Neko
Metron oranssilla penkillä istuu pieni tyttö pandareppu sylissään tiukasti äitinsä kyljessä kiinni. Hän näyttää japanilaiselta paperinukelta, miniatyyriversiolta äidistään. Vastapäätä heitä istuu sikhi turbaanissaan tulinen katse syvällä silmissä. Hän näytti olevan kuin puhkeamaisillaan silmittömään raivoon. Sikhin vierellä istui Somali. Tämä puhui äänekkäästi puhelimeen. Puhe oli lähes tauotonta ja vuodatuksellista, huutavaa. Soinnukkaana se töksähteli ja kiihdytti, jarrutti ja stoppasi. Hän puhui omaa kieltään.
Olimme Kampin asemalla. Ihmisiä purkautui ulos vaunusta, ovet sulkeutuivat varoäänineen. Sitten Somali soitti jonnekin. Samassa vaunu vinkui liikkeelle ja syöksyi mustaan tunneliin. Sitten tapahtui jotain täysin käsittämätöntä. Hoikka tumma somalimies soitti luultavasti vaimolleen. Hän moitti tätä suomeksi laiskuudesta ja siitä, että tämä ei ollut kävellyt tänään kuin muutaman metrin, ja oli vain maannut paikoillaan. Tämä ei minua ihmetyttänyt niin kuin ihmetytti se, että hän lähes kuiskasi sanat suomen kielellä puhelimeen. Huolimatta yrityksestä kätkeytyä yksityisyyteen, niin kaikki oli äkkiä julkista ja avointa, alastonta.
Japanilaiset olivat mestareita kätkemään tunteensa. Naisen kasvoilla ei ilmekään värähtänyt. Sikhi tuijotti pikkutytön pandareppuun kuin lampaaseen karuilla vuorilla, jossa elämä oli ankaraa ja raakaa, poikkeuksetta julmaa. Hän oli suuri mies, hämmentävän pelottava, poissaoleva. Somali taas oli kuin pitkänmatkan juoksija, laiha kuin tikku ja kalju kuin vanhus. Kun taas japanilainen nainen oli kuin olivat japanilaiset naiset, pieniä ja hauraita kuin orkideat.
Lapsi asetelmassa vilkuili ympärilleen ja päätti kaivaa pandarepusta esiin kirjan. Juuri kun hän oli saamaisillaan sen esiin, niin hänen äitinsä painoi kätensä hänen käsiensä päälle ja kuiskasi jotain. Tyttö laittoi kirjan takaisin ja veti vetoketjun kiinni. Matka jatkui.
Vieras kieli ilmaisun välineenä tuntui alistavan heitä kaikkia. Kieli ei paljastanut vain heitä, se paljasti sen itsensä. Se avasi suunsa muukalaisten suussa ja puhui itsestään toisten äänellä. Se oli hiljaisten ihmisten kieli, kieli, jolla oli valtavasti salaisuuksia ja pyhiä paikkoja, joissa se itse tuskin kävi. Saati että joku muu kieli olisi sinne eksynyt ja sen nähnyt, että millainen se oli ja mihin sitä käytettiin. Tai että mihin se oli tarkoitettu ja mitä kaikkea sillä voitiin saavuttaa.
Tässä kohtaa tekstiä muistin sen, että minun piti puhua lesboudesta, antaa sille pintaa ja toimittaa se yhteentörmäyksiin vallitsevien asenteiden ja toimintaperiaatteiden kanssa. Ehkä kasvatan tuosta pandarepputytöstä aikuisen. Ja vaikka hän kasvaisi aikuiseksi, hän tuskin miksikään muuttuu siitä mitä hän on. Hän on ja tulee olemaan aina pieni, eksoottinen kukka, jolla on neuroottinen halu olla jotain muuta kuin mitä hän oli. Tähän hänellä ei ole käytettävissä mitään muuta keinoa kuin kieli. Niin hyvin jumalat olivat hänet suojanneet, että olivat antaneet hänelle silmät ja korvat, ymmärryksen kauneudesta ja hyvyydestä, oikeudesta, mutta jättäneet hänet yksin ilman rakkautta kottaraiseksi torille, metrotunnelin suuaukolle katselemaan maailman lukemattomia ihmisiä. Millaisen kauneuden he sisällään pitivätkään.
Joskus tytöstämme tuntui, että kaikki maailman ihmiset olivat japanilaisia, ja että oli vain yksi kieli, hiljaisuus. Sillä mitä enemmän kieli melusi, sitä hiljaisemmaksi se tuli ja sitä kotoisammalta pienestä pandareppustamme Suomessa tuntui.
Lopuksi haluan kiittää Rosa Liksomia ja Klaus Haapaniemeä kauniista kirjasta.
Metron oranssilla penkillä istuu pieni tyttö pandareppu sylissään tiukasti äitinsä kyljessä kiinni. Hän näyttää japanilaiselta paperinukelta, miniatyyriversiolta äidistään. Vastapäätä heitä istuu sikhi turbaanissaan tulinen katse syvällä silmissä. Hän näytti olevan kuin puhkeamaisillaan silmittömään raivoon. Sikhin vierellä istui Somali. Tämä puhui äänekkäästi puhelimeen. Puhe oli lähes tauotonta ja vuodatuksellista, huutavaa. Soinnukkaana se töksähteli ja kiihdytti, jarrutti ja stoppasi. Hän puhui omaa kieltään.
Olimme Kampin asemalla. Ihmisiä purkautui ulos vaunusta, ovet sulkeutuivat varoäänineen. Sitten Somali soitti jonnekin. Samassa vaunu vinkui liikkeelle ja syöksyi mustaan tunneliin. Sitten tapahtui jotain täysin käsittämätöntä. Hoikka tumma somalimies soitti luultavasti vaimolleen. Hän moitti tätä suomeksi laiskuudesta ja siitä, että tämä ei ollut kävellyt tänään kuin muutaman metrin, ja oli vain maannut paikoillaan. Tämä ei minua ihmetyttänyt niin kuin ihmetytti se, että hän lähes kuiskasi sanat suomen kielellä puhelimeen. Huolimatta yrityksestä kätkeytyä yksityisyyteen, niin kaikki oli äkkiä julkista ja avointa, alastonta.
Japanilaiset olivat mestareita kätkemään tunteensa. Naisen kasvoilla ei ilmekään värähtänyt. Sikhi tuijotti pikkutytön pandareppuun kuin lampaaseen karuilla vuorilla, jossa elämä oli ankaraa ja raakaa, poikkeuksetta julmaa. Hän oli suuri mies, hämmentävän pelottava, poissaoleva. Somali taas oli kuin pitkänmatkan juoksija, laiha kuin tikku ja kalju kuin vanhus. Kun taas japanilainen nainen oli kuin olivat japanilaiset naiset, pieniä ja hauraita kuin orkideat.
Lapsi asetelmassa vilkuili ympärilleen ja päätti kaivaa pandarepusta esiin kirjan. Juuri kun hän oli saamaisillaan sen esiin, niin hänen äitinsä painoi kätensä hänen käsiensä päälle ja kuiskasi jotain. Tyttö laittoi kirjan takaisin ja veti vetoketjun kiinni. Matka jatkui.
Vieras kieli ilmaisun välineenä tuntui alistavan heitä kaikkia. Kieli ei paljastanut vain heitä, se paljasti sen itsensä. Se avasi suunsa muukalaisten suussa ja puhui itsestään toisten äänellä. Se oli hiljaisten ihmisten kieli, kieli, jolla oli valtavasti salaisuuksia ja pyhiä paikkoja, joissa se itse tuskin kävi. Saati että joku muu kieli olisi sinne eksynyt ja sen nähnyt, että millainen se oli ja mihin sitä käytettiin. Tai että mihin se oli tarkoitettu ja mitä kaikkea sillä voitiin saavuttaa.
Tässä kohtaa tekstiä muistin sen, että minun piti puhua lesboudesta, antaa sille pintaa ja toimittaa se yhteentörmäyksiin vallitsevien asenteiden ja toimintaperiaatteiden kanssa. Ehkä kasvatan tuosta pandarepputytöstä aikuisen. Ja vaikka hän kasvaisi aikuiseksi, hän tuskin miksikään muuttuu siitä mitä hän on. Hän on ja tulee olemaan aina pieni, eksoottinen kukka, jolla on neuroottinen halu olla jotain muuta kuin mitä hän oli. Tähän hänellä ei ole käytettävissä mitään muuta keinoa kuin kieli. Niin hyvin jumalat olivat hänet suojanneet, että olivat antaneet hänelle silmät ja korvat, ymmärryksen kauneudesta ja hyvyydestä, oikeudesta, mutta jättäneet hänet yksin ilman rakkautta kottaraiseksi torille, metrotunnelin suuaukolle katselemaan maailman lukemattomia ihmisiä. Millaisen kauneuden he sisällään pitivätkään.
Joskus tytöstämme tuntui, että kaikki maailman ihmiset olivat japanilaisia, ja että oli vain yksi kieli, hiljaisuus. Sillä mitä enemmän kieli melusi, sitä hiljaisemmaksi se tuli ja sitä kotoisammalta pienestä pandareppustamme Suomessa tuntui.
Lopuksi haluan kiittää Rosa Liksomia ja Klaus Haapaniemeä kauniista kirjasta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
(nauruarepsjapanilaistanauruahupspieruapsykoottistahihitystähermostunuttakikatustahätäpaskomistahaistamunhousuja)
Kaikki me ollaan Sonne
Kävin sauvakävelyllä. Minulla ei ole enää kainalosauvoja vaan kävelykeppi punaisella kissansilmällä. Ajattelin vähän liikkua, sillä perseeni on litistynyt littanaksi kaikesta istumisesta ja makaamisesta. Laitoin peffan heti instagrammiin. Vammaisena kaupungilla liikkuminen avaa täysin uusia näkökulmia kanssaihmisiin. Kaikista toivottomimman tapauksen ollessa kyseessä, kannattaa hommata itselleen keppi ja linkuttaa ytimeen. Myös Laakson sairaalan välinevarastossa kannattaa käydä, sillä äheltäessäni ramppia ylös pääovelle, minua auttoi joku talon työntekijöistä. Hän oli hyvin nuori nainen, kaunis kuin bambi Ruttopuistossa. Asiakaspalvelu ei ollut vielä pilannut häntä maneereillaan, kuten se oli pilannut minut. Hän oli raikas ja hohtava, jumalainen. Ja kun hän hengitti ulos pakkaseen, niin minä hengitin hänen henkensä sisääni. Tämän jälkeen pidätin hengitystäni kunnes olin pyörtyä.
Olen perverssi. Rakastan kirjoittamista, yksinoloa ja hiljaisuutta. Olen ollut niin paljon, että olin jo liikaa. Olen puhunut niin valtavasti, etten osannut enää olla hiljaa. Minusta oli tullut huminaa oman estradini taustalle, kohinaa kanavansa kadottaneeseen radioon. Lopulta en osannut enää puhua, kommunikoida yksinkertaisimmissakaan tilanteissa. Olin mennyt itseni yli. Oli stopin paikka. Sitten juoksin kadulle, koska minulla oli aina mieletön kiire yli. En muista, että olisin koskaan särkenyt itsestäni ainuttakaan luuta. Eräs poikkeustapaus on, mutta siinä mursin ystäväni pikkuvarpaan, koska peruutin sen päälle. Sen paukauksen muistan ikuisesti. Ja myös sen huudon muistan ikuisesti. Ihminen on hauras, särkyvä. Se ei ollutkaan elastinen Barbie, jonka kykeni vääntämään solmuun, ja se palautui ennalleen. Se meni hajalle kuin perusteeton liitto, ulkokohtaisiin asioihin sidottu tai väärään kohtaan tallattu.
(naurua)