus lepää kaiken yllä. Ei jälkiä lumessa, ei elämää talossa. Lapset ovat lähteneet ja vanhemmat jo siirtyneet manan majoille. Hiivin hiljaa sisälle ja katselen tutussa tuvassa kuinka kaikki on jäänyt ennalleen. Kuulen isän askeleet ja äidin äänen, kuulen sisarusteni telmimisen tuvan lattialla. Annan ajatusten virran kuljetella kunnes sitten hiljaa ja varoen poistun, ja painan oven hiljaa kiinni, kuin varoen rikkomasta tuota lämmintä unikuvaa.
Kuljen siitä sitten metsiin joissa mielelläni kuljeskelin lapsena. Sama sydäntalven hiljaisuus on asettunut sinne jylhien korpikuusten keskelle, antaen kulkijalle rauhaisan tunnelman ajatella ja miettiä elämän kulkua. Elämän, joka on antanut paljon ja ottanut paljon. Elämän, joka ammentaa jostain kaukaa muistojen palsamia tämän päivän haavoihin.
Lyhyt talvinen päivä kallistuu kohti iltaa, ja pimeys hiipii hiljalleen esille korven komeroista kehoittaen kulkijaa poistumaan. Mutta poistuessani vielä hetkeksi pysähdyn kuullessani tutun äänen syvältä metsästä. Kääntyessäni näen kuinka vanha korppi lentää maiseman poikki roikkuvin raskain siivin, huutaen kolkkoa tervehdystään päivän viimeisten valonsäteiden saattelemana. Sinne se häipyy vanhojen kuusten keskelle, samoin minäkin poistun omille teilleni.
Nyt istun sitten tässä ja kirjoitan, koska tuntuu siltä. En tiedä kirjoitanko sinulle tuntematon lukija, vai kirjoitanko itselleni. Mutta kirjoitan kuitenkin.
Olen lämmittänyt itselleni saunan, ja siellä hautonut vanhoja luitani mukavassa lämmössä. Olen laittanut vanhoja levyjä soimaan jotka taas vievät menneisiin päiviin. Sydäntä särkevän nuoruustangon myötä olen tullut sen hullaannuttavan nuoren pellavapään luokse joka vei silloin sydämeni, ja sitten aikanaan palautti sen pahoin lävistettynä. Rakastin häntä kuin järjetön, ja ne muistot raastoivat pitkään sydäntä. Mutta nyt kun istun takkatulen loimotusta katsellen, huomaan että aika on ollut armollinen. Näen jo täältä ikäänkuin elämän ilta auringon kultaamia muistojen pilviä jotka ovat muuttuneet punertavan kullan värisiksi, entisen tumman värin sijaan.
Niin, kyllä elämä on sittenkin armollinen antaessaan muistoille uutta muotoa ja syvyyttä, peittäen ikävät sävyt ja nostaen niitä lämpimiä sävyjä esiin, joista saa sitten nauttia kun elämä jo muuten kohta kääntyy kohti lännen kultaista horisonttia.
Vielä muutama puu takkaan ja viivähdys viime kesässä, jonka sanoivat olleen sateinen. Minulle se oli kaunis, koska sain kokea vielä kuinka veri virtaa suonissa ja sydän lyö kiihkeänä.
Kiitos sinulle, vaikka syksy sinut veikin. Mutta jätit minulle lämpimän muiston hymystäsi ja sydämesi lämmöstä.
Mutta nyt, talvisena aamuna hämärä hiljaisuus lepää kaiken yllä. Ei jälkiä lumessa, ei elämää talossa. Lapset ovat lähteneet ja vanhemmat jo siirtyneet manan majoille. Hiivin hiljaa sisälle ja katselen tutussa tuvassa kuinka kaikki on jäänyt ennalleen. Kuulen isän askeleet ja äidin äänen, kuulen sisarusteni telmimisen tuvan lattialla. Annan ajatusten virran kuljetella kunnes sitten hiljaa ja varoen poistun, ja painan oven hiljaa kiinni, kuin varoen rikkomasta tuota lämmintä unikuvaa.
Kuljen siitä sitten metsiin joissa mielelläni kuljeskelin lapsena. Sama sydäntalven hiljaisuus on asettunut sinne jylhien korpikuusten keskelle, antaen kulkijalle rauhaisan tunnelman ajatella ja miettiä elämän kulkua. Elämän, joka on antanut paljon ja ottanut paljon. Elämän, joka ammentaa jostain kaukaa muistojen palsamia tämän päivän haavoihin.
Lyhyt talvinen päivä kallistuu kohti iltaa, ja pimeys hiipii hiljalleen esille korven komeroista kehoittaen kulkijaa poistumaan. Mutta poistuessani vielä hetkeksi pysähdyn kuullessani tutun äänen syvältä metsästä. Kääntyessäni näen kuinka vanha korppi lentää maiseman poikki roikkuvin raskain siivin, huutaen kolkkoa tervehdystään päivän viimeisten valonsäteiden saattelemana. Sinne se häipyy vanhojen kuusten keskelle, samoin minäkin poistun omille teilleni.
Nyt istun sitten tässä ja kirjoitan, koska tuntuu siltä. En tiedä kirjoitanko sinulle tuntematon lukija, vai kirjoitanko itselleni. Mutta kirjoitan kuitenkin.
Olen lämmittänyt itselleni saunan, ja siellä hautonut vanhoja luitani mukavassa lämmössä. Olen laittanut vanhoja levyjä soimaan jotka taas vievät menneisiin päiviin. Sydäntä särkevän nuoruustangon myötä olen tullut sen hullaannuttavan nuoren pellavapään luokse joka vei silloin sydämeni, ja sitten aikanaan palautti sen pahoin lävistettynä. Rakastin häntä kuin järjetön, ja ne muistot raastoivat pitkään sydäntä. Mutta nyt kun istun takkatulen loimotusta katsellen, huomaan että aika on ollut armollinen. Näen jo täältä ikäänkuin elämän ilta auringon kultaamia muistojen pilviä jotka ovat muuttuneet punertavan kullan värisiksi, entisen tumman värin sijaan.
Niin, kyllä elämä on sittenkin armollinen antaessaan muistoille uutta muotoa ja syvyyttä, peittäen ikävät sävyt ja nostaen niitä lämpimiä sävyjä esiin, joista saa sitten nauttia kun elämä jo muuten kohta kääntyy kohti lännen kultaista horisonttia.
Vielä muutama puu takkaan ja viivähdys viime kesässä, jonka sanoivat olleen sateinen. Minulle se oli kaunis, koska sain kokea vielä kuinka veri virtaa suonissa ja sydän lyö kiihkeänä.
Kiitos sinulle, vaikka syksy sinut veikin. Mutta jätit minulle lämpimän muiston hymystäsi ja sydämesi lämmöstä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
itsellesi, mutta varmasti monelle tuntemattomalle lukijallekin.
Kiitos kauniista kuvauksesta.
Kun on lapsuutensa ja osan nuoruuttaankin maalla viettänyt, tekstistäsi voi aistia luonnon.
Ja sen hivenen haikean tunnelman, joka on tyhjällä pihamaalla, autiossa talossa.
Voimia sinulle edelleen selvitä menetyksestäsi. Parasta mahdollista jatkoa elämääsi.
oli varmaan jokaisen meidän jokin päivämme tunnetilaltaan.
Tuo minkä kirjoitit on myöskin sovitettavissa kaupunkimiljööseen, sillä tarinan ydin oli se tunnetila missä joku , tai meistaä kaikki joskus olemme.
Peter, kirjoitit hyvin, aivan kuin kynäilyn ammattilainen, vaikka minä en olekaan pätevä kenenkään kirjallista tuotantoa arvioimaan.
Minä vain olin löytävinäni siitä enemmän kuin amatöörin kynän jäljen.
Minulla on kyky, tai lahja mennä tarinoihin ja elää ne aidosti, ollen osallisena toisen kuvaamissa syvissä kokemuksissa. Sanotaanko sitä samaistumiseksi kertojaan ja hänen kokemaansa?
Minä luulen, että sinä Peter kuljit muistoissasi asioihin, joita tahdoit muistaa. Ehkä et ollut konkreettisesti entisen maalaiskotisi pirtissä, tai kotimetsässäsi, vaan jossain muistojesi maisemassa, mikä saattoi olla vaikka jokin ulkomaan kaupunki. En osaa selittää tarkkaan miten kirjoituksesi koin, mutta se oli vaikuttava nostalgisuudessaan.Kiitos sinulle siitä!
..hyvin kaunis tuo sinun tarinasi....
Melkein tuntui, kuin olisin minäkin ollut kulkemassa tuolla pihalla...
Jossain minunkin menneisyydestä löytyy tuollainen pihapiiri, joka on nyt kai kasvanut umpeen; metsä on ottanut omansa takaisin, minkä sodasta palanneelle isälleni joskus antoi lainaksi. Minä en voi enää kulkea noita vanhoja polkuja pitkin, vaikka kuinka haluaisin...
Hyvää jatkoa sinulle!
Ihana kirjoitus. Nautin siitä todella. Kiitos siitä. Tuli oma elämä peilattua tarinaasi samalla. Haikeutta ja elämän tuomaa viisautta. Kuljin mukanasi tarinassasi.
Hyvää jatkoa sinulle
-juuri tuo kykymme rakastaa.
Ainut tapa, millä kämmenenjälkensä voi painaa kallioon niin, että joku toinen joskus sen näkee ja voi painaa kämmenensä sitä vasten, kokea, että maailmassa on ollut joku toinenkin, joka on kokenut tämän hetken, on rakastaminen. Koska lopulta, kaikki muu katoaa.
Olet Peter rikas ja rikkaammaksi sinut tekee vielä se, että sen itse tajuat.
Voi miten kaunis tarina! Kuin omilta elämänpoluilta.
Sai mut kyyneliin koska juuri tänä aamuna päätin kirjoittaa samantapaisen tarinan.
Menetyksesi on raskas,voimia sinulle.
Jokainen meistä polkumme kulkijoista kokee ikäviä asioita,aivan kuin ne kuuluisi välttämättöminä
kaikkien elämään.Miksiköhän on näin?
Lämmintä talven jatkoa,aika on paras lääkitsijä.
kyynel silmänurkassa luin tuon tekstin. Se kosketti. Kiitos sinulle tästä hetkestä. Kestetään ja jatketaan elämää eteenpäin.
Sinä Peter olet sielukas kirjoittaja.
Veikö syksy sinulta jotakin, vai jäikö odottamaan kevään tuloa....
Elämän moninaiset polut ovat niin arvaamattomia.
Kiitos kirjoituksestasi.
Ei elämää, ei sen enempää siinä kaikki on koeta ymmärtää.
Näin jossain laulussa sanotaan. Huomaan, että pikkuiseni ovat jo omassa elämässään ja hallitsevat sitä täysin, oikeastaan he ovat alkaneet huolehtia minusta. Vanhempi sukupolvi on yksitellen lähdössä matkoista pisimmälle. Itseäkin hiukan pelottaa, taakse on jäänyt enemmän kuin edessä ja aikaa ei saa millään pysähtymään. Vielä salaa käyn kurkistamassa sen kerrostalon ikkunan valoja jossa kasvoin kauan sitten. Ikkunassa oli vielä jokin aika sitten kahdet kasvot ja sieltä vilkutettiin aikuiselle tyttärelle, nyt on enää yhdet kasvot. Päivä, jolloin valot ja kasvot ovat poissa lähenee.
Kaikki näyttää ja tuntuu erilaiselta. Kotona ei ole enää ketään vastaanottamassa töiden jälkeen. Ei kissaa, ei lapsia eikä toista ihmistä. Kuitenkin illan hämärtyessä ja aamun kajastaessa on aina yhtä ihanaa. Elämä kuitenkin kuljettaa eteenpäin niin kuin sen kuuluukin ja sitä kiittää kuitenkin.
kauniisti ja vahvasti. Kiitos tarinastasi. Lämpöistä joulun odotusta sinulle.
kaunista luettavaa, aivan pystyi sielunsa silmin
näkemään ja kokemaan kaiken minkä sinäkin.
Eikö olekin ihan asia kun aika kultaa muistot?
Emme pystyisi muuten elämään.
minulle tuli hyvin voimakas tunne, aika ihmeellinen, jos nimesi olisi ollut Marco tai Rauno, olisin nähnyt sinut tietokoneen takana ja kuullut äänesi. :-)