Sinä et kävellytkään minun kanssani tietä loppuun. Ei, sinä käännyit siitä tienhaarasta, jossa ei ollut kylttiä. Sitä tietä ei valaissut aurinko, ei tähdet eikä kuu. Loputtomat varjot ilmestyivät tyhjästä luomaan kunniakujansa pimeydelle. Minä en ole jatkanut matkaa, sillä olen unohtanut miten kävellään. Miten yksinkertaista ennen olikaan ottaa askeleen jälkeen seuraavakin askel. Miten helppoa silloin olikaan hengittää. Sinun kanssasi.
Tähän maahan jäin, varrelle tämän tien, jonka hiekanjyväsiä puristan kädessäni ikinä hellittämättä. Jäinkö paikoille vain katkeruuttani vai pelkästään heikkouttani? Minä olen miettinyt asioita tapahtuvaksi. Olen nähnyt hahmon nousevan pölyiseltä maantieltä ja kuullut soran rahisevan paljaiden jalkojen alla.
Niin, epätodellisuudessa on kaunista. Siellä kaikki on anteeksiannettua. Niin ei saisi tapahtua, sillä on asioita, jotka eivät saisi olla unohdettavissa. Eikä niin tapahdukaan. Oikeasti. En tahtonut kuulla, en huutoja, en ääniä enkä liioin avunpyyntöjä. Maailmaa katson silmät kiinni, sillä niin herkästi näen öisin painajaisia yksin pimeässä. Liikaa muistoja, liikaa asioita, jotka öisin pukeutuvat valkeaan kaapuun vain tullakseen haamuina minun uniini ja ajatuksiini muistuttamaan menneistä, tulevista. Polttoraudan tavoin ne minut merkitsivät, ikuistivat kuvionsa minun sieluuni, jonka olen jo kerran nähnyt kävelevän pois luotani.
Näinä hetkinä, jotka ovat liian pitkiä ja samalla liian lyhyitä, mietin ristiriitaisuuksia. Selvittämättömiä asioita minun ja itseni välillä. Minun silmissäni siellä kaikki on mustaa ja pimeää. Tai ei ehkä sittenkään pimeää, koska pimeys ei koskaan ole mustaa. Vaan täälläkään en näe ympärilleni. Pelolla odotan sitä päivää koittavaksi, jolloin maailmani on mustaa silloinkin kun tiedän varmasti olevani hereillä.
En koskaan halunnut tietää totuuksia enkä liioin valheita. En koskaan halunnut kuulla syitä, en selityksiä enkä liioin hiljaisuutta. Vaan niin joudun sittenkin myöntämään totuuksia itselleni jokaisena ajattelemanani hetkenä. Eikä kaksintaisteluni ole milloinkaan ollut näin tuskallista. Taistelu vihaa vastaan. Sota pelkoa vastaan. Pelko, joka kuristaa minua seistessäni yksin risteyksissä, joissa on liian monta tienhaaraa ilman kylttejä.
Mutta aivan niin kuin liian usein ennenkin, ehkä sittenkin olen ollut väärässä. Tulisinko sittenkään koskaan kulkemaan matkaani porteille yksin, jos jalkani joskus vielä kantaisivat?
Tähän maahan jäin, varrelle tämän tien, jonka hiekanjyväsiä puristan kädessäni ikinä hellittämättä. Jäinkö paikoille vain katkeruuttani vai pelkästään heikkouttani? Minä olen miettinyt asioita tapahtuvaksi. Olen nähnyt hahmon nousevan pölyiseltä maantieltä ja kuullut soran rahisevan paljaiden jalkojen alla.
Niin, epätodellisuudessa on kaunista. Siellä kaikki on anteeksiannettua. Niin ei saisi tapahtua, sillä on asioita, jotka eivät saisi olla unohdettavissa. Eikä niin tapahdukaan. Oikeasti. En tahtonut kuulla, en huutoja, en ääniä enkä liioin avunpyyntöjä. Maailmaa katson silmät kiinni, sillä niin herkästi näen öisin painajaisia yksin pimeässä. Liikaa muistoja, liikaa asioita, jotka öisin pukeutuvat valkeaan kaapuun vain tullakseen haamuina minun uniini ja ajatuksiini muistuttamaan menneistä, tulevista. Polttoraudan tavoin ne minut merkitsivät, ikuistivat kuvionsa minun sieluuni, jonka olen jo kerran nähnyt kävelevän pois luotani.
Näinä hetkinä, jotka ovat liian pitkiä ja samalla liian lyhyitä, mietin ristiriitaisuuksia. Selvittämättömiä asioita minun ja itseni välillä. Minun silmissäni siellä kaikki on mustaa ja pimeää. Tai ei ehkä sittenkään pimeää, koska pimeys ei koskaan ole mustaa. Vaan täälläkään en näe ympärilleni. Pelolla odotan sitä päivää koittavaksi, jolloin maailmani on mustaa silloinkin kun tiedän varmasti olevani hereillä.
En koskaan halunnut tietää totuuksia enkä liioin valheita. En koskaan halunnut kuulla syitä, en selityksiä enkä liioin hiljaisuutta. Vaan niin joudun sittenkin myöntämään totuuksia itselleni jokaisena ajattelemanani hetkenä. Eikä kaksintaisteluni ole milloinkaan ollut näin tuskallista. Taistelu vihaa vastaan. Sota pelkoa vastaan. Pelko, joka kuristaa minua seistessäni yksin risteyksissä, joissa on liian monta tienhaaraa ilman kylttejä.
Mutta aivan niin kuin liian usein ennenkin, ehkä sittenkin olen ollut väärässä. Tulisinko sittenkään koskaan kulkemaan matkaani porteille yksin, jos jalkani joskus vielä kantaisivat?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.