Äidilläni on jo kahdeksanvuotias uros beagle. Se muutti meille pentuna ja aikamoinen pentu olin silloin itsekkin. Muutimme siskon kanssa pois kotoa sitten vanhempana ja koiru jäi äidin huomaan. Sovittu oli että koiru kun oli meidän, niin huolehtisimme siitä sen loppuelämän, mutta ei äiti siitä raaskinut enää luopua.
Parasta sillä ehkä onkin olla siellä lellivauvana kun toiset lapset ovat kotoa jo lähteneet. Siellä on hyvä ja turvallinen olla. Itselläni on kanssa omassa kodissani koiria, beaglen hyviä ystäviä.
Käyn katsomassa hassuliinia todella usein ja se on todella minun perääni. Se aina pummaa minulta kaikkea ja riehuu kanssani. Kai se muistaa kuinka teimme erilaisia temppuja joskus aikanaan.
Se osasi hyvin etsiä, noutaa, mennä temppuratoja, istua, maata, istua takajaloilla, pyöriä ympäri yms. Kyllä se vieläkin joskus niitä kanssani menee, mutta pyöriminen ei enää niin ketterästi suju, koska se lihoi leikkauksen jälkeen (suurentunut eturauhanen).
Vetämistä en siltä koskaan saanut karsittua pois. Se veti ja veti silmät punaisena ja kuin viimeistä päivää. Nyt ostinkin sille valjaat joululahjaksi, kun huomasin niiden käytännöllisyyden omien koirieni kanssa. Ne ovat paremmat varsinkin vetävälle koiralle.
Kerran beaglemme karkasi ja tuli kotiin purema selässä. Pitkään se juoksi sitten oma "takki" päällä, mutta parani ihan hyvin. Se tykkää tosi paljon kissoista ja toisista koirista ja rakastaa kirmailua.
Joskus se ulvohaukkuu vieraita, mutta harvemmin, ja näinkin vain ulkona ollessa omassa pihassa. Se on aina tietyn ajan päivästä, tietenkin riippuen ilmoista, pihalla pitkässä juoksulangassa "alapihalla". Siellä on myös todella ohut ja korkea katkaistu puu, kanto, jonka päällä se kököttää. Se on siis todella ketterä!
Vanhemmiten sitä on pidetty aina vain vähemmän talvisin ulkona, sillä jostain syystä se rupee muuten ontumaan. Ei ole saatu syytä selville. Aamuisin se nukkuu pitkään omassa nojatuolissaan pää tyynyllä ja peitto päällä ja joskus se katselee peiton alta kuin Äiti Teresa. Usein katsoo ikkunasta minkälainen ilma on että jaksaako vielä ulos mennä. Sitten kun se menee, se seisoo notkeasti kuin ballerina kauan pissalla yhdellä jalalla.
Vanhemmiten se sai silmiensä ympärille vaaleat renkulat, kuin olisi ollut solariumissa.
Se on aika velmu. Se on perheemme kuopus jota on aina lellitelty, mutta se on silti todella hyväluontoinen. Pienenä se joi vettä niin että korvat ui kupissa. Nirso se on aina ollut. Äiti on vähentänyt sairauksiensa vuoksi lenkkeilyä ja antaa edelleen pullaa koirulle. Siitä se lihominen varmaan alkoikin. Lellivauva vaan on saanut pienestä pitäen pullansiivun sisälle tullessaan. Jollei päiväpullaa tipu, niin sit se murjottaa pakastimen edessä. Mua se aina yrittää huijata ettei oo vielä saanu pullaa...
Usein sieltä pakkasesta sit lämmitellään koiralle pullaa, vaikka nykyään se ei aina tahdo heti syödä sitä vaikka pyytää. Kai tulee jo korvista pihalle. Piloille lellitty, voi joku ajatella, mutta niin se vaan on. Siitä on tullut sen ja meidän tapa ja silti se on todella kiltti ja tottelevainen. Joskus kyllä ihmettelen kun siellä se koiran persoona on niin vahvasti esillä, että äiti näkee viikottain vaivaa sen eteen että koira on tyytyväinen. Meinaan leipoo pullaa. Perhe on lähtenyt, niin nyt kuulemma koiralle leivotaan, kun eihän sitä nyt ilmankaan voi jättää.
Aika huvittavaa, onnen koira. Mikäs siinä että koiralle annetaan mahdollisimman paljon hellyyttä vanhoilla päivillä kun muitakaan ei ole siellä kotona. Olen nähnyt näin tapahtuvan usein, mutta en näin suuressa mittakaavassa. Mikätahansa pulla muuten ei kelpaa, vain äidin...ja kerran myös minun!
Tarkemmin ajatellen koiru oli jo pienestä pitäen hyvin vahva persoona joukossamme, melkein tasavertainen kanssamme. Se oli se pikkuinen jota hellittiin ja huomioitiin. Esimerkiksi usein se istui kanssamme pöydän ääressä tuolilla (mut ei syömässä), sohvalla se istui kainalossamme niin kuin ihmiset, eli pepullaan, taaksepäin kallistuen tassut rinnalla. Näitä omituisia elämäntyylejä sillä oli enemmänkin. Pienenä sillä oli meno päällä usein sillä leikimmen sen kanssa mitä omituisempia leikkejä, mistä se tuntui suorastaan nauttivan! Esim. liuttelimme sitä paljaalla lattialla ja vielä tänäkin päivänä äitini heittelee sitä lumikasaan. Saattaa
kuullostaa rääkkäykseltä, mutta se suorastaan riehaantuu ja vaatii lisää. Talvi onkin sen suosikki aikaa, koska hangessa peuhaaminen on hauskaa.
Kerran emme voineet pidätellä naurua kun se sanoi: mau! Se hermostui kun nauroimme sille! Sille on kokoajan semmoinen juoni ilme ja miettii koiruuksia, joita se kyllä teki enemmänkin pentu ollessaan. Tässä muutamia: Se on aina ollut hyvä kiipeämään, joten kerran kun vanhempani lähtivät aamusta pilkille ja jättivät minulle lapun keittiön pöydälle, oli alakertaan tullessani pöydällä vain kuolaista paperisilppua. Kai sitä otti niin paljon päähän! Herätti minut itkullaan, niin kuin usein muinakin aamuina kun se oli pieni.
Kerran se tuhosi äidin leivoksia, varasti minulta rahaa ja varasti kaveriltani tupakin. Joulukuusi sai aluksi kyytiä. Kerran yöllä heräsin siihen kun se ensimmäisenä viikkonaan kiipesi sänkyyni lakanaa pitkin!!!
Se osasi myös kiertää vaarallisesti esteen joka oli rappusissa. Se oli pakko ottaa pois. Opetimme sen pienenä kiipeämään sohvalle laittamalla käden sen pään taakse että se pystyi ponnistamaan. Äiti ei tästä pitänyt, mutta ei voi sille enää mitään ja valittaa karvoista vieläkin tänä päivänä. No, onneksi sillä on myös oma tuoli. Selkänojalla istumisen äiti kielsi siltä, mutta vielä tänäkin päivänä se istuu siinä ylimielisen näköisenä kun se jää yksin, katselee vain ikkunasta et: Häh häh hää!
Varsinainen temppuilija se kyllä on ja näppärä ja ketterä, voisi sanoa sitä jopa ihmiskoiraksi, niin ihmismäisiä tapoja sillä on. Hemmoteltu mutta ihana! Ehkä sen kanssa on menty hieman liiallisuuksiin, mutta siitä nyt tuli vaan tapa. Se oli ja on osa perhettä. Oma persoonansa ja olen iloinen että valitsimme juuri sen. Pullatouhut kyllä vähän huvittaa...
Niin kuin jo arvasittekin varmaan että beaglemme ei siis käy metsällä. Koiraa halutessamme isän ainoa ehto oli että sen on oltava metsäkoira. No semmoinen tuli ja yritti isä sen kanssa muutaman kerran käydä metsällä, mut tais siinä isännälläkin innostus loppua kesken pitkän tauon jälkeen. Syytti vaan koiraa kun ei se osaa, mut kyl me kaikki tiedetään että isästä se oli kiinni. Joten koirasta muokkautui sitten tämmönen lällykoira, ja kyllä isäkin siihen aika hyvin mukaan lähti.
Ajatelkaa mitä haluatte, mutta tämä beagle on yksi tärkeimmistä asioista elämässäni ja se todellakin on melkoinen luonne!!
Parasta sillä ehkä onkin olla siellä lellivauvana kun toiset lapset ovat kotoa jo lähteneet. Siellä on hyvä ja turvallinen olla. Itselläni on kanssa omassa kodissani koiria, beaglen hyviä ystäviä.
Käyn katsomassa hassuliinia todella usein ja se on todella minun perääni. Se aina pummaa minulta kaikkea ja riehuu kanssani. Kai se muistaa kuinka teimme erilaisia temppuja joskus aikanaan.
Se osasi hyvin etsiä, noutaa, mennä temppuratoja, istua, maata, istua takajaloilla, pyöriä ympäri yms. Kyllä se vieläkin joskus niitä kanssani menee, mutta pyöriminen ei enää niin ketterästi suju, koska se lihoi leikkauksen jälkeen (suurentunut eturauhanen).
Vetämistä en siltä koskaan saanut karsittua pois. Se veti ja veti silmät punaisena ja kuin viimeistä päivää. Nyt ostinkin sille valjaat joululahjaksi, kun huomasin niiden käytännöllisyyden omien koirieni kanssa. Ne ovat paremmat varsinkin vetävälle koiralle.
Kerran beaglemme karkasi ja tuli kotiin purema selässä. Pitkään se juoksi sitten oma "takki" päällä, mutta parani ihan hyvin. Se tykkää tosi paljon kissoista ja toisista koirista ja rakastaa kirmailua.
Joskus se ulvohaukkuu vieraita, mutta harvemmin, ja näinkin vain ulkona ollessa omassa pihassa. Se on aina tietyn ajan päivästä, tietenkin riippuen ilmoista, pihalla pitkässä juoksulangassa "alapihalla". Siellä on myös todella ohut ja korkea katkaistu puu, kanto, jonka päällä se kököttää. Se on siis todella ketterä!
Vanhemmiten sitä on pidetty aina vain vähemmän talvisin ulkona, sillä jostain syystä se rupee muuten ontumaan. Ei ole saatu syytä selville. Aamuisin se nukkuu pitkään omassa nojatuolissaan pää tyynyllä ja peitto päällä ja joskus se katselee peiton alta kuin Äiti Teresa. Usein katsoo ikkunasta minkälainen ilma on että jaksaako vielä ulos mennä. Sitten kun se menee, se seisoo notkeasti kuin ballerina kauan pissalla yhdellä jalalla.
Vanhemmiten se sai silmiensä ympärille vaaleat renkulat, kuin olisi ollut solariumissa.
Se on aika velmu. Se on perheemme kuopus jota on aina lellitelty, mutta se on silti todella hyväluontoinen. Pienenä se joi vettä niin että korvat ui kupissa. Nirso se on aina ollut. Äiti on vähentänyt sairauksiensa vuoksi lenkkeilyä ja antaa edelleen pullaa koirulle. Siitä se lihominen varmaan alkoikin. Lellivauva vaan on saanut pienestä pitäen pullansiivun sisälle tullessaan. Jollei päiväpullaa tipu, niin sit se murjottaa pakastimen edessä. Mua se aina yrittää huijata ettei oo vielä saanu pullaa...
Usein sieltä pakkasesta sit lämmitellään koiralle pullaa, vaikka nykyään se ei aina tahdo heti syödä sitä vaikka pyytää. Kai tulee jo korvista pihalle. Piloille lellitty, voi joku ajatella, mutta niin se vaan on. Siitä on tullut sen ja meidän tapa ja silti se on todella kiltti ja tottelevainen. Joskus kyllä ihmettelen kun siellä se koiran persoona on niin vahvasti esillä, että äiti näkee viikottain vaivaa sen eteen että koira on tyytyväinen. Meinaan leipoo pullaa. Perhe on lähtenyt, niin nyt kuulemma koiralle leivotaan, kun eihän sitä nyt ilmankaan voi jättää.
Aika huvittavaa, onnen koira. Mikäs siinä että koiralle annetaan mahdollisimman paljon hellyyttä vanhoilla päivillä kun muitakaan ei ole siellä kotona. Olen nähnyt näin tapahtuvan usein, mutta en näin suuressa mittakaavassa. Mikätahansa pulla muuten ei kelpaa, vain äidin...ja kerran myös minun!
Tarkemmin ajatellen koiru oli jo pienestä pitäen hyvin vahva persoona joukossamme, melkein tasavertainen kanssamme. Se oli se pikkuinen jota hellittiin ja huomioitiin. Esimerkiksi usein se istui kanssamme pöydän ääressä tuolilla (mut ei syömässä), sohvalla se istui kainalossamme niin kuin ihmiset, eli pepullaan, taaksepäin kallistuen tassut rinnalla. Näitä omituisia elämäntyylejä sillä oli enemmänkin. Pienenä sillä oli meno päällä usein sillä leikimmen sen kanssa mitä omituisempia leikkejä, mistä se tuntui suorastaan nauttivan! Esim. liuttelimme sitä paljaalla lattialla ja vielä tänäkin päivänä äitini heittelee sitä lumikasaan. Saattaa
kuullostaa rääkkäykseltä, mutta se suorastaan riehaantuu ja vaatii lisää. Talvi onkin sen suosikki aikaa, koska hangessa peuhaaminen on hauskaa.
Kerran emme voineet pidätellä naurua kun se sanoi: mau! Se hermostui kun nauroimme sille! Sille on kokoajan semmoinen juoni ilme ja miettii koiruuksia, joita se kyllä teki enemmänkin pentu ollessaan. Tässä muutamia: Se on aina ollut hyvä kiipeämään, joten kerran kun vanhempani lähtivät aamusta pilkille ja jättivät minulle lapun keittiön pöydälle, oli alakertaan tullessani pöydällä vain kuolaista paperisilppua. Kai sitä otti niin paljon päähän! Herätti minut itkullaan, niin kuin usein muinakin aamuina kun se oli pieni.
Kerran se tuhosi äidin leivoksia, varasti minulta rahaa ja varasti kaveriltani tupakin. Joulukuusi sai aluksi kyytiä. Kerran yöllä heräsin siihen kun se ensimmäisenä viikkonaan kiipesi sänkyyni lakanaa pitkin!!!
Se osasi myös kiertää vaarallisesti esteen joka oli rappusissa. Se oli pakko ottaa pois. Opetimme sen pienenä kiipeämään sohvalle laittamalla käden sen pään taakse että se pystyi ponnistamaan. Äiti ei tästä pitänyt, mutta ei voi sille enää mitään ja valittaa karvoista vieläkin tänä päivänä. No, onneksi sillä on myös oma tuoli. Selkänojalla istumisen äiti kielsi siltä, mutta vielä tänäkin päivänä se istuu siinä ylimielisen näköisenä kun se jää yksin, katselee vain ikkunasta et: Häh häh hää!
Varsinainen temppuilija se kyllä on ja näppärä ja ketterä, voisi sanoa sitä jopa ihmiskoiraksi, niin ihmismäisiä tapoja sillä on. Hemmoteltu mutta ihana! Ehkä sen kanssa on menty hieman liiallisuuksiin, mutta siitä nyt tuli vaan tapa. Se oli ja on osa perhettä. Oma persoonansa ja olen iloinen että valitsimme juuri sen. Pullatouhut kyllä vähän huvittaa...
Niin kuin jo arvasittekin varmaan että beaglemme ei siis käy metsällä. Koiraa halutessamme isän ainoa ehto oli että sen on oltava metsäkoira. No semmoinen tuli ja yritti isä sen kanssa muutaman kerran käydä metsällä, mut tais siinä isännälläkin innostus loppua kesken pitkän tauon jälkeen. Syytti vaan koiraa kun ei se osaa, mut kyl me kaikki tiedetään että isästä se oli kiinni. Joten koirasta muokkautui sitten tämmönen lällykoira, ja kyllä isäkin siihen aika hyvin mukaan lähti.
Ajatelkaa mitä haluatte, mutta tämä beagle on yksi tärkeimmistä asioista elämässäni ja se todellakin on melkoinen luonne!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiedän tunteen, kun ei tiedä miten päin olisi kun on niin täynnä onnea. Jos olisin koira heiluttaisin häntää niin, että koko perä vispaisi ja lopulta kaatuisin maahan ja odottaisin maharapsutusta.
On hienoa, että osaat arvostaa koiraanne. Tuli ihan ikävä ja tippa silmään kirjoituksestasi tuli niin hyvin mieleen ensimmäinen koirani, jonka kanssa minä kasvoin aikuiseksi.
Juttua tosiaankin voisi jatkaa loputtomiin. Aloin ihan itsekkin nauramaan luettuani ton kirjoitukseni. On siinä koira! Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sanotaan, ja se pätee myös tähän poikaan. Näin aamusta mietin että mitähän se puujalka nyt tekee? Varmaan nukkuu vielä, pitkälle päivään.
Puujalaksi sitä on aina sanottu silloin kun se herää, sillä sen takajalat ovat niin kankeat kun se kävelee, kuin puupökkelöt! Tämä oli siis vain yksi lempinimistä!
Siitä on tullut nykyään muuten aika syvällinen koira! Olemme sanoneet sitä myös Lordiksi, kun se makaa takkatulen ääressä tassuaan hienosti pidellen. No nyt se on ruvennu pohtiin syvällisiä arvokkaan näköisenä, tassu hienosti aseteltuna, kaksoisleuka leuan alla...ja siinä se sit vaan istuu nojatuolillaan ja tuijottaa seinää vaikka kuinka kauan. Pohtii varmaan jotain.
Joskus se jopa nukahtaa siihen ajatuksiinsa! Hassu hurtta!