En tiedä onko tämä oikea alue, mutta ehkä tarpeeksi lähellä.
Isällä todettiin syöpä noin vuosi sitten joka saatiin hoidettua, mutta syöpä uusiutui pahempana tänä vuonna. Lääkärit eivät ole antaneet kauheasti toivoa selviytymisestä. Varmaankin tällaisessa tilanteessa oman lapsen pitäisi olla murtunut, mutta suoraan sanoen en tunne mitään asiasta.
Vahvimmat lapsuuden muistikuvat isästäni on hänen kännäilynsä ja miten hän aina väheksyi minua. Hän kyllä lopetti juomisen monta vuotta sitten, mutta suhteemme ei koskaan kuitenkaan parantunut ja suoraan sanoen en itse jaksanut tehdä töitä suhteen parantamiseksi. Elin omaa elämääni ja tapasin häntä ehkä kahden vuoden välein... tällöinkin keskustelu on jäykkää "miten töissä menee?"- tasoa. Puhelinsoittoihin en usein jaksanut edes vastata. Minusta meillä ei ole mitään yhteistä lukuunottamatta biologisista sidosta ja olenkin yrittänyt elää elämääni päinvastoin kuin hän.
Nyt kun hän on kuolemassa niin kaikki jotenkin odottavat, että huolehtisin hänestä ja soittelisin joka päivä kysymässä kuulumisia. Koska en tee tätä niin saan huonon lapsen leiman. Miksi kuoleman pitäisi jotenkin yhtäkkiä syventää meidän suhdettamme? Miksi minun pitäisi sääliä miestä josta en ole koskaan tykännyt? Miksi minun pitäisi huolehtia hänestä, kun hän ei sitä tehnyt lapsuudessani tai ei ole edes koskaan pyytänyt anteeksi tekojansa?
Isällä todettiin syöpä noin vuosi sitten joka saatiin hoidettua, mutta syöpä uusiutui pahempana tänä vuonna. Lääkärit eivät ole antaneet kauheasti toivoa selviytymisestä. Varmaankin tällaisessa tilanteessa oman lapsen pitäisi olla murtunut, mutta suoraan sanoen en tunne mitään asiasta.
Vahvimmat lapsuuden muistikuvat isästäni on hänen kännäilynsä ja miten hän aina väheksyi minua. Hän kyllä lopetti juomisen monta vuotta sitten, mutta suhteemme ei koskaan kuitenkaan parantunut ja suoraan sanoen en itse jaksanut tehdä töitä suhteen parantamiseksi. Elin omaa elämääni ja tapasin häntä ehkä kahden vuoden välein... tällöinkin keskustelu on jäykkää "miten töissä menee?"- tasoa. Puhelinsoittoihin en usein jaksanut edes vastata. Minusta meillä ei ole mitään yhteistä lukuunottamatta biologisista sidosta ja olenkin yrittänyt elää elämääni päinvastoin kuin hän.
Nyt kun hän on kuolemassa niin kaikki jotenkin odottavat, että huolehtisin hänestä ja soittelisin joka päivä kysymässä kuulumisia. Koska en tee tätä niin saan huonon lapsen leiman. Miksi kuoleman pitäisi jotenkin yhtäkkiä syventää meidän suhdettamme? Miksi minun pitäisi sääliä miestä josta en ole koskaan tykännyt? Miksi minun pitäisi huolehtia hänestä, kun hän ei sitä tehnyt lapsuudessani tai ei ole edes koskaan pyytänyt anteeksi tekojansa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.