Annoin sinun nähdä,
päästin sinut sieluuni.
Lainaksi sain iholleni
hetkessä yön hämärässä.
Täytit minut intohimolla,
hetken lähes rakkaudella
ja vaikka olit vain käymässä,
sain nähdä jotain enemmän.
Silti tiedän, sinua enää näe en,
mutta silloin näin onnen
- edes hetkisen.
päästin sinut sieluuni.
Lainaksi sain iholleni
hetkessä yön hämärässä.
Täytit minut intohimolla,
hetken lähes rakkaudella
ja vaikka olit vain käymässä,
sain nähdä jotain enemmän.
Silti tiedän, sinua enää näe en,
mutta silloin näin onnen
- edes hetkisen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
.
Silkkisäikeet rakkauden
Hän nähdä sai syvimmän tunteen rakkauden,
kämmenellä kauneutena silkkilangan monisäikeisen.
Miten pehmeänä soljuikaan se väleissä sormien,
lämmössä hellyyden naisen käsien.
Kunnes säie yksin kerrallaan, lipui käsistänsä, putosi,
eilisten huokausten lailla, jotka yöhön hiljaa katosi.
Niin kaunis oli pisaroiden saattamana lähtiessäänkin,
aivan kuin antautuen,
pudotessaankin.
Tyhjäksi jäivät kädet, miten kylmät ne nyt on,
ihon kaipuun viiltävä kipu, niin paljas ja armoton.
Silti vielä toivoo ja odottaa, sielu valmiina uuden tarinan,
muistaa sen hohteen puhtaimman, silkkilangan ihanan.
.
Lisää tällaista! Niin kovin kaunista ja herkkää.
Tusinatavaraa, mummojen kirjoituksia.
Kuin meren mustin salaisuus
syvyydessä,
virtojen vietävänä.
Myötäillen,
lailla ikuisen tanssin.
Kuin kaarnalaiva
pinnalla peilikirkaan tyyneyden,
paahteessa armottoman
auringon.
Kuuletko sinäkin sen,
sen äärettömän
äänettömyyden.
Aivan huikeita ajatuksia.
on jos kaikki mitä antaa toisen kuulla on pelkkää äänettömyyttä.
.
Kylmän pyörteissä
niin syvällä.
Täällä on kovin mustaa
raakaa kovuutta.
Minulla on kylmä.
Silmäni avoinna,
silti en näe.
Jossain välkehtii.
Niin kovin kaukana.
Valo spektriään
pinnalla heijastelee.
Niin kaukana.
Näen sen.
Enkä ylety.
'
Tuntemattomalle, nuorelle naiselle:
Sä miksi hukut pimeyteen?
Sen teetkö itse,
vai minäkö sut pohjalle vien?
Sä sanoihin koreisiin tartut,
niiden runollisuuteen
itses verhoten.
Ja alastomaks ainaiseksi jäät,
järjen syyt ja suhteet kadottaen.
Sä etsit inhimoa ja estetiikkaa,
kaiken kauniin luokses katsoen,
ja itseäsi varten, valmiiks valiten.
Sä työnnät tarmokkaasti
pois luotas ruman totuuden;
se mielestäs ei sua varten
ehkä ole laisinkaan(?)
Sairaus, rahahuolet,
väsymys, kivut.
Ne muille rahvaammille,
kuuluuko vaan(?)
Sä säikyt vähästä,
kun ihmisluonnon karuus
sun päälles oksentaa.
Sä etkö näe, mikä on se,
joka oikeasti satuttaa,
vie voimat
ja ihmisen polvilleen pakottaa?
Sä etkö koskaan
oo omaisias joutunut
arkkuun panemaan(?)
.
Sä kenties nähnyt et oo,
mitä on. kun isäs päästä
sanat vähitellen pois putoaa,
ja vanha äitis,
hiljaa masennukseen vajoaa.
Tai mitä on ihmistä nuorta,
rinnallaan hautaan talutta
Nainen minäkin,
ilmeisesti vanhempi vain
.
Kuka minä olen, kuka sinä.
Mikä yhteistä on, mikä yhdistää.
Kipuko sama, vaiko jokaisen oma.
Silti älä koskaan sitä vertaile toiseen,
kuin omasi mittarina olisi, älä sorru moiseen.
Jokaisen kaipuu, jokaisen intohimo,
jokaisen syvyys ja pinnalle tulo.
Kävelkäämme rinnan ja toisiamme tukien,
niin voimakas on virta
yksin kulkien.
.
Olen lopettanut vaki palstailun, vieroitusoireen paikkaamiseksi valitsin tämän ketjun kuitenkin.Täytyy vähin äänin, ehkä sunnuntaisin, ottaa tavaksi piipahtaa näissä runo "pisteissä". Tämän päivän ainoan kommenttini annan tässä, Sinulle.
Usein ollaan
päällepäsmäreinä
jonossa
ensimmäisenä,
kirkumassa jotakin
pinnallisin ajatuksin,
kuitenkin.
Masennutaan,
muita syytellään,
kun
sydämen muotoista
viestiä
ei tullutkaan.
Tietämättä
totuutta
elämän kovuuden.
Kaukana
arjesta elävästä
haasteista
murheista
saasteista
aidon elämän.
Väliin mahtuu
harras vaihe,
ajat, matkat, ilo
läheisten,
rakkaiden.
Jaksamista
ymmärrystä,
Sinulle
täältä jostakin.
Suru sielua suutelee
´
Niin se vain tuli ja olalleni istui,
kauniina ja surullisena silmiini katsoi.
En sitä pyytänyt, enkä tahtonut liki,
siinä se oli ja vain otettaan kiristeli.
´
Tuskan se sydämeeni asetti minulle ehdoksi,
tuhannet kyyneleet itselleen maksuksi.
Ennen niitä, se sanoi,
ennen niitä en pois lähteä voi.
´
Kärsivällisesti istui ja hiljaa se katseli,
näki kuinka sieluni itsensä hajotti.
Itkin ne kyyneleet, huusin sen tuskan.
Ja kyllähän minä tiesin, niitä se odotteli.
´
Tuli se aika kun ehtyivät kyyneleet,
sirpaleeni keräsin, yhteen niitä sovittelin.
Vähitellen se tyytyi, ei enempää vaatinut,
se sai kyyneleet, se sai tuskan,
kuten ehdoksi asettikin.
´
Siinä se istui ja kuunteli vain,
en sanonut sanaakaan, silti kaiken se sai.
Tunsin sen painon, tunsin ne kynnet,
vaan kipua en niinkään, enkä taakkana lain.
´
Silloin minä tiesin, kun silmiinsä katselin,
otteensa kevyempi, sen lähtevän arvelin.
Samalla kuin siipiään se olallani availi,
sieluani hiljaa se hyvästiksi suuteli.
´
.
Miten ihmeellinen on hän, joka jätti jäljen syvälle sieluuni.
Hän, jonka kanssa aika laskettiin yhteisistä nauruista ja yön huokauksista.
Mutta vaikka se aika suudelmilla mitattiin,
rakkaudella yhteenlaskettiin,
sieluilla sovitettiin,
se ei riittänyt, se ei täyttynyt, se ei ollut käytettävissä.
`
Silti niinä hetkinä jokin halusi minussa tilan itselleen,
tarttui lujasti kiinni ja kuin kotiinsa, asettui sisälleni.
Ei se meissä koskaan mahdollisuuttaan saanut,
ei aikaa täyttänyt, sitä milloinkaan käyttänyt.
Vaikka silloin hetken toisin luulin, ei se ollutkaan haluttu,
ei ollut se kovasti toivottu, ei se kauan kaivattu.
Silloin kaatuiko kaikki turhana tilanpuutteeseen
ja siihen valmiiseen mahdottomuuteen,
vai tukehtuiko kuumaan kylmyyteen
ja niiden tunteiden vahvaan väkevyyteen.
`
Mutta niin paljon kuin minä hänelle sanoin,
tunsiko koskaan sanojeni sanottua syvyyttä,
näkikö niiden sisälle, jokaisen kaaren, jokaisen varjon.
Huomasiko koskaan mitä yritin sanoa,
sen merkitystä, sitä kaipuuta,
miten paljon ikävöin, päivin ja öin.
Yhä vielä, aikojen jälkeenkin sen sisälläni tunnen,
tiedän sen olevan, sen sisälläni asuvan.
Vielä näin kauan aikojen jälkeenkin sitä itseltäni kyselen,
ihastuinko silloin unelmaan ja mahdottomaan,
vai oliko se silloin, kun minä häneen rakastuin.
`
Toivon että saat vastauksen kysymyksiisi.
Hieno runo.
Kaunista on, ja herkkää, so-so. Osaat vuodattaa tunteesi paperille/näppäimistölle. Niinkuin taitava taitava tanssija osaa ilmaista kehollaan. On kaunista ja taitavaa, tykkään.
Miten se niin valtavana minussa kaikuu,
mistä kumpuaa vielä se kipu.
Miksi se ei tyydy,
miksi se ei asetu.
`
Voi, kunpa tekisi vihdoin tilaa ilolle, onnelle,
rakkaudelle elämän.
Raivaisi raivoten, polkisi vimmatusti,
syrjään sysäisi, tahtoen enemmän.
`
Minunko vielä on odotettava,
sille hiukan tilaa vielä annettava.
Sitten koittako minun aika uuden,
kuin verson, mullasta syvimmän.
`
Minä tyydyn, minä odotan,
sillä tiedän sen tulevan.
Tunnen sen orastavan,
vimmatusti polkevan,
tilaa tehden
uuden elämän.
`
.
Sinä puhuit minulle
minun ajatuksillani.
Minä kuuntelin sinua
sinun sanoillasi.
Ajatuksesi minussa
sanani sinussa.
Kuin kotona olisi ollut
ainiaan.
.
Runoissa pitää olla särmää. Ihan kivaa silti.
Särmää on - se on varmaa
Sano miksi mieleni on niin harmaa
Särmä viiltää - se sattuu
Kuinka kauan kestää että siihen tottuu
Särmä tuo pieni siru - sydämestäin elävästä
Vain pieni pala tästä elämästä
Särmää sinä pyydät - etkö tosiaan näe sitä
Kyllä voin sen sinulle antaa, kun ensin kerrot mitä
Herkkää nuo, ne lohdun varmaan monelle suo. Runot kumpuaa syvältä, runo tuntuu sielussa hyvältä.
´
Idylli vai illuusio
.
Mitä odotat elämältä, minne mennä vielä tahdot,
missä menee rajat ja mihin riittää taidot.
Mikä on liian vähän, mikä liikaa on,
mitä tarvitset lisää ja mikä tarpeeton.
.
Minkä varaan rakennat, minkä päälle perustat,
luotko idyllin ihanan vai illuusion jonka omistat.
Muuraatko mukaan onnea ja turvaa rakkauden,
maalaatko sinne iloa ja toivoa, siinä onnistuen.
.
Mieti tarkkaan mikä riittää, mitä tahdot lisää,
kenet viereesi päästät ja kuka astuu sisään.
Se kaikki sinun omaasi on tämän elämän,
sieltä sinä onnen löydät ja jotain vielä enemmän.
.
.
Polku
.
Tuli aika kun sanat katoaa,
ilo uupuu, käsi vajoaa.
.
Sydämeen koskee, syli tyhjää huutaa,
kaipaa olkaa josta löytäisi turvaa.
.
Ei ole aika sen - rakkaus toiseen ihmiseen,
kun polku liian kapea on, edes itselleen.
.