Olen seurustellut n. 1,5 vuotta, olemme molemmat eronneita ja molemmilla 2 lasta. Miehen ex-vaimo on tosi katkera heidän erostaan ja vihaa minua yli kaiken, ja on tehnyt sen tiettäväksi myös lapsilleen (10 ja 11-vuotiaat).
Emme asu (vielä?) yhdessä. Olemme viettäneet viikonloppuja yhdessä 3 kertaa kaikkien lasten kera ja tehneet kesällä yhden mökkikeikan (vkl). Ja nyt ahistaa... miehen lapset ovat aivan mahdottomia valittamaan kaikesta. Jokainen lause alkaa narinalla tyyliin "mä en jaksa", "mua ei huvita", "mulla ei oo mitään tekemistä", "täällä ei ole mitään hyvää syötävää" (siis pizzeria, jossa valikoimassa on varmaan 30 vaihtoehtoa), "onks meidän pakko kävellä noin pitkälle" (siis esim. 100 metriä autolta leffateatteriin...).
Mun pinna ei kestä... varsinkin kun jatkuvan valituksen lisäksi kaikki tavarat jää käsistä mihin sattuu, kengät keskelle eteisen lattiaa samaan kasaan takin yms. kanssa, voileivän jämiä ja juomalaseja joka paikassa. Aaargh!
Eikä siinä mitään jos vaan mun pinna olis tiukalla, kyllä mä sen kestäisin, mutta kun omat lapsenikin (13- ja 16-vuotiaat) huokaisivat sunnuntaina, että "vihdoinkin ne lähti, kuinka kukaan voi valittaa siis ihan koko ajan, mikset äiti sä sanonut niille mitään?". Siis tietävät varsin hyvin, että en ikinä suvaitsisi heiltä vastaavaa käytöstä.
Onneksi lasten isä sentään ojensi mukuloita muutaman kerran, eikä vaan myötäillyt - ainakaan kaikessa...
Kuulostan nyt sitten tosi niuholta, vai mitä? Ennen kuin haukutte ihan pystyyn, niin haluan vielä kertoa, että olen koko ajan yrittänyt selittää itselleni, että tilanne on lapsille outo ja tavallaan vielä uusi, niitä ahdistaa oman äidin ja isän väliset riidat (varsinkin koskien mua) eivätkä tiedä miten suhtautuisivat minuun/meihin etc. etc. Enkä ole sanallakaan tai eleelläkään osoittanut lapsille ketutustani, päinvastoin hymyillyt ja jutellut ystävällisesti.
Mutta nyt jo ajattelen kauhulla, miten tää tulee ikinä onnistumaan kun/jos me muutetaan yhteen! Olemme puhuneet, että keväällä siirryttäisiin saman katon alle, mutta nyt tuli paniikki...
Lapset asuvat siis äitinsä kanssa noin tunnin matkan päässä ja tulisivat joka toinen viikonloppu meille, samana viikonloppuna kun omanikin ovat kotona, hehän ovat myös joka toisen viikonlopun isällään.
Onko kellään koskaan ollut samankaltaisia tuntemuksia - ja ennen kaikkea onko ne menneet ohi? Please, sanokaa nyt edes joku että on...
Emme asu (vielä?) yhdessä. Olemme viettäneet viikonloppuja yhdessä 3 kertaa kaikkien lasten kera ja tehneet kesällä yhden mökkikeikan (vkl). Ja nyt ahistaa... miehen lapset ovat aivan mahdottomia valittamaan kaikesta. Jokainen lause alkaa narinalla tyyliin "mä en jaksa", "mua ei huvita", "mulla ei oo mitään tekemistä", "täällä ei ole mitään hyvää syötävää" (siis pizzeria, jossa valikoimassa on varmaan 30 vaihtoehtoa), "onks meidän pakko kävellä noin pitkälle" (siis esim. 100 metriä autolta leffateatteriin...).
Mun pinna ei kestä... varsinkin kun jatkuvan valituksen lisäksi kaikki tavarat jää käsistä mihin sattuu, kengät keskelle eteisen lattiaa samaan kasaan takin yms. kanssa, voileivän jämiä ja juomalaseja joka paikassa. Aaargh!
Eikä siinä mitään jos vaan mun pinna olis tiukalla, kyllä mä sen kestäisin, mutta kun omat lapsenikin (13- ja 16-vuotiaat) huokaisivat sunnuntaina, että "vihdoinkin ne lähti, kuinka kukaan voi valittaa siis ihan koko ajan, mikset äiti sä sanonut niille mitään?". Siis tietävät varsin hyvin, että en ikinä suvaitsisi heiltä vastaavaa käytöstä.
Onneksi lasten isä sentään ojensi mukuloita muutaman kerran, eikä vaan myötäillyt - ainakaan kaikessa...
Kuulostan nyt sitten tosi niuholta, vai mitä? Ennen kuin haukutte ihan pystyyn, niin haluan vielä kertoa, että olen koko ajan yrittänyt selittää itselleni, että tilanne on lapsille outo ja tavallaan vielä uusi, niitä ahdistaa oman äidin ja isän väliset riidat (varsinkin koskien mua) eivätkä tiedä miten suhtautuisivat minuun/meihin etc. etc. Enkä ole sanallakaan tai eleelläkään osoittanut lapsille ketutustani, päinvastoin hymyillyt ja jutellut ystävällisesti.
Mutta nyt jo ajattelen kauhulla, miten tää tulee ikinä onnistumaan kun/jos me muutetaan yhteen! Olemme puhuneet, että keväällä siirryttäisiin saman katon alle, mutta nyt tuli paniikki...
Lapset asuvat siis äitinsä kanssa noin tunnin matkan päässä ja tulisivat joka toinen viikonloppu meille, samana viikonloppuna kun omanikin ovat kotona, hehän ovat myös joka toisen viikonlopun isällään.
Onko kellään koskaan ollut samankaltaisia tuntemuksia - ja ennen kaikkea onko ne menneet ohi? Please, sanokaa nyt edes joku että on...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kuulin viikonloppuna, että tuttu pariskunta erosi juuri vastaavanlaisiin ongelmiin. Eri kasvatusperiaatteet ja täysin vastaavanlainen järjestely lasten osalta (joka toinen viikko koko porukka koossa). He ehtivät asua 6 vuotta yhdessä. Isän prinsessaa ei saanut komentaa eikä torua vaan hänen olisi pitänyt antaa tehdä mitä vaan (ja kyllä tekikin). Isän ainoa. Äidillä oli kaksi lasta, joille hän yrittää parhaansa mukaan tapoja opettaa elämän varalle. Lapset stressaantuivat myös toisistaan. Tässä kyllä mies alkoi väkivaltaiseksi jopa lasten nähden ja peli oli sillä pelattu. Äidin mukaan heidän suhde ei toiminut alusta lähtienkään kunnolla.
Kuuntele itseäsi, sydän sanoo kyllä mitä pitää tehdä.
Taitaa meidänkin uusperheessä joku kriisi olla, ainakin minulla. Kun se hemmetin joulukin on tulossa. Taidan ottaa isännän kanssa tuon jälkien siivoamisen puheeksi. kyllä hän taisi viime viikolla huomata, ettei siivonta-automaatti toiminutkaan, eikä tehnyt edes ruokaa tai pessyt pyykkiä. Lumityötkin ovat minun vastuullani nykyään. Aina välillä miettii unelmaa paremmasta elämästä... Eläminen taitaa onnistua paremmin meidän jokaisen omilla säännöillä.
Kiitos vastauksestasi. Toivon, ettei meille noin kävisi, mies kun on tosi ihana ja sillä on mun mielestä teoriassa todella järkevät kasvatusperiaatteet - eri asia sitten jos niitä ei olekaan koskaan heillä kotona noudatettu...
Sen takia tää tulikin niin shokkina, kun ollaan paljon lastenkasvatuksesta puhuttu ja mielestäni ollaan samoilla linjoilla. Ja sitten nää kullannuput tulee ja on jotain ihan muuta kuin olen ollut ymmärtävinäni. Mies on todella mukava mun tenaville ja ne tulee hyvin toimeen keskenään.
Tai sitten mies yrittää jotenkin "hyvitellä" omille lapsilleen avioeroa ja antaa niiden määrätä tahdin kaikessa eikä juurikaan pane hanttiin niitten mutinoille. Jos näin on, niin luulis sen menevän ohi jossain vaiheessa. Täytynee antaa vähän aikaa vielä lisää, olemme kuitenkin olleet koko porukalla yhdessä vain muutamia kertoja, ehkä se siitä vielä muuttuu.
Täytyy ottaa asia miehen kanssa puheeksi seuraavan sopivan vapaapäivän osuessa kohdalle, että eikös ne hienot kasvatusperiaatteet sitten koskekaan hänen lapsiaan...
Tosi kurjaa, jos tämä suhde menee tästä syystä myttyyn, kun muuten on ollut niiiiiin ihanaa ja kaikin puolin täydellistä, sniif... :-(
Tai sitten hankin purkillisen Diapamia ja rouskuttelen niitä ne päivät kun lapsukaiset on meillä, heh heh.
Heissan!
Kyllä se vielä voi siitä tasoittua.
Toivottavasti! tuo lasten valittaminen kaikesta mahdollisesta on kyllä rassaavaa... Onneksi lasten isä vaikuttaa olevan samoilla linjoilla kanssasi. Puhu miehesi kanssa ongelmasta. Se kannattaa aina!
Olette vasta kuitenkin olleet koko porukalla yhdessä 3 viikonloppua ja yhden mökkireissun. Se voi olla noiden miehesi lasten puolelta sellaista alkukankeutta tuo valittaminen. Kannattaisikin olla yhdessä enemmän, että ehditte kaikki tottua toisiinne. Tuohon valittamiseen voi myös ottaa lempeästi kantaa, tyyliin, että älkääs nyt, jaksanhan minäkin "vanha" ihminen kävellä tuommoisen matkan... Tai sitten jos ei lempeä tyyli pure, niin sitten vain kovat peliin, ja antaa toiseksi vaihtoehdoksi jäämisen pois koko reissusta. Tuon ikäisten lasten kanssa voi jo pitää myös ns. porukkaneuvotteluja, eli kaikki saman pöydän ääreen juttelemaan mikä mättää. Saa vapasti sanoa mikä ottaa pannuun. Ja mikä taas ei ota. Antakaa miehenne kanssa sekä positiivista että negatiivista "palautetta" tasapuolisesti.
Tuohon exän käytökseen et voi paljon vaikuttaa, älä kuitenkaan mitenkään arvostele lasten äitiä, edes vaikka lapset itse arvostelisivat häntä. Pysy siinä asiassa mahdollisimman puolueettomana.
Meillä takana 5 vuotta yhteistä taivalta. Molemmilla lapsia edellisestä liitosta. Asumme yhdessä ja molempien lapsia asuu meillä, osa miehen lapsista asuu äitinsä kanssa. Alkukankeuksien jälkeen sujuu hyvin. Valitusta oli meilläkin alkuvaiheessa. Vähän kaikesta. Ruuasta ja tekemisen puutteesta yms. Nykyään ei sellaista enää ole. Pitkää pinnaa ja sietokykyä sulle. Puhu ja puhu miehesi kanssa. Viettäkää enemmän aikaa koko porukalla yhdessä, niin lapsetkin ehtivät tottua sinuun ja lapsiisi. Lopussa kiitos seisoo!
Näin olen itsekin vähän ajatellut, että yhteinen historia on vielä niin kovin lyhyt, ettei tän perusteella ainakaan vielä olla mitään yhteenmuuttopäätöksiä purkamassa.
Asia saattaa tosiaan muuttua paljon jo siinä vaiheessa, kun minun kotini on heidän isänsäkin KOTI, eikä vaan joku isän naisystävän typerä kyläilypaikka!
Ja lisää yhteisiä tapaamisia on tulossa, ollaan vaan aloitettu tällee aika hitaasti. Se kun on aikamoinen voimainponnistus tämä kahden katraan yhdistäminen - kun toi oma murkkuikäinen poikakaan ei ole siinä helpoimmassa iässä.
Exän käytökseen en ole ottanut mitään kantaa (paitsi miehelle aina silloin kun se siitä mulle valittaa :-) heh heh), lapsille en heidän äitiään arvostelisi ikinä missään tapauksessa. Ja osittan samasta syystä en ole (vielä) sanonut lapsille mitään näistä "käytöshäiriöistäkään".
En nimittäin todellakaan halua, että he kertovat äitinsä luona, että "kyllä se on sitten kauhea akka, komensi meitäkin vaikkei me tehty mitään" ja siitä ex vasta saisikin lisää vettä myllyynsä :-)
Ihana kuulla, että teillä sujuu alkuvalitusten jälkeen! Miljoonat kiitokset rohkaisevasta viestistä, taisit pelastaa päiväni!
Hyvää jatkoa teille!
eihän teidän ole pakko vielä muuttaa yhteen, jos siltä tuntuu, vaan hieman lykätä sitä. lapsetkin kasvaa koko ajan ja ehkä hieman järkikin kasvaa niillä... mutta kyllä se niin on että joudut miehesi lapsia kasvattamaan silloin kun he teidän luonanne ovat
Meilläkin oli vastaanlainen tilanne. Mieheni on sanonutkin, että kokee syyllisyyttä eroamisesta ja koittaa tavallaan hyvittää sitä lapselleen siten, että antaa aika lailla periksi asioista. Haluaa ns olla kaveri silloin, kun on tapaaminen.
Muutettuamme yhteen meillä oli aikalailla riitoja. Olimme kasvatusasioista kyllä samaa mieltä, mutta hänen lapsensa tultua meille, eivät säännöt koskenutkaan häntä. Siitä sanoin miehelleni ja siitä myös aiheutui hirveästi riitoja. Alkuun myös tämä lapsi teki minulle selväksi monta kertaa, että tämä on hänen ja hänen isänsä koti. Lapsi n. 3 v. Jos komensin lasta, niin saattoi sanoa, että ei puhu/kuuntele minua vaan isäänsä.
Oli aikamoista aikaa ja vaati todella paljon pitkää pinnaa ja paljoooonnnn keskusteluja ja riitoja mieheni kanssa, että löysimme yhteiset pelisäännöt.
En tiedä helpottiko tämä, mutta tarkoitukseni on sanoa, että yhteen muuttamisen jälkeenkin saattaa tulla kaikenlaista. Mutta ei kun tiukasti pidät linjaa siitä, että on samat säännöt koko perheellä. Kyllä se siitä ajan kanssa paranee, kun nämä miehesi lapsetkin huomaavat, että olette tosissaan ja todella aiotte asua ja elää yhdessä.
Ensinnäkin ei eri sääntöjä lapsille. No, tämän joudut tietysti korjaamaan nyt. Aloita varovasti "remmiä kiristäen".
Toisekseen, kasvatusasioista on parempi sopia lasten "selän takana". Naamatusten sekä isä, että äiti on metodeista samaa mieltä (ellei sitten kyse ole esim. fyysisestä kurittamisesta tai eri säännöistä lasten välillä). Mahdolliset erimielisyydet käsitellään lasten korvien ulottumattomissa. Teillä helppoa, kun seinillä on korvat vain viikonloppuisin. Vihjeen siitä, että on eri mieltä, kannattaa antaa heti...
Helppoa ei ole, meillä meni n. puoli vuotta selvittää nokkimisjärjestys ja rajoja hienosäädetään; vähintään seuraavat 18 vuotta.
näin punaista kun (nyt jo ex-mieheni) lapsi aikoinaan tuli meille viikonlopuiksi ja lomiksi. Lapsella ei ollut minkäänlaisia käytöstapoja, vaatteet älyttömän likaiset. Heti alkoi marina, että minä haluan sitä ja tätä. Mihinkään ei ollut tyytyväinen. Minä ostin vaatteet, mutta pentu vaan turpa rutussa, kiittää ei osannut, otti vaan päähän kun en antanut rahana. No eihän se lapsen vika ollut, että ei osannut käyttäytyä ja vaatteet olivat likaiset. Minulle nämä lapsen vierailut olivat yhtä tuskaa. Laskin mielessä tunteja, milloin lapsi lähtee. Olihan se vähän lapsellista minunkin puolelta, mutta olisin toivonut, että isä olisi osoittanut jotakin kiinnostusta lapsensa kasvattamiseen, mutta ei. Ainut, joka kielsi ja koetti opettaa olin sitten minä. Parasta olisi, että aikuiset puhuisivat keskenään avoimesti, minkälaiset säännöt ovat yhteisessä kodissa. Nopeasti lapset oppivat, että näin täällä ja toisin ehkä omassa kotona, mutta talossa talon tavoin. Jos sääntöjä ei tehdä selväksi lapselle, mistä hän ne voisi sitten tietää.
Sulla on täysi oikeus ja velvollisuuskin vaatia niitä tapoja ja sääntöjä, joita omiltakin lapsiltasi ja mitkä näet oikeana ja niiden sääntöjen takana voi seisoa järkähtämättömänä, koska nuo mainitut perussiisteyteen ja reippauteen liittyvät asiat kuuluvat tuon ikäisten elämään ja ne voi opettaa heille, vaikka kuin tulis kitinää vastaan, jos ei muu auta. Ja miehen on oltava tukena siinä ja silloin ei lasten auta kuin totella. Laittakaahan asia järjestykseen, niin pääsette helpommalla.